Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.