Jälkitarkastus

Moi kaikki! Kastajaiset, joulu, uusivuosi, kolmekymppiset... siis huuuuuh. No, nyt on ollut kaikki yhdellä rytinällä, sekä viikon kestänyt flunssa. Onneksi siitä ollaan jo voiton puolella, ihan kamalaa hoitaa vauvaa kipeänä! Iski sopivasti vielä miehen työreissun aikana. Ja onneksi ainakaan vielä vauva ei ole sairastunut, sitä olen pelännyt kun on saanut vauhdilla steriloida tutteja, kun ensin aivastelee niiden päälle. 

Tänään ajattelen raskauden olevan virallisesti ohi, minulla oli nimittäin jälkitarkastus. Pääsen siis taas kertomaan lempiaiheesta, eli itsestäni. :D Vaavin 2kk neuvola on huomenna, joten sitten enemmän niitä kuulumisia. 

Tapani mukaan jännitin jälkitarkastusta hirveästi, vaikka samalla myös odotin, eräänlaisena etappina. Mutta jestas, aikaa meni 1,5 tuntia! Nyt olen sitten ihan kamalan väsynyt, vielä kuitenkin toipilaana. Verenpaineet mittailin taas kotona, ne olivat aika samalla tasolla kuin ennen raskautta. Hemoglobiini oli palautunut normaaliksi, oli enää "vaan" 144. Muuten sitten käytiin vielä läpi synnytystä ja miten on vauvan kanssa mennyt. Käytiin läpi lomake mielialastani ja onhan se yllättävää, että minulla ei ole minkäänlaisia synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita. Olen kuitenkin aikamoista kohderyhmää. En ole kuitenkaan edes itkeskellyt juurikaan, ihan ihme. 

Papa-koe otettiin, siinä kun pitäisi käydä tänä vuonna muutenkin. Se oli kyllä kamalaa, kuten aina. Noin muuten olen palautunut synnytyksestä täysin. Tuntuu ihan uskomattomalta! Aikaa on kuitenkin mennyt vasta kaksi kuukautta. No toki lantionpohjassa voi mennä kuulema vuosikin, mutta niidenkään lihasten tilanne ei ole toivoton. Lopullinen arvio oli, että olen selvinnyt raskaudesta ja toipumisesta keskimääräistä paremmin. Ei huono. :) 

Jalatkin ovat parantuneet huomattavasti, lääkärikäyntiin ei siis ole suonikohjuasioissa tarvetta, ainakaan nyt. Toki sukkien käyttöä suositeltiin edelleen, sekä muutenkin hoitotoimenpiteitä, kuten jalkojen kohoasentoa. 

Ainoa miinus, että vatsalihasten tilannetta neuvolan täti ei osannut kertoa. Menen kuitenkin iltapäivällä tapaamaan personal traineria, koska salille paluu on edessä helmikuussa. Ehkä se elämä vielä voittaa!!! :D  

Tässä pikaiset kuulumiset, vauva on tänään hieman kärttyinen. 

Neuvola rv 40+1, ei vieläkään vauvaa!

Yliajalle sitä sitten mentiin täälläkin. Jooh, eihän se mikään eräpäivä ole, mutta kyllä alkaa hermot olla kireällä. Tiedän etten ole ainoa, mutta puranpa surkeaa oloani nyt täällä. Viime viikolla en oikein jaksanut enää joka kolotusta miettiä, supistelee juu, mutta ei ole säännöllistä eikä kipeää, että näin. On kokeiltu kolmea s:ää ja lenkkeilyä, ei muuten auta mikään. Sunnuntaina hypin seinille ja nukuin huonosti ja levoton olo jatkui eilen. Vatsa oikutteli ja olin muutenkin huonovointinen, liekkö sitten laskettuaika sai levottomaksi. Päätäkin meinasi särkeä ja huimasi, mutta varmaan niskaperäistä, koska verenpaine oli normaali eikä ollut virtsassakaan mitään vikaa tänään. 

Se oli nyt sitten virallisesti ensimmäinen yliaikaneuvola. Kai sitä vielä voi olla toiveikas, koska ultrien mukaan laskettuaika olisi pikemminkin 11.-13. päivä. Mutta en vain jaksa enää, kolme viikkoa olen odottanut joka päivä että joko nyt, ei enää. Päällimmäisenä mielessä on ollut omien vaivojen helpottaminen, mutta nyt sunnuntaina tajusin että jestas, johan minä haluan sen vauvankin! Se oli kyllä todella hämmentävä oivallus, minulle varsinkin. 

Kaikki oli hyvin jälleen, ainakin ultran mukaan. Tosin sf-mitta oli pysynyt samana ja minunkaan painoni ei ollut noussut, mutta neuvolan täti sanoi vain että vauva on jo tässä vaiheessa kasvunsa kasvanut, eikä ainakaan antanut ymmärtää että tästä jotenkin pitäisi hätääntyä. Tosin viimeksi minulla supisteli kun sitä koetettiin mitata, eli on mahdollista että jotakin on tapahtunut kuitenkin. Uutena juttuna hän halusi ottaa lapsivesitestin, koska aamulla sängystä noustessa housuihin huljahti jotakin nestettä, sen verran reilusti että ne kastuivat. Valitettavasti oli kuitenkin negatiivinen, eli ilmeisesti kyse oli sitten ihan vain nestemäiseksi muuttuneesta valkovuodosta, ei siis vielä asiaa synnyttämään. 

Kohdunkaulantilanne tarkistettiin myös taas, mutta en oikein nyt ole varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Näillä viikoilla ovat muuttuneet varovaisiksi, eivätkä oikein kerro enää mitään. No, kaulaa oli jäljellä ehkä sentti, viimeksi sanoi että 1,5cm ja noin sentin auki, mutta nyt ei osannut sanoa paljonko oli auki, kun oli kuulemma jo niin "pehmeää höttöä" koko jäljellä oleva kohdunsuu. O.o Lisäksi kuulema vauva on niin alhaalla, että päätä pystyi kutittelemaan. Että mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tilanne oli jälleen "lupaava". 

Masentunut ja lannistunut olo kuitenkin jäi, varmaan kun alettiin puhua jatkosta. No pitäähän siitä jo puhua, mutta tuli sellainen fiilis että lyön hanskat tiskiin, vauva ei kuitenkaan synny ja ehkä pitää ottaa tavoitteeksi joulukuu... Ja ei, ei tarvitse tulla selittämään ettei aika ole enää pitkä jne. jne. koska nyt vain ihan puhtaasti *ituttaa kaikki. Sitä ei kukaan tiedä, kuinka kauan tässä vielä odotellaan. Minua pelottaa synnytys ja sairaalassa olo sen verran edelleen, että haluaisin hoitaa sen alta pois. Ei ainakaan helpota murheita tämä. 

No kuitenkin, perjantaina taas neuvolaan ja sitten aikaa äitipolille yliaikaiskontrolliin, ilmeisesti välille ensi viikon ma-to. Viimeistään silloin torstaina kun minäkin kerran menin 10 päivää yli, niin oli alkanut neuvolantäti miettiä että menisikö tämäkin. Tuollaista ei vaan haluaisi kuulla enää tässä vaiheessa, vaikka sitä pelkää itsekin. Sitten jos menisi käynnistykseen, niin se olisi vasta kuun viimeisellä viikolla, jos mitään vikaa ei ole. Voi apua! En tietenkään toivo että mitään kamalaa tapahtuisi, mutta ainakin nyt vauva voi hyvin ja minäkin kaikesta huolimatta, ilmeisesti fyysisesti jopa epänormaalin hyvin tilanteen ja viikot huomioon ottaen. Että näin! Kävimme nimittäin keskustelun, että lenkkeilenkö vielä ja kuinka pitkiä matkoja. Sanoin sitten siihen etten jaksa enää kovin montaa kilometriä, kun tulee vessahätä. Tähän sitten täti totesi että jaa puhun vielä kilometreistä, kun yleensä matkat on tässä vaiheessa 200-300 metriä. Toki jos synnytys käynnistyisi itsestään mitä tietenkin toivon, niin ehkäpä kunto sitten olisi riittävä siitä selviytymään.

Päivät ovat vaan niin kamalan pitkiä. Ompelemani kastemekkokin on jo valmis, kun olisi vielä pitäjä! 

Neuvola rv 36+1

Kylläpä tämä päivä taas jännitti ja hermostutti, ensin aamusta verikokeeseen, joka toivottavasti on jo viimeinen raskauden tiimoilta ja siitä suoraan neuvolaan. Neuvolassa oli nyt eri täti ekaa kertaa, mikä hermostutti. Mutta sehän olikin sitten ihan mukava! Ei pidä sanoa että on hyvä fiilis, koska silloin kaikki on mennyt päin helvettiä aiemminkin. Mutta sanotaan nyt, että oli ihan hyvä ja valaiseva käynti. 

Juteltiin siinä vielä, että mistä tietää milloin pitää lähteä synnyttämään. Sanoi että yleisohjeena on että pitäisi malttaa mielensä sinne viikkoon 38 asti, sitten voin kuulema alkaa rehkiä ihan urakalla ja vauhdittaa asioita itsekin. Sinne on vielä niin pitkä aika! Seuraava neuvola on viikon päästä perjantaina, jospa silloin saisi jo rehkimisluvan. :p Muuten kaikki oli taas oikein mallillaan, painoa on tullut 200g/viikko, eli kuulema voin lohduttautua, että itse en ole lihonut yhtään, vaan kaikki on vauvaa. 

Katsottiin ultralla juttuja ja tältä naiselta sain nyt vähän tarkempaa informaatiota. Hän kokeili ensin käsikopelolla vauvan asentoa ja päätä, pää on kuulema kiinnittymässä. Havainnollisti tätä kuvalla, eli periaatteessa päälaki on jo kiinnittynyt, mutta pään liikuttelu vielä onnistuu, oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, kirjaimellisesti. Istukka kuulema osoitti kalkkeutumisen merkkejä, eli asteikolla 1-3 ei ole enää 1, vaan jotain välillä 1-2. Alkaa siis vanheta ja rappeutua, mutta ei ole mitään hätää sen kanssa kuitenkaan, tärkeää vaan seurata että vauva liikkuu. Mutta merkit kuulema viittaavat siihen, että ei menisi ainakaan yliajalle. (Vaikka näitä ei voikaan ennustaa tarkasti.) Silti oli hirveän mukava kuulla, että asiat siellä etenevät! Käsikopelon perusteella arveli vauvan olevan pieni ja painavan tällä hetkellä jotakin väliltä 3-3,5kg. SF-mitta jäi hieman keskikäyrän alapuolelle.

Syke oli muuten taas niin vahva, että kysyi onko siellä poika. Sanoin että itseasiassa pitäisi olla tyttö, niin pyöräytti vain silmiään että kylläpä saadaan topakka tyttö sitten. :D (Äitiinsä tullut, ei liene hyvä asia.)

Ainoa mikä oli ikävää, oli se streptokokkinäyte. Nopeastihan se oli ohi, mutta silti. Tulos tulee parissa päivässä, jos ei kuulu mitään on ollut negatiivinen. Eli nyt saa sitten pelätä, aina kun puhelin soi. :/ Eihän siinä muuta, mutta positiivinen tosiaan meinaa sitä, että sitten heti kun alkaa supistaa, sairaalaan antibioottitippaan. Eli ei ole mahdollista odotella synnytyksen alkua kotona. Positiivisiahan on 30% raskaana olevista, eli ihan reilusti... koetti vain tsempata että pitäisi ajatella se niin, että näin vältytään vauvan turhalta infektiolta, ettei pieni sitten joudu heti teholle ja lääkitykselle. Eihän sekään kiva ole, itsellehän tuosta ei vaaraa ole ja virus on elimistössä kaikilla. Pidetään peukkuja, että olisi nega kuitenkin!

Jaloista kommentoi että voin jatkaa vain rasvaamista, kun ovat menneet parempaan suuntaan. Pelkäsin hieman, että laittavat vielä lääkäriin, mutta tältä erää sekin asia ok!

Pelottava lääkäritarina

Ette usko mikä taas vaivaa, no jalat. Siis tämä raskaus on uskomatonta paskaa, en jaksa ja voisin sanoa itseni irti tästä touhusta. Viimeinen kerta kun sorrun edes ajattelemaan, että olisi jotenkin kiva fiilis. Samalla tuntuu hirveän kurjalta, että olen ihan yksin näiden vaivojen kanssa. Jotenkin tuntuu että tutuillakaan ei ole mitään ongelmia ollut, tai sitten niistä ei puhuta. On niin reppana ja masentunut olo, ettei toista. :(

Aletaanpa sitten kertoa tarinaa. Tässä parina yönä olen huomannut, että yksi nilkassa oleva pikku kohju on kipuillut, mitä ne eivät yleensä levossa tee. Eilen aamulla sitten asiaa tutkailin ja huomasinkin nilkassa pienen punoittavan kohdan, joka oli todella kosketusarka. En ollut varma onko se jotenkin myös kova, kun nilkkaluu on siinä alla. Muistelen vain että neuvolassa on sanottu että jos menee kipeäksi, punaiseksi ja kovaksi, niin sitten on tulehdus johon tarvitsee hoitoa raskaana. Soitin sitten neuvolaan ja oma hoitajani sattui vastaamaan, kehotti että tulisin näyttämään jalkaa, kun puhelimessa on hankalaa mitään sanoa.

Kävin sitten iltapäivästä ja hän oli sitä mieltä, että kyllä kannattaisi lääkärille näyttää, ettei tee tulehdusta. Neuvolalääkäripäivä olisi ollut tänään, mutta eihän sinne ollut enää aikoja eilen iltapäivällä. Hän sai metsästettyä minulle kuitenkin ajan arvauskeskuksesta perjantaiaamuksi. Tajusin sitten illasta että hetkinen, enhän minä ole vielä virallisesti äitiyslomalla, voin mennä työterveyteen. Sain varattua ajan täksi aamupäiväksi lääkärille joka näköjään oli vielä meidän firman "oma", en ollutkaan hänellä koskaan käynyt niin ajattelin että kokeillaan.

Teki nimittäin mieli varata aika vähän nopeammin, kun neuvolasta saatiin minut peloteltua. Ensin sanottiin että ei näytä pahalta ollenkaan, sitten alettiin kysellä suvun tukoksista, sanoin että ei ole kellään ollut paitsi isällä kerran kun hänellä oli LÄÄKITYS joka sen aiheutti, niin siitäkös neuvolassa mentiin varpailleen ja sanottiin että minun pitää ehdottomasti mainita tästä lääkärille. (Mainitsin, ei ollut kiinnostunut.) 

Laitoin jalkaan yöksi Hirudoid fortea ja se poisti kaikki säryt, eikä se nyt aamulla ollut läheskään yhtä kipeä, vaikka kohta punoitti edelleen. En siis osannut sinällään lääkäriä pelätä, vaikka tämä asia onkin vaivannut koko raskauden. Kerroin hänelle stoorin ja näytin jalkaa, sanoi aika heti että on pinnallinen laskimotukkotulehdus, ei vaarallinen ollenkaan ja ihan Hirudoid forte riittää hoidoksi. Hänen mielestään "akuutimpi ongelma" oli tämä kerran vuotanut suoni, josta juuri eilen sain neuvolassa kuulla että onpa parantunut hyvin! Siitä lääkäri olikin sitten vähän kujalla, antoi laastariakin mukaan jos alkaa vuotaa, vaikka sanoin että tapauksesta on yli kuukausi, on kunnossa nyt. Hän olisi laittanut verisuonikirurgille ja kuulema julkisellakin näitä kyllä leikataan jos vuotavat, siihen sitten totesin että mites tästä mihinkään leikkaukseen menen, kun olen raskaana. Eikös sitä kuitenkin sanota, että raskauden jälkeenkin pitää odottaa puolisen vuotta ennen kuin näitä hoidetaan. Siitäpä meni setä vähän hämilleen ja totesi että niinpä se taitaa olla, eli ilmeisesti tiesin sitten aiheesta lääkäriä enemmän. Varmistin vielä että tukosriskiä ei siis ole ja ei kuulema, sitten hän kuitenkin sanoi, että oman mielenrauhani takia voidaan ottaa verikoe (en muista nimeä) joka paljastaa tukosriskin. Tuloksen saisi parissa tunnissa, joten ajattelin että samapa tuo sitten. Menin salille ja siitä kotiin. 

Peruin siinä perjantain lääkäriajan ja sittenpä tämä soittelikin minulle tuloksista. Voitte uskoa että shokki oli melkoinen, kun hän sanoi että testi oli hieman yli viitearvon, nyt pitäisi lähteä sairaalalle lisätutkimuksiin, että sinne on mennyt lähete. Sanoi että tuleehan näistä paljon vääriä positiivisia, mutta olisi hoitovirhe jättää tutkimatta. 

No, siinä sitten aivan paniikissa sairaalalle, jossa jo ilmoittautumisen yhteydessä rauhoiteltiin, että ei tarkoita vielä mitään. Ensin hoitajan haastatteluun, joka kyseli enemmän jalasta ja että ahdistaako henkeä (arvatkaa onko sen jälkeen ahdistanut kun kysyttiin, sanoin kyllä että ei, mitä nyt tätä raskaudesta johtuvaa kun kohtu painaa, ei ottautunut tähän mitenkään. Sitä on kyllä ollut niin monta viikkoa jo, että enpä varmaan tässä kirjoittelisi jos veritulppa olisi...) Katsoi happitasot sormesta jollain laitteella ja ne olivat normaalit. Kertoi että raja-arvo tuossa minulta otetussa verikokeessa on 0,5 ja minulla arvo oli 0,7, että jo raskaus riittää nostamaan sitä sen verran, hänellä on omakohtaista kokemusta. Taas rauhoittava kommentti, kuitenkin ensiavun puolelle lääkäriä odottamaan. 

Tunnin siinä venailin ja ehdin kyllä miettiä vaikka mitä. Ahdistus oli kamala. Yhtäkkiä hoitaja hyökkäsi kimppuuni ja alkoi siinä odotustilassa (!) mitata verenpainetta, sokeria ja tunkea kuumemittaria korvaan. Olin ihan hädissäni että mitä ihmettä, pitääkö nyt huolestua. Kuulema ihan rutiinijuttuja. Verenpaine huiteli taivaissa, ihmekös tuo...

No näihin juttuihin ei enää palattu, minut otti vastaan tosi mukava mieslääkäri ja siinä kohtaa repesin itkemään, kun ahdisti jo niin kovaa. Hän rauhoitteli että arvo on niin minimaalisesti koholla, että tuskinpa on hätää. Hän katsoi molemmat jalkani ultralla ja tilanne oli niin hyvä ja suonet "hyvin auki", ettei kuulema tarvinnut edes röntgenlääkäriä asiaa tutkimaan, että jopa hän sen näkee. Mitään hätää ei siis ollut. Hän sanoi että minulta otettu verikoe on todella huono, eikä mitenkään tarkka mittari. Yleensä kuulema tukosasioissa arvo on 4-5 kertaisesti koholla, sanoi että tuohon 0,2 nostoon riittää tosiaan raskaus, tai tuo pikku tulehdus. En ole sen enempää riskiryhmässä kuin muutkaan raskaana olevat, eikä asiaa tarvitse nyt pelätä. Sanoi että ei halua maalailla piruja seinille mutta toki raskaus välillä tukoksia aiheuttaa, että jos jalka kipeytyy tai turpoaa niin suoraan päivystykseen, eikä mihinkään työterveyteen jossa eivät mitään tiedä. Lähdin jopa miltei hymyssä suin kotiin, kaikesta huolimatta. Onpahan nyt ainakin tutkittu sitten! Hänestä muuten vuotanut pintasuoni ei ollut mitenkään akuuttivaiva, sanoi että ei sille muuta olisi edes voinut tehdä, kuin laastaria päälle.

Sellainen päivä. Olo on ihan kamala edelleen, ahdistaa niin paljon että rintaa puristaa. Nyt pitäisi koettaa vaan rauhoittua, voitte uskoa että säikähdin! Lämmitän saunan ja koetan syödä jotain, illaksi ostin jätskiä ja suklaata ilman morkkista. :/ Mieheni lähtee keikalle kavereiden kanssa, ärsyttää kun en pääse mukaan. Mutta en halua enää tässä vaiheessa ottaa riskiä, että tulee nyrkistä mahaan. Toisaalta oli varmaan hyvä, että nyt on käyty tutkimuksissa. Huomasin tuossa jalkaa rasvaillessa että onhan siinä toinenkin punoittava kohta, joka tuntuu vähän kovemmalta, ei ole kyllä kipeä. Eli nythän olisin ihan paniikissa että siinä se tulehdus nyt leviää kaikkialle. Hieman ahdistaa, mutta koetan rauhoitella itseäni sillä että nuo pinnalliset tulehduksen eivät ole vaarallisia ja rasvaa vaan. Mutta kyllähän tämä nyt on loppuraskauden seurattava riesa. 

Rv 34 neuvola ja kiukku

Ajattelin jo että nytpä teen ensimmäisen positiivisen raskauspostauksen, koska ihme kyllä viime aikoina fiilis on ollut ihan hyvä. Mieskin sanoi että ihmeiden aika ei ole ohi, kun totesin välillä jopa hieman odottavani vauvaa. Maha ei ole ahdistanut ja mieli on ollut valoisa, ihan siitä syystä että kohta raskaus loppuu! Minun tuurillani se toki menee nyt sen 2 viikkoa yli, mutta on mahdollista, että muutaman viikon päästä tämä raskaus on ohi! Yhtä suonikohjuakin on taas alkanut pakotella, mutta siitäkin olen ajatellut että kohtapa se varmaan siitä katoaa. On ollut sellainen hyvä jännitys päällänsä, kun on ajatellut että muutama viikko ja sen jälkeen se voi periaatteessa syntyä koska vain. Mutta sitten kävin eilen neuvolassa ja nyt taas kaikki puhtaasti *ituttaa.

Sinänsä käynnillä ei tullut esiin mitään huolestuttavaa, että kaikki oli hyvin. Virtsanäyte oli puhdas, verenpaineet yhtä hyvät kuin ennenkin (kotona mitatut, tosin neuvolassakin mitatut ekaa kertaa normaalit!), hemoglobiinia ei nyt edes katsottu, kun se on ollut koko ajan erinomainen. Paino oli taas noussut ja nyt sitä on kertynyt noin 7 kiloa. En tykkää, mutta en kuulema ole päässyt painonnousussa edes alarajalle, suositus on kuulema vähintään 10 kiloa. Siitä sanoin että välillä huimaa, mutta kuulema jo itsessään raskaus aiheuttaa sitä.

Katsottiin vauvaa jälleen vanhalla, rakeisella 90-luvun ultralla ja siellä se oli edelleen pää alaspäin, itseasiassa myös samalla kyljellään kuin kolme viikkoa sitten. Neuvolan täti sanoi että on erittäin epätodennäköistä, että enää kääntyisi väärään asentoon. Vauvalla oli taas kunnon jumppatuokio, joten pulssi huiteli sillä melkein 160. Se riehuminen alkoi samantien kun mahaani tunnusteltiin ensin päältä päin ja neuvolan tätikin sanoi, että jestas miten herkästi reagoi kosketukseen. Ihan kuin olisi ärsyyntynyt. Sanoin että liikkeitä en ole laskenut ensimmäistäkään ja hän ymmärsi kyllä miksi. eikä kuulema tarvitse. Tämä vauva liikkuu ihan järjettömän paljon, pitkin päivää kamala mutkuilu ja potkiminen, joka on pahinta illalla. Että paras olisi älytä syntyä ajoissa, kun on jo niin vauhti päällä! 

Se mikä alkoi ärsyttää, oli se että joudun vielä yhteen verikokeeseen parin viikon päästä, koska verestäni löytyi jo alkuraskaudessa "heikko tunnistamaton vasta-aine, jolla ei ole merkitystä raskauden kannalta", mutta sitä nyt tutkitaan ja syynätään. Tämä on jo kolmas koe asian tiimoilta. Lisäksi sokerirasituksen jälkeen minulle luvattiin, että kaikki kokeet oli nyt tässä. No, eipä mitä. Kuulema vielä otetaan streptokokkinäyte. Sanoi että tullut pakolliseksi kaikille 1,5 vuotta sitten, mutta eipä ollut eri paikkakunnalla asuvan kaverini tätä lystiä tarvinnut kokea, hän synnytti keväällä. Onhan jo sinänsä kamalan hauskaa levitellä neuvolassa kun vanupuikko tungetaan tuonne alakertaan, mutta kuulema jos tulos on positiivinen, sitten ollaan synnytys tipassa kiinni, koska streptokokki voi aiheuttaa infektion vauvalle. Itselle se ei tee mitään, kuulema kaikilla on tuo virus elimistössä ja se voi välillä aktivoitua, eli sepä on taas sitten varmaan paskaa tuuria, jos niin käy! Lisäksi jos vauva ei synny kuukauden kuluttua näytteestä, pitää ottaa uusi. Lisää stressiä, en jaksa. Neuvolan täti kyllä näki naamastani, että nyt suututtaa ja rankasti. Siksi on kiva käydä tutuksi tulleella ihmisellä. <3 

Tosin, ensi kerralla joudun menemään toiselle, mikä ahdistaa. :/ Tekevät töitä osapäiväisesti, joten tämä sattuu juuri olemaan silloin poissa ja menisi kuulema liian pitkälle, jos odottelisi että hän palaa töihin. Kiva kiva, olen puhunut pari kertaa puhelimessa tämän toisen kanssa ja on vaikuttanut ihan kamalalta stressaaja hössöltä. Ehkä vain sitten pakolliset testit ja kotiin? 

Illalla olin tosi huonoissa fiiliksissä ja itkeskelin, taas myös niitä suonikohjuja. Oli niin sellainen olo että nyt sanon itseni irti tästä koko raskausrumbasta, en jaksa enää. Vauvalla oli taas kamala ralli päällä illalla ja sekin tuntui ihan kamalan pahalta, vaikka tiedän että sitten huolestuisin, jos se ei liikkuisi. Halusin olla rauhassa ja sitten mahassa on tuollainen ylimääräinen loinen. Että tällaiset fiilikset nyt sitten taas. 

Loppukevennyksenä lelu, jonka ostin sillä ajatuksella, että se sopii roikkumaan violetteihin vaunuihin:

Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.

Raskausvaivoja

Ajattelin tehdä aikani kuluksi tällaisen tilityspostauksen, mitä kaikkea raskaus on tuonut tähän mennessä tullessaan. Nyt rv 32+3. Jokainen voi sitten miettiä, kannattaako raskaaksi hankkiutua. :D Vaikka itsehän olen päässyt melko helpolla, *koputtaa puuta* ja raskaus on edennyt tähän asti normaalisti. Silti päivääkään en ole nauttinut, kuten olen täällä monesti valittanut. Koko ajan vaan mietin että jos en olisi raskaana, eipä olisi näitäkään tullut. Nyt sitten koetan vaan mennä päivä kerrallaan, koska vaavi on mahassa ja pois se täytyy sieltä saada! Synnytys on myös vielä sellainen pelottava haaste matkalla, etten osaa yhtään ajatellakaan vauva-arkea.

 

 

- Klassinen alkuraskauden pahoinvointi, tosin vasta viikon 10 jälkeen. Luulin jo ensin säästyneeni siltä. Ensin niin että jos en syönyt aamulla tarpeeksi äkkiä, oksensin. Sitten niin että jos söin jotain, oksensin! Hauskaa. Mandariinit olivat kavereita.

 

- Ensin hirveästi voimaa, salilla jaksoi vaikka mitä. Sitten voimattomuus ja hirveä takapakki, turhauttavaa. Nyt on sitten treenailtu vain kevyesti ja ylläpitävästi.

 

- Suonikohjut ja verenpurkaumat, se pahin vaiva. Fyysisesti niitä on pakottanut välillä töissä tukisukista huolimatta ja ne on niin rumia, toinen nilkka ihan sininen. :( Asia joka masentaa oikeastaan päivittäin, eli myös henkinen vaiva. Alkoihan se yksi niistä vuotaakin! Lääkärin ja foorumeiden mukaan suurimman osan pitäisi kuitenkin hävitä synnytyksen jälkeen, toivotaan parasta.

 

- Sokerirasitus ja kaikki muut verikokeet eivät vain ole kivoja.

 

- Alussa oli aika ikäviä vatsan vihlaisuja, kun vatsalihakset lähtivät erkanemaan. Nyt myöhemmässä vaiheessa välillä tuntuu, kuin joku tökkisi puukolla alavatsaan. Hieman pelottavaa, kun tällaista jatkuu päivän. On tosin neuvolan mukaan normaalia kohdun venymistä.

 

- Hengitysvaikeudet, selällään ei voi nukkua. Joinakin päivinä happi ei kulje yhtä hyvin, kuin toisina.

 

- Lonkkakivut vaivaavat öisin, ei onneksi joka yö. Joskus sitten särkee niin paljon, ettei nukuttua saa ja kylkeä saa kääntää koko ajan.

 

- Jos ei syö tasaisin väliajoin, alkaa huimata. Tätä minulla on kyllä ollut muutenkin, mutta raskaana se on rajumpaa ja kestää pidempään.

 

- Ruoasta kysytään paljon, mitään mielitekoja ei ole tullut. Pikemminkin mitään ei ole juuri tehnyt mieli koko raskausaikana ja syöminen on siinä mielessä ollut haastavaa. Nyt kyllä loppuvaiheessa makean himo meinaa iskeä ja sitä vastaan taistelen, mutta aina välillä sorrun. Minkä verran olette uskaltaneet herkutella raskausaikana? Minulla on nykyään kamala ruokastressi, jos syön mitään sokerista, pelkään että vauva vetää sen kaiken energian ja kasvaa jättikokoiseksi. Vaikka syön muuten terveellisesti ja normaalia kotiruokaa, tuosta sokeriasiasta ahdistun. Silti en osaa olla esimerkiksi ilman suklaata! Minun herkutteluni toki on muutama rivi suklaata tai vähän jäätelöä, ei siis mitään älyttömiä määriä. Limppareita en juo juuri koskaan, pullaan ja kekseihin en koske ja sipsejäkin tulee syötyä max. kerran kuussa. Karkkeja en myöskään syö, paitsi suklaata ja lakritsia. Neuvolasta jo sanottiin, että tapani ottaa aamukahvin kanssa pala tummaa suklaata ei ole millään tavalla haitallinen. Se oli pakko tarkistaa. :)

 

- Sitten tietysti henkinen puoli... kaikenlainen tuppaa ahdistamaan!

 

Mutta kohta mammalomalle rentoutumaan, töitä on jäljellä neljä päivää! Maha kasvaa ja pelottaa mitä se tuo tullessaan.

Viikon 31 neuvola

Olin taas pidemmillä vapailla, aika kivaa. Viime viikonloppuna olimme reissun päällä mieheni ja muutamien kavereiden osallistuessa Tough viking kisaan ja oli kyllä kiva viikonloppu, vaikka sen jälkeen iski pieni masennus ja paniikki että nyt sitten oikeastaan vaan ollaan kotosalla ja odotellaan vaavin tuloa. Myös koiran sairastaminen on tuonut hirveästi ylimääräistä stressiä, onneksi nyt on lääkkeet ja ainakin tällä hetkellä vointi kohentunut huimasti.

 

On muuten ihan paskapuhetta, että kyllähän nyt töissä jaksaa, kun on niin vähän jäljellä. Ei muuten jaksa! Kymmenen päivää, eikä voisi vähempää kiinnostaa! Ei sitten yhtään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, olisin jo mieluummin kotosalla. Varsinkin kun vapaallakin eräänä päivänä oli esimerkiksi epämääräistä vihlovaa kipua alavatsalla, ihan tuntui kuin joku tökkisi välillä jollain terävällä esineellä. Kyllä tuollaisen sattuessa on paljon mieluummin kotioloissa, että voi käydä vaikka pitkäkseen. Veikkaan että kolottelut ei ainakaan vähene näin loppuraskaudesta.

 

Töihin paluu oli muutenkin niin mukava, kun esimieheni alkoi SAMANTIEN jankuttaa jälleen minulle siitä, miten hän tarvitsee päivämäärän, mihin asti olen ainakin poissa. Haistakoon, lakisääteisesti minun ei tarvitse sitä tietää. Helppo on myös tulla sanomaan että no faktat tiskiin, juu, mutta mites kun on esimies, joka ei niitä faktoja tajua? Olin kuitenkin valmistautunut, kaivoin kaapistani kelan sivujen laskurilta tulostetun paperin, joka näyttää lasketunajan perusteella eri vapaiden pituudet ja ne päivät. Näytin hänelle siis tuota elokuista päivämäärää, että sinne asti ainakin, silloin päättyy vanhempainvapaa. Mutta ei, tämä ei kelvannut, sitten alkaa lässytys että no entä jos mieheni pitää vapaasta osan, ei voi kyllä uuden kanssa tehdä sopimusta jos ei tiedä ja minä haluankin yhtäkkiä tulla töihin, jne jne. Siis? Nyt minulla oli antaa se helvetin päivämäärä, niin ei kelpaa? Sanoi että mieti vielä viikonlopun yli. !!!! Hermot!!! Kymmenen minuuttia töissä ja olen aivan kypsä tähän touhuun! Maanantaina kuullaan miten tarina jatkuu, jos lässytys edelleen pahenee, sanon kyllä jo sitten suoraan että hän ei voi udella minulta tuollaista koko ajan, lain mukaan ei tarvitse tietää. Ei sitten kelvannut sekään kun sanoin olevani poissa ainakin vuoden, koska ystäväni valisti minua että eipä paljon alle sen ikäistä voi hoitoon jättää. Ei ole kuulkaas mikään kiire takaisin tänne.

 

Neuvolakuulumisia, kaikki hyvin jälleen sillä saralla, joten ei oikeastaan mitään ihmeellistä. Tällä kertaa keskustelimme siitä, onko minulla tarvetta pelkopolikäyntiin. Olen sitä miettinyt, enkä tullut nettiä lukiessa yhtään viisaammaksi. Olen miettinyt, että pelkäänkö tarpeeksi. Koska kai nyt kaikkia jännittää, edes vähän? Neuvolassa sitten kysyttiin, mitä pelkään. Sanoin että sektiota, se on minulle pahin painajainen. Siinä poikkean jo aika monesta kävijästä, jotka koettavat kinuta leikkausta keinolla millä hyvänsä. Sitten pelkään jo ylipäätänsä sairaaloita, sitä että kaikki menee hirveällä tavalla pieleen, tai sitä että repeää niin pahasti että paskoo housuun lopun ikäänsä... Tämän jälkeen neuvolan täti oli hetken hiljaa ja totesi, että juu voisit oikeastaan mennä käymään siellä. Eli mennään sitten. Kipu on ainoa, jota en ihme kyllä pelkää. Siihen on sentään apu!

 

Mahan koko stressaa edelleen, vaikka taas minulle sanottiin että minulle ei mitenkään tule isoa eteenpäin työntyvää raskausmahaa, kun kroppani on tämän mallinen. Sf-mitta oli hieman keskikäyrän yläpuolella, eli oikein hyvä ja normaalialueella, vaikka minulle tuli heti stressi että nyt olen syönyt liikaa herkkuja ja siellä on jättivauva, kun viimeksi mentiin ihan keskikäyrällä. Kyllä, vauvani saisi kasvaa standardien mukaisesti. :p Edellisestä käynnistä oli 2,5 viikkoa ja painoa oli tullut lisää 800g. Kuulema oikein hyvä. Tuntui vain sekin hurjalle, että jos se nyt jatkuu tätä tahtia loppuraskauden. Katselimme myös vauvaa kivalla 90-luvulta peräisin olevalla ultralla ja sehän oli jo siellä niin kuin pitää, eli pää alaspäin! Toivttavasti ei käänny enää, tai ravistan sen takaisin. Tämä oli ainakin nyt helpottava tieto, vaikka viikkoja onkin vielä jäljellä. Vaavi on muuten alkanut hikkailemaan melkein joka ilta, huvittavan näköistä ja tuntuista, kun alavatsa hytkyy.

 

Sain myös ohjeet sikiön liikkeiden laskemiseen, tuntuu kyllä kamalan työläältä. Tämä vaavi on aktiivisimmillaan joka ilta 22-00 välillä, joten en kyllä todellakaan laske koko tuntia, jos on kauhea ralli päällä. Jos kerran kymmenen liikettä riittää ja ne aktiivisimmat vetää tuntiin helposti sata...

Painosta

Nyt seuraa taas tilitys, aiheesta painonnousu raskauden aikana. Minua on nimittäin alkanut niin kyllästyttää, kun painoni ja vatsani koko tuntuu olevan niin monelle ongelma. Asiaan lienee vaikuttaa myös se että painostani on kuittailtu aina, vaikka en edes ole alipainoinen! Ihan siinä rajoilla kylläkin, mutta olen hyvin pitkä, joten se toki vaikuttaa siihen että painoindeksikin näyttää mitä sattuu. Aloitin tosiaan muutama kuukausi ennen raskautta lihasten kasvatus projektin, ihan siksi että olen kyllästynyt olemaan "liian laiha" ja kuulemaan siitä koko ajan. Etkö syö, miksi et syö, voi kun olet laiha... vaikka tosiasiassa syön paljon ja herkuttelenkin. :p

Nyt mennään rv 30 ja painoni on noussut 5 kiloa. Mielestäni tämä on viikkoihin nähden ihan sopivasti, vauvahan painaa max. 1,5kg, jos sitäkään. Mitään turvotuksia tai muuta ei ole ainakaan vielä, joten raskaana olevalta en näytä mistään muusta kuin vatsan seudusta, eikä mahakaan ole mahdottoman iso. Minullehan sanottiin jo heti alkuun että pitkillä naisilla maha voi monesti jäädä pienemmäksi, kun kohdulla on niin paljon tilaa.

Tämä asia nyt tuntuu sitten olevan ongelma vähän kaikille. Kuten olen täälläkin jo valittanut, niin jopa esimieheni on kysellyt muutamaan kertaan, että eikö minun oikeasti tee mieli mitään herkkuja, onkos vauva nyt varmasti pysynyt käyrillä, jne. Eli rivien välistä, näännytän lapseni nälkään, kun en syö niin kuin porsas. Nälkähän minulla ei juuri ole ollut koko raskausaikana, olen kuitenkin kiltisti syönyt muutaman tunnin välein. Ainoa ongelmahan tässä on se, että ruokien keksiminen on hankalaa kun juuri mitään ei tee mieli. Esimiehelläni ei ole lapsia itselään, joten jännä että se asia nyt huolettaa niin paljon.

Myös yksi serkkuni jolle raskaudesta lopulta kerroin, alkoi udella painoni nousua, en osannut varautua että tämä on ansa. Vastasin kysymykseen ja heti alkoi tivaaminen että eikö neuvolassa muka ole sanottu mitään, kun olen niin pieni muutenkin. No, neuvolassa on sanottu, että painan juuri sopivasti! SF-mittakin oli täsmälleen keskikäyrällä, eli kyllä, vauva on "kasvanut käyrien mukaan".

Masu rv 30

Kertokaapa minulle mikä *elvetti siinä on, että jos raskausaikana ei tule sitä 20+ lisäkiloa, niin näännytät lapsesi nälkään etkä ole normaali. Ilmeisesti jos lihoisi valtavan kokoiseksi, niin kukaan ei kysyisi mitään? Koska se taas on normaalia? Ymmärrän joo, että muutama lisäkilo ei haittaa imetyksen kannalta, mutta jos vauva painaa jotakin 3-4 kiloa, niin kyllä minun mielestäni 20 raskauskiloa on silloin aivan liikaa. Anteeksi nyt vain.

Sen olen kyllä oppinut, että raskaudesta on jokaisella mielipide, kuului asia heille tai ei. En tiedä puhuuko siellä kateus vai pätemisentarve, vai mikä.  

                                                                 ***

Asiasta toiseen, vaivaako ketään muuta hengitysvaikeudet? Mulla on ollut nyt joitakin viikkoja, joinakin päivinä enemmän, joinakin ei välttämättä ollenkaan, mutta neuroottista on alkanut huolestuttaa, että onko tämä normaalia. :/ Selällään ei voi olla, jos yöllä herää selällään tuntuu hetken että happi ei oikein kulje. Sama tapahtui tänään päikkäreiden jälkeen, vaikka nukuin sängyssä ja kyljellään. Tuntuu siis että keuhkot ei saa itseään ihan täyteen, joskus lenkilläkin täytyy oikein hengitellä syvään. Mitään huonoa oloa tai huimausta tästä ei ole tullut, mutta tunne vain on kovin ikävä. Painaako kohtu niin paljon sitten jotain suonia jo näin viikolla 30? Järki sanoo ettei varmaan ole vaarallista, kun on jatkunut jo jonkinaikaa ja samanlaista vaivaa on kyllä ollut ennen raskauttakin, jos on kovasti jumissa tai esim. lukko selässä. Mutta aina mieleen hiipii se entä jos... Neuvola on toki taas ensi viikolla, että voin siellä kysyä aiheesta. 

Rv 29+0 ja neuvola

Kuulumisten päivitystä. Väsymys on hirveä, jännitin taas neuvolaa, kun ei ole siellä 1,5 kuukauteen tarvinnut käydä. Lisäksi nukkuminen on aika huonoa tuon jalan takia, sitä saa laastaroida koko ajan, on älyttömän herkkä vuotamaan ja kaksi kertaa sen ensiapureissun jälkeen se onkin alkanut vuotaa uudestaan. Todella stressaavaa, vaikka vuoto tyrehtyykin suunnilleen samantien kun nostat jalkaa ylös. Kerroin tämän tarinan neuvolassa ja eipä siellä osattu muuten auttaa, kuin antaa ohjeet että laastari pitäisi vaihtaa kerran päivään että kohta saa ilmaa ja huuhdella samalla ihan vedellä, mutta suositteli laittamaan vettä vaikka lasiin ja laskemaan siitä varovasti ettei suihkun paine riko ihoa uudelleen. Tuli tuosta kyllä nyt hirveä riesa. Siinä mielessä neuvolassa oli taas hyvää palvelua, että hän lupasi soittaa loppuviikosta neuvolalääkärille tämän ollessa paikalla ja kysyä ohjeita, että tarvitseeko asialle nyt jotain enempää tehdä. Soittaa sitten minulle. Eli nyt vaan sitten laastaroidaan ja suihkutellaan ja varotaan. Ja pidetään tukisukkia, se on kuulema aivan ehdoton että painaa suonta kasaan.

 

Muuten jännitin neuvolaa turhaan, hoitajani on niin mukava, että kiva oli hänen kanssaan taas höpötellä. Kaikki oli aivan erinomaisesti, siis todella, virtsanäytteestä lähtien. Neuvolassa kehutaan oudoista asioista. :D Heillä kun on se värikoodisysteemi siinä, niin kuulema proteiinin kohta yleensä vähän vihertää, mutta minulla se on aina ihan kirkkaan keltainen, mikä on ilmeisesti hyvä asia.

 

Tilitin siellä myös suoraan miten inhoan raskautta ja päivääkään en ole nauttinut ja hän sanoi, että onpa hyvä että uskallan sanoa suoraan miltä tuntuu, kun kaikki eivät kuulema siihen pysty, kun tuntuu jotenkin väärältä. Hirveän ymmärtäväinen on kyllä ollut hän. Panikoin myös painostani ja mahan koosta, mutta molemmat ovat kuulema aivan täysin normaaleja tähän kohtan raskautta. Mahaa mittailtiin ja sekin mitta osui aivan täsmälleen keskikäyrälle. Kysyi muuten vielä kohteliaasti, että haluanko ettei hän kerro painoa, mutta se nyt ei olisi auttanut, ehdin aamulla jo vaa'alle! Vauvan sykkeet olivat vahvat ja liikkui kovasti, eli vaikutti kaikki olevan hyvin sielläkin. Sain myös samalla kysyttyä kaikki tyhmät kysymykseni, että voiko koiran mahalla hyppiminen vahingoittaa vauvaa jne. :p

 

Tällä kertaa myös testattiin minun kotimittarini ja saan jatkaa sillä verenpaineenmittausta, ei näytä ainakaan liian alakanttiin kun sitä testailtiin. Minäkin suostuin neuvolassa mitattavaksi ja saatiin aikaan hauska tilanne, kun sain paremman tuloksen kun neuvolantäti itse, vaikka jännitän. :) Verenpaineen mittaaminen on kyllä helpompaa nykyään, ehkä tässä raskauden aikana on tullut niin paljon kaikkea, että se on se pienin ongelma.

 

Meidän pitäisi kuulema vähitellen ilmoittautua sairaalalle kierrokselle, jossa käydään läpi tilat ja synnytystä ja esimerkiksi sitä, milloin pitää lähteä sairaalaan. Vähän jännittää se, kun en tiedä haluanko edelleenkään liikaa infoa. Koetin töissä lukea vähän saamaani linkkiä ja tietoa aiheesta ja alkoi itkettää, piti laittaa äkkiä pois. Jotenkin synnytys on edelleenkin todella pelottava ja vieras asia. Mihin liittyykin se, että pitäisi vähitellen päättää, haluanko käydä juttelemassa pelkopolilla, vai en. Onko joku käynyt, onko ollut apua? En oikeasti tiedä yhtään, että mitähän tekisin. Seuraava neuvola on syyskuun alussa ja siihen mennessä pitäisi tietää, koska jonoa kuulema on. Kyllä siinä muutama kyynel tirahti, kun neuvolantäti koetti kysellä, mikä siinä pelottaa. No, kuolema, tai että vauva ei selviä, leikkaus, ylipäätänsä leikkely, tai mikä repeää, AAAAAARGH!!! Pää leviää jos ajattelenkin. 

Reissu ensiapuun

Olipahan taas ilta. Olin suihkussa, kun yhtäkkiä huomasin vedessä reilusti verta. Voitte uskoa, että säikähdin! Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että vuoto on tuolla alakerrassa ja nyt on joku hätänä. Sitten huomasin, että yksi suonikohju oli puhjennut! Yhdessä verenpurkaumassa oli sellainen pieni violetti koholla oleva suonen pätkä, josta suihkusi nyt verta. Reikä oli ehkä neulan piston kokoinen, mutta se miten verta suihkusi seinillekin... huusin miehen apuun, joka ohjeisti istumaan ja nostamaan jalan koholle. Se auttoi kyllä, mutta vuoto jatkui. Pyysin häntä tuomaan laastarin ja kiedoin vanhan pyyhkeen laastarista huolimatta vuotavan jalan ympärille ja raahauduin soittamaan päivystykseen.

Mieheni oli jo ehtinyt googlata ettei ole vaarallista, kyseinen suoni vain tyhjenee. Puhelimessa minulle kuitenkin sanottiin, että voisin käydä näyttämässä jalkaa. No asumme ihan sairaalan lähellä, joten lähdimme.

Hetken jouduin odottelemaan ja sitten hoitajamies haastatteli minut, purki laastariviritykseni, vuoto oli onneksi tyrehtynyt. Hän putsasi kohdan ja laittoi paremman siteen, käski mennä kotiin. Epäili että suoneen on tullut joku nirhauma, esim. sheivatessa tai olen lyönyt sen johonkin tai jotain. Mutta ei tosiaan mitän tehtävissä ja jatkossa jos näitä tulee, jalkaa ylös ja puristusta, jos ei tyrehdy puolessa tunnissa, näytille. Miksi tätä ei kerrottu jo puhelimessa? Vähän turha reissu, lasku varmaan seuraa perässä...

Ainoa hyöty oli toki se, että nyt tiedoissani on sitten merkintä että kävi näin. Jos jalat alkavat enemmän reistailla, tai muuta. Totesi vain, että raskaana näitä tulee. Kivasti muuten ensiavun nainen kysyi ensiksi, että tulenko päivystykseen vai synnyttämään. :p Olin vain, että jos ei vielä pariin kuukauteen synnyttämään. 

Hirveä vapina jäi, vähitellen helpottaa. En kestä oikein verta ja säikähdin. Siksi teksti voi olla sekava, sori.

Stressiä painosta

Kirjoittelenpa tässä aikani kuluksi varmasti monen mielestä niin pinnallisen postauksen että huh, mutta uskoisin että joku jakaa samanlaisia ajatuksia ja pelkoja kanssani. Tajusin tuossa yksi päivä, että minä en tosiaan nauti raskaudesta pätkääkään. Siis en yhtään. Vaikka olenkin päässyt melko helpolla ainakin tähän asti, kaikki esimerkiksi ulkonäköön liittyvät muutokset ovat olleet pelkästään negatiivisia. No tukka on ehkä vähän paksuuntunut joo, mutta se on ollut pitkä ja paksu muutenkin, todennäköisesti sekin menee vaan pilalle sitten imetysaikaan. :/

 

Paino on sellainen asia, mistä olen nyt raskaana ottanut vähän stressiä, vaikka onhan se periaatteessa tyhmää. Minulla ei ole ikinä ollut mahaa, vaan se on aina ollut litteä ja sainpa juuri treenattua itselleni vielä kivat vatsalihakset, jotka nyt loistavat poissaolollaan. Ahdistaa jotenkin kamalasti se että mikä osa painosta on vauvaa, mikä läskiä, jota varmaan salakavalasti saattaisi nyt tulla, vaikka olenkin koettanut jättää herkuttelun mahdollisimman vähiin, sorrun siihen kyllä aina välillä. Nyt viikolla 28 painoa on tullut 4 kiloa, no ei tämä varmastikaan liikaa ole, vaikka itse vauvan painohan onkin vain noin kilon verran. En voi kuitenkaan mitään että pelottaa, juurikin se että miten paljon painoa meinaa vielä tulla. Yhtään ylimääräistä ei haluaisi, tarpeeksi raskasta henkisesti muutenkin. Painoindeksini ennen raskautta oli 19. Kerkesin juuri kasvatella lihasmassaa muutaman kilon. Sitten kuulee näitä juttuja, että osalle on tullut 20-30 kiloa...

 

Mahan näkyminen on kanssa minulle rankka paikka, sitä kun ei saa enää oikein vaatteilla piiloon. Ja vielä on kuitenkin viikkoja jäljellä... mahdottoman iso se toki ei ole, mutta friikkiä kun edestä sitä ei juuri huomaa, sitten sivusta näyttääkin ihan pullerolle. Lantio on levinnyt jonkin verran myös. Neuvolasta kyllä sanottiin alkuun, että kovin isoa mahaa minulle tuskin tulee. Sehän alkoi näkyäkin vasta muutamia viikkoja sitten. Kuulemma kun on pitkä selkä ja leveä lantio, kohdulla on tilaa olla siellä, eikä maha tule niin paljoa eteen. Mutta silti, aina jos joku huomauttaa jotakin mahastani, otan sen raskaasti. Loukkaannuin kun kaverini totesi viime viikolla, että "kylläpä mahasi on selvästi isompi, kuin viimeksi kun näimme". Niin, näimme edellisen kerran kolme päivää aiemmin. Toki sekin vaikuttaa millainen vaate on päällä ja ilmeisesti myös vauvan asento, olen huomannut että joinakin päivinä maha on todella pieni ja toisina taas jotenkin enemmän ulkoneva, tosin se saattaa sitten "korjaantua" muutamassa tunnissa.

 

Töihinkin tullessa ensimmäinen kommentti oli tietysti että "no johan se maha on kasvanut". Kiitos, hyvillä fiiliksillä siis. Pitäisi valita uutta työvaatetta, joten ajattelin että johan tuota olisi sama marssia täällä reilusti maha esillä, eikä koettaa sitä enää peitellä, kun ei se peity kuitenkaan. Kai sitä pitäisi opetella olemaan raskaana.

 

Noin muuten töihin paluu sujui ihmeen kivuttomasti, kirjaimellisesti. Asiat eivät kyllä ratkenneet juurikaan suuntaan eikä toiseen, mutta ainakaan yli 7 tunnin päiviä minulle ei pitäisi tulla, jo tehtyjä vuorojakin fiksattiin sillä tavoin. Jalkoja kiristeli vähän ja mahaa vihloi välillä, mutta muuten suht hyvin meni siihen mitä pelkäsin. Minulle oli myös varattu jonkin verran tietokoneella tehtäviä hommia, mutta jalkojen päällä siinäkin ollaan, joten enpä tiedä auttoiko nyt sinällään mitään. :)

 

Asian vierestä, osaako joku kertoa, miksi joskus maha menee ikävän kireän tuntuiseksi? Mitään kipua ei tunnu, vaan kiristää ja se tuntuu liian pinkeältä. Vaikea selittää. Etenkin jos sattuu juuri olemaan vaikka kävelemässä, se tuntuu aika tuskaiselle. Eikä loppujen lopuksi kestä pitkään, onko tässä nyt kyse niistä harjoitussupistuksista tai jotain? Jos on mahdollisuus päästä pitkälleen, se jotenkin tuntuu korjaavan asian nopeasti.

Rv 27

Alle 3 kk laskettuun aikaan, huh huh... voisi pistää jännittämään! Mutta toisaalta, mielestäni raskaana olo ei ole koko aikana ollut yhtään mukavaa tai millään lailla nautittavaa, joten odotan kyllä sitä että vauva syntyy. Kyllä, minä! Odotan että saan vauvan! Kun se nyt siellä masussa kerran on, niin pitäähän se poiskin saada. 

Olisi viimeinen viikko kesälomaa ja olo on levoton, en osaa relata en yhtään. Nukun huonosti, yhtäkkiä 6 tuntia unta saattaa riittää niin että herään virkeänä välillä 5-7, sitten jos koetan vielä saada unta, pyörin sängyssä miten sattuu. Olen oppinut nukkumaan kyljelläni, mutta tuollaisina levottomina pyörimishetkinä nukun miten sattuu ja herään monesti selälläni. Aamulla sitten olo on hieman huono ja tuntuu, ettei happi kulje kunnolla. Onneksi se tunne menee äkkiä ohi. Näen myös paljon unia, levottomia nekin. Toissa yönä näin unta miten kuljetimme vauvaa salikassissani kaikkialle, pitäisiköhän tuota hankkia jotakin tavaraa jos mieli rauhoittuisi.

Mutta en tosiaan tykkää, en mahan kasvamisesta, en suonikohjuista, en siitä että joudun vahtimaan syömisiäni, tai etten saa napata Buranaa silloin kun siltä tuntuu. Vain muutaman asian mainitakseni. Haluan olla normaalisti! Väillä tulee edelleen itkukohtauksia, kun tajuaa ettei muuten enää koskaan olla "normaalisti". Meitä on sitten kolme.

Tuli tuosta ruokahommasta mieleen, kun putsasin tänään 10 kiloa mansikoita, huh. Osan pakkaseen, osan syötäväksi. Mutta niin, törmäsin sitten sattumalta yksi päivä aiheeseen, että osa raskaana olevista pesee mansikat ennen syöntiä? Siis mitä ihmettä, ei ole käynyt edes mielessä. Toki putsatessa olen katsonut marjat sen verran tarkemmin, ettei ole multaa tai muuta roskaa, mutta mikään pesu ei ole kyllä suoraan sanottuna tullut edes mieleen, ikinä. 

Missään saamissani lapuissa ei ole mansikoista varoiteltu, eikä kyllä neuvolassakaan ole ollut puhetta. Itse kerätystä mustikasta vain, että voi huoletta käyttää suoraan pakkasesta. Että kiva, mansikkaa olen syönyt tänä kesänä melkoisen paljon, ihan tuota kotimaista. Tuleeko taas vuoden paskamutsi-titteli, en nyt sitten tiedä olenko onnistunut aiheuttamaan vauvalle jonkun vaaratilanteen. Toivottavasti en. Juuri tällaiset asiat minua turhauttaa kamalasti, eipä ole ensimmäinen kerta raskausaikana kun olen syönyt vahingossa jotain, mitä ei saisi. Tai nyt en edes tiedä, olenko toiminut jotenkin hölmösti vai en. Mutta kun jos ei ole missään varoitettu, en nyt tosiaankaan ala googlaamaan jokaista syömääni ruoka-ainetta!

Asiasta toiseen, eilen minulla oli mielenkiintoisena iltalukemisena "välilihaöljyt", siinä muuten ällö sanahirviö. Törmäsin aiheeseen joskus alkuraskaudesta ja nyt kaivelin sen uudestaan esiin. Ei mitään käsitystä toimiiko oikeasti, mutta todellakin aion kokeilla, kaikkea mikä saattaa vähänkin auttaa ettei kokemus olisi niin epämiellyttävä. Öljyistä tietoa etsiessä löytyi tietenkin ihania kommentteja, että miten siitä huolimatta repesi perse ja pelit ja vehkeet, arvatkaapa alkoiko hirvittää, taas!

Öljyistä luettuani päädyin Weleda merkkiseen, vaikutti kivan luonnonmukaiselta. Saa esimerkiksi ihan Sokoksilta, tosin meidän Sokoksellamme ei ollut, en löytänyt ainakaan. Tilasin siis Sokoksen verkkokaupasta, helposti ja nopeasti kuin pornoa! Tulee vielä lähi S-marketin pakettiautomaattiin, ilman postikuluja. 

Siitäpä sitten vain rasvailemaan ja venyttelemään viikosta 34 eteenpäin, voi näitä raskauden iloja, millaista mukavaa ajanvietettä löytyykään! 

Neuvolalääkäri

Tulipas tästä päivästä kaoottinen, en olisi osannut etukäteen arvata. Nyt ollaan sitten periaatteessa taas kesälomalla, pitäisi kai osata nauttia?

Tänään minulla oli raskaana oleville kuuluva lääkärin tarkistus, jota tietenkin jännitin kun aika oli vasta iltapäivästä. Matkalla piti käydä antamassa virtsanäyte neuvolaan, kun muuten kuulema tulisi liian pitkä väli, kun seuraava aika sinne on vasta elokuun puolenvälin jälkeen. Vähän pitkin hampain hoidin asian, viikko sitten käynyt sokerikokeessa, niin motivoi. Joo joo, tutkitaanhan siitä muutakin. Lienee ollut kaikki ok, kun kukaan ei soittanut perään.

Lääkäri oli huippukiva nuori nainen, onneksi! Esittelin hänelle kauniit mustelmaiset ja suonikohjuiset sääreni ja hän sanoi, että vaikka ajattelen mitä, rauhallisen näköiset ovat ja hän on nähnyt pahempaakin. Eivät luonnollisesti ainakaan helpota raskausaikana ja tukisukat ovat ainoa mahdollinen toimiva hoitomuoto. Sanoi kuitenkin, että kun paine helpottaa raskauden jälkeen, niin vaivan pitäisi myös helpottua ja osan kohjuista kadota, vaikkei varmastikaan kaikki. Kerroin huoleni siitä että kun minulla teetetään pitkää päivää jalkojen päällä, vakio 7-9 tuntia eikä mahdollisuutta istua juuri ole, tauot tietysti. Lääkäri sanoi että nyt pitäisi tosiaan jutella esimiehen kanssa, koska muuten alkaa napsahdella saikkua. Hän kirjoittaa ja postittaa minulle lausunnon, jonka voin sitten viedä töihin tätä asiaa selventämään. Siitä se kuulkaas riemu repeää! Olen nimittäin sanonut töissä tästä asiasta joka kerta, jos vointiani tiedustellaan. Mutta jotenkin se ei mene jakeluun.

Muuten lähinnä juteltiin. kyseltiin onko ollut sitä ja tätä vaivaa, ei ollut, totesi että hyvin olen terveenä ollut. Verenpaineetkin ovat kuulema erinomaiset. (Minulla, jännää!) Masun tilanne tarkistettiin ultralla, sellaisella todella vanhanaikaisella. :) Siellä oli kaikki ok, vauva pötkötteli sivuttain tällä hetkellä ja liikkui. Kysyin että näyttääkö se edelleen tytöltä ja vaikka asento oli huono, niin hetken vilautti jalkoväliä sen verran että kiveksiä ei kuulema edelleenkään ole. :D Eli tyttöä odotamme edelleen. 

Minulla olisi tosiaan ollut töitä tämä ilta ja huomenna piiitkä 8 tunnin iltavuoro (tai koko päivähän se melkein jo on), jotka ovat vetäneet minut ihan väsyneeksi tällä viikolla. Sitten lauantaina olisi alkanut kesäloma. Kurkku on kipuillut pari päivää ja olo ollut sen ansiosta vähän vetelä, joten pyysin voisiko lääkäri katsoa sen samalla. Sehän punoitti ja siellä kuulema oli vähän rakkulaa, mikä viittaisi virusperäiseen nielutulehdukseen. Lämpöäkin oli vähän. Kysyin sitten, että onko mahdollista saada se huominen saikkua, että saisin levätä. Tuli mieleen kauhukuvat, miten taas väsytän itseni sillä pitkällä vuorolla ja sitten sairastun nätisti lomalle. Niin kävi nimittäin viime kesänä ja olin melkein koko loman vähän kipeänä... Tätähän sain, kun lääkettäkään en oikein saa nyt ottaa. Morkkisteli kyllä aika pahasti, kun mietin että kuka minun vuorot tekee. En siis todellakaan ole mikään lusmu, vaikka töistä välillä valitankin. Nyt vain olen koettanut opetella ajattelemaan itseäni ja vauvaa, sekä juuri sitä jaksamista. Ja nyt olo on väsynyt ja flunssainen. 

Soitin esimiehelleni heti lääkärin jälkeen ja eipä kuulostanut yhtään iloiselta. Hän on itse lomalla lauantaihin ja ilmoitti, ettei aio tulla töihin ennen sitä ja hänpä nyt soittelee liikkeelle. Soitti sitten hetken päästä minulle takaisin ja hötkysi, miten ei saa liikkeelle yhteyttä, että menee vastaajaan. Kiitos Sonera tästä, se nyt oli se mikä lie valtakunallinen vika. Eikä työkaveri pidä koskaan puhelinta kassalla. Tarjouduin menemään liikkeelle itse, koska minun täytyi muutenkin hakea sieltä juttuja ennen lomaa ja pomo kuitenkin asuu kauempana. Mutta sekin oli hirveää empimistä, että turhaanpa minä sinne nyt sairaana menen. Huoh... sitten sain käytännössä haukut siitä, että olisipa ollut kiva tietää, että minulla on lääkäri. Tässä vaiheessa häkellyin tästä sekoilusta. Eihän se olekaan ollut tiedossa kuin kolme viikkoa, sen takia minulla oli tarkoitus olla tänään vaan lyhyt iltavuoro. Tämän hänelle sanoinkin. Sitten sain valitukset, että olisin voinut sanoa aamulla jo, että minulla on sellainen olo että olen kipeä. Työkaveri onneksi sanoi että tämä ei olisi auttanut *ittuakaan, kesätyöläisellä oli sovittu tärkeä meno, joten eipä se tilannetta olisi muuttanut. Tuli aika kurja olo. En oikeasti ajatellut jääväni saikulle, luulin että kurkkukin on allergiaa tjsp. 

Ajoin sitten työpaikalle ja kerroin asian, eihän siellä mitään tiedetty. Työkaveri soitti pomolle ja tosiaan hänellekin oli puhelimessa marmattanut, miten olisin voinut ilmoittaa että on kipeä olo. Saivat nyt asiat sitten jotenkin sumplittua, tänään siellä on ilmeisesti suljettu aiemmin ja huomenna kesätyöntekijä tekee illan. Mutta tuli kyllä kurja olo, ihan kuin kaikki olisi nyt minun vikani. Eniten työkaverin jaksaminen harmittaa.

Ehkä tämä nyt opettaa, että voitaisiinkohan raskauteeni nyt varautua pikkuhiljaa? Entä jos tulee jotain muuta? Syyllistetäänkö minua sitten aina? Nyt pitäisi vaan koettaa levätä ja unohtaa tämä huonoihminen olo. Meillä ei ole työvoimaa tarpeeksi ja se on aivan hanurista. 

Selvisin!

Tänään soitin sydän tykyttäen neuvolaan, tiedustellen sokerirasituksen tuloksia. Tapani mukaan jännitin aivan hirveästi ja pelkäsin pahinta. No siinä vaiheessa kun sanottiin että paastoarvo oli 4,8, olin jo helpottunut. Koska en tosiaan tiedä mikä sen viimeksi paaston jälkeen sinne 5,6:een nosti. Olin ihan varma, että siinä narahtaa. Neuvolantäti luetteli arvot yksitellen ja läpi meni! Kaikki rajojen sisällä. Muistaakseni ne oli tähän suuntaan, vaikka olin niin paniikissa etten ihan satavarma ole:

Paasto 4,8 (alle 5,3)

1h 9,5 (alle 10)

2h 5,2 (alle 8,6)

Eli tuo keskimmäinen oli kyllä hurjan lähellä! Siitä sainkin vähän huomautusta, että on kyllä melko korkea. No siis anteeksi vain, miksi on nämä rajat jos niistäkin pitää valittaa? Mutta eihän asialle toki mitään tehdä, kun ei mennyt yli. Tämän vielä varmistin. Mikä helpotus! Taas yksi stressi vähemmän ja ihanaa kun ei tarvitse joka suupalaa kytätä.

Syön kyllä muutenkin melko terveellisesti. Nyt viikonloppuna annoin itselleni luvan vähän herkutella jos vaikka tuomio olisi tullut ja miten kävi, olen ollut surullinen, äksy ja itkuinen. Ei siis sokeria minulle! Paino on noussut raskausaikana 3 kiloa, että mielestäni ei tosiaan liikaa. Nythän siis alkoi viikko 25.

Se pelottava sokerirasitus

No niin, nyt se on sitten ohi! Tuo pelottava sokerirasitus, josta liikkuu vaikka minkälaista juttua ja jolla pelotellaan enemmän ja vähemmän. Minua alkoi tietenkin jännittää jo keskiviikkona, vaikka otinkin mielestäni melko rauhallisesti. Eilen oli töissä 9,5 tunnin päivä ja pidin itseni kiireisenä, tulin kotiin vasta seitsemän jälkeen joten enpä juuri muuta ehtinyt kuin syödä ennen paastoa, joka piti aloittaa kahdeksalta. 

Paasto jännitti kyllä kanssa pitkästä aikaa, mutta selvisin siitä ilman ongelmia. Syötyäni kävin suihkussa ja pesin hampaat, menin sitten sohvalle peiton alle katsomaan telkkaria ja kymmeneltä sänkyyn ja väkisin nukkumaan, ei huvittanut valvoa ja jännittää. Yö oli pitkä ja tuskallinen, heräilin tunnin välein ja valvoinkin välillä, mutta ihmeen hyvin sain nukuttua kuitenkin. Aamulla sitten miehen kanssa ylös ennen seitsemää ja kipittämään sairaalalle kahdeksaksi. 

En ottanut aamulla edes sitä sallittua vesilasillista, kostutin vain suuta. Että jos se litku menisi paremmin alas, kun suuta kuivasi jo melkoisesti. Labraan pääsin ajallaan ja kokeen ottaja oli onneksi mukava nuori tyttö. Kerroin hänelle huoleni myös tästä että kun olen lukenut että stressi nostaa verensokeria ja olen jännittänyt kamalasti, niin meneekö koe nyt sitten sillä pilalle. Hän sanoi, että sen ei pitäisi niin paljon vaikuttaa. Hyvä. Ehkä se sitten koskee ihan kunnollista stressitilaa, kai se nyt on yleistä tätäkin testiä jännittää? Enkä sentään itkenyt tämän takia kertaakaan, jännitin vain siivosti. ;)

Verikokeen jälkeen se jännittävä hetki, tuo pelottava paljon puhuttu "litku". Se oli ihan väritöntä ja ajattelin jo että mitähän tuo on... yllätys oli melkoinen, kun se maistuikin ihan hyvälle! Labran tyttöä hieman hymyilytti, kun näki yllättyneen ilmeeni. Sitä piti juoda kaksi pientä muovimukillista ja se maistui makealle vadelmamehutiivisteelle. Ja oli kylmää. Eli meni alas todella helposti, oli jo niin kova jano. Sitten meninkin odotustilan puolelle lueskelemaan. Aluksi toki vähän jännitti, että tuleeko minulle tästä huono olo, mutta ei tullut. Vauva veti pienimuotoiset bileet noin viisi minuuttia tuon juoman vetämisestä. Sai ilmeisesti jonkinlaiset sokeripärinät, mutta rauhoittui noin puolessa tunnissa. Sen ekan tunnin olo oli aika hermostunut, mutta kun huomasin että olo ei tosiaan huonone, helpotti. Muuten istuskelin aulassa kirjaa lukemassa, joten aika meni ihan siedettävästi. Vessassa kävin molempien kokeiden välissä, mutta muutenhan sitä piti paikoillaan pysyä. 

Perjantai oli sikäli hyvä labrapäivä, että siellä ei ollut juuri ketään. Kolmanteen kokeeseeen mennessä olo oli aika täysin normaali ja silloin vointiani kyseltiinkin. Ainoa miinus, että viimeinen verikoe kyllä koski. :/ Sitä vähän pelkäsinkin, kun molemmat kädet jo piikitetty ja mustelmilla. Onneksi sen kesti sillä, että tiesi että nyt se loppuu. Olin tehnyt varuilta leivät mukaan, mutta en malttanut jäädä niitä sairaalalle syömään vaan hipsin suoraan kotiin. 

Kotona olin varautunut pakastepizzalla, että saan ruokaa äkkiä. Nyt viikonloppuna aion vähän herkutella pitkästä aikaa, mistä sen tietää mikä tuomio tuolta vielä tulee! Fiksuna ja energisenä naisena aloin sitten siinä uunin lämmetessä siivota keittiötä, iloisena ja virkeänä. Sittenpä yhtäkkiä iski hirveä huimaus, silmissä musteni ja hikeä puski, niin että naama oli aivan märkä. Äkkiä leivät ja vesilasi mukaan ja sohvalle makoilemaan. Olo korjaantui melkoisen äkkiä kun sain syötyä, ilmeisesti putosi sokerit jo liian alas, olisi esim. pitänyt syödä heti. Viestittelin kaverin kanssa ja hän sanoi että hänelle kävi samoin, kokeen jälkeen oli ihan ihme virtapiikki. 

Nyt syötyäni ja kahvin jälkeen olo alkaakin olla taas ihan hyvä. Onneksi sentään itse kokeessa ei tullut pahaolo! Tulokset kieltämättä vähän huolettavat, mutta en taida jaksaa vatvoa niitä koko viikonloppua, ne saa sitten ensi viikolla. Illalla kaverin synttäreille, joten sokerin mättäminen jatkukoon. ;) 

Sellainen mielenkiintoinen huomio, että noin tunti kokeen alusta, minulle tuli ihan kamala karkin himo... siis alkoi tehdä niin paljon mieli vaikka irtokarkkeja, mitä en syö koskaan. Ilmeisesti kun kerran sokerin makuun pääsi! 

Mutta niin, älkää jännittäkö, paitsi vähän saa. Koe on oikeasti aika iisi! Nyt tekisi mieli taas shopata itselleni lohdutukseksi jotain, kun kävin niin reippaasti.

Napakorun vaihto

Nyt se tuli eteen, napakorun vaihto-operaatio. Viikolla 23. Ei tilanne vielä mikään kriittinen ollut, mutta huomasin että tietyissä asennoissa koru jo vähän kiristää ja kun asiaa tutkiskelin, niin eipä tuolla enää tilaa hirveästi ollut. Tänään sitten suihkusta tullessa ensin lattialle kolahti korun pallo ja perässä itse koru, joten ajattelin että okei, nyt on aika. :D 

 

Olin tilannut raskausajan napakorun jo aika alussa, joten se oli valmiina odottamassa. Varsihan tässä oli hurjan pitkä ja idea olikin, että sitä voi itse lyhentää halutun mittaiseksi. Varsi on taipuisa, joten sen _pitäisi_ kestää vatsan kasvu. Katsotaan nyt meneekö tämä loppuun asti, vai täytyykö vielä hankkia isompi.

 

Laitoin korun ensin paikoilleen ja lyhensin sen jälkeen sopivaksi. Ideana on että uudet kierteet varteen saa ihan vain palloa pyörittämällä, mutta ei se kyllä suorilla mennyt, minun piti ottaa vielä koru pois, nirhata kärkeä saksilla kapeammaksi ja pyörittää pallo paikoilleen, SITTEN sen kiinnittäminen onnistui.

 

Katsotaan nyt miten koru käyttäytyy, että joudunko vielä lyhentämään sillä extra pituutta on hieman. Toivottavasti voin pitää korun ihan loppuun asti, koska tiedän että uutta reikää en uskalla enää ottaa, kuten huimana teininä. :p

 

Siinä se nyt on!

Kun raskaudesta tehdään ongelma

Huh huh, tänään on taas ollut henkisesti raskas päivä. Olen hoitanut asioita, kaikenlaisia asioita. Aamulla oli taas ihanan  pitkä neuvolasessio, jossa käytiin läpi mm. Kelan papereita ja sain jo töihin vietäväksi raskaustodistuksen ja sellaista. No, onhan sitä toki Kelassakin stressiä kerrakseen. Muutama asia vaan alkoi suututtaa, vaikka neuvolantätini mukava onkin.

Ensiksikin verenpaineenmittaus. Olen kirjoitellut täällä ennenkin, miten jännitän sitä kamalasti ja miten se ei koskaan lääkärissä onnistu. Siihen on suhtauduttu tähän asti ymmärtäväisesti ja olen mittaillut kotona, saaden ihan hyviä lukemia. Tänään hän sitten kysyi, saisiko mitata verenpaineen myös neuvolassa. Suostuin vähän pitkin hampain ja kohollahan se oli, kuten myös pulssi. Sanoi kyllä että ihan hyvät lukemat jännitykseen nähden, että monella on isommatkin. Mutta, sitten ihan lopussa piti todeta että heidän täytyy raportoida äitipolille nämä tapaukset, joissa kotimittauksissa lukemat ovat hyvät mutta neuvolassa koholla. Yleensä kuulema vastaus on että kotimittauksiin voidaan luottaa. No, miksi asiasta pitää sitten ilmoitella ympäriinsä? Ei liene harvinaista että jännittää? Kaikenlisäksi hän tenttasi minulta millainen mittari minulla on ja pyysi tuomaan sen ensi kerralla mukaan, että hän voi vaikka itsellään testata antaako mittari samoja lukemia kuin heidän mittarinsa. Tästä vähän nöksähdin, ai kun kotona saa kelpo tuloksia, niin sitä ei uskota? Aika ihme käytäntö, ymmärrän toki että verenpainetta on tärkeää seurata, mutta alkaa mennä jo yli...

Toinen asia joka *ituttaa, on sokerirasituskoe. Selitin tänään miksi pelkään sitä ja miksi minusta on epäreilua mennä sinne, jolloin minulta kysyttiin että pystynkö menemään. Hämmennyin. Sanoin että eikös se ole nyt sitten pakollinen? Johon sain vastauksen että periaatteessa mitkään neuvolapalvelut eivät ole pakollisia, mutta kyllähän siellä olisi hyvä käydä ja lähete on jo laitettu eteenpäin. Niin... eli toisin sanoen on pakko, miksi sitä ei voi vaan silloin sanoa suoraan. En jaksa enää yhtään ylimääräistä koetta ja syynäystä! Tuloksia pelkään, en todellakaan kuulu diabeteksen riskiryhmään, mutta muistelin että kun työterveydessä mitattiin sokerit 1,5 vuotta takaperin, paastoarvo oli jotakin 5,5. eihän siihen puututtu, kun raja on se 6. Mutta raskaana olevillahan  se raja on laskettu 5,3:een, eli on täysin mahdollista, että yli menee! Toki en oleta että sokerit ovat samat kuin noin pitkä aika sitten, mutta huolestuttaa. En ymmärrä mikä arvon on tuolloin nostanut, kun paastonäytteestä kuitenkin kyse. Voihan olla että tulokset ovat hyvät, mutta ahdistaa. Inhoan myös sitä 12 tunnin paastoa. Sitä lystiä saan nyt odotella vielä melkein 3 viikkoa, kun raskausviikkoja täytyy kuulema olla täynnä 24. 

Kaikenlisäksi räväytin ja soitin tänään töihin. Minulla on vielä viikko lomaa, joten jotenkin asia oli helpompi sanoa puhelimessa. Vaikka olin jo varautunut pomon ärsyttävään asenteeseen, sehän oli juuri sitä ja tulin tästäkin pahalle tuulelle. Kuten odotin, hän sanoi tietenkin jo arvanneensa ja katsoneensa että mahani on vähän pyöristynyt. Tästä loukkaannuin, koska mahani _ei todellakaan_ ole vielä iso, lisäksi olen onnistunut peittelemään aika taidolla. Tai näin luulin. Kai se sitten näkyy, olen normaalisti niin kauhean kapea. Suhtautui toki muuten ihan hyvin ei siinä, nytpähän ehtivät viikon juoruta miten jo tiesivät kun olen niin lihava jne jne. Kysyi vielä että miksi kerroin nyt, kasvoiko maha jotenkin loman aikana. Heh heh... kerroin itseasiassa siksi että heinäkuun aikana lain mukaan minun jo pitää, lisäksi minulle varattiin lääkäri sellaiseen päivään että on pakko lähteä töistä sinne kesken päivän. Että näin.

Mutta kuten neuvolassa totesinkin, miksi raskaana olemisesta on tehty näin kamalan vaikeaa? Minulla on stressi. Nyt pitäisi koettaa saada itsensä takaisin lomafiilikseen... 

Otimme viime viikolla kaverini kanssa ulkona poseerauskuvia, jotka päätyivät lähinnä facebookiin ja instagramiin. (uuuuuh) Mikä siinä on, että kun tuntee olevansa lihava ja raskaana, pitää pönkittää itsetuntoaan jotenkin. :D  

Meille tulee tyttö!

Ainakin ultran mukaan. :)

Aamulla seitsemältä menimme sairaalalle ja siellä olikin vielä mukavan rauhallista, mitä nyt yksi pariskunta ryntäsi synnyttämään. Huokaisin helpotukseta siinä vaiheessa kun huomasin että ultraaja on sama nainen kuin viimeksi, tiesin hänen kertovan sukupuolen, jos se näkyy. Noin muuten rakenneultra ei ollut erityisen mielenkiintoinen, pelkkää sotkua ruudulla. :p Aikaa meni puolisen tuntia. Masussa oli kaikki niin kuin pitää ja vauvan koko vastasi melko tarkalleen viikkoja. Sanoin aika alussa toiveemme tietää sukupuoli ja ultraaja sanoi, että tytöltä enemmän näyttää. Kuulema häpyhuulten rajat näkyvät ja vehkeitä ei ole. Toivotaan että pitää paikkansa, sen verran napakasti tieto tuli. Juu tiedän että näissä voidaan erehtyä, mutta tällä nyt mennään.

Oloni oli ultran jälkeen helpottunut. Olen koko ajan toivonut tyttöä, en varmaan osaisi olla pojan kanssa senkään vertaa. Ja onhan minulle tosiaan polttariennustuksissa luvattu tyttöä, lisäksi raskaaksi tuloni jälkeen roikotin vihkisormusta hiuksessa vatsani päällä ja kysyin, kumpi siellä on. Sormus alkoi pyöriä ympyrää, mikä tarkoittaa tyttöä. Mihin sitä olisi voinut enää uskoa! :D

Tämän jälkeen lähdimme äidin kanssa viettämään shoppailupäivää ja oli kyllä mukavaa. Äiti arvasikin jo uutiset, kun olin niin hyvällä tuulella sairaalasta tullessa.

Pyörimme kaupoissa usemman tunnin ja löysimme kyllä kaikkea ihanaa. Ja tarpeellista, kuten parit housut mukavalla vyötäröllä, kun juuri mitkään entiset ei mahdu enää päälle. Lisäksi hankinnan alla olivat isommat urheilurintsikat, sekä umpikärkiset kesäkengät, kun pitää käyttää niitä tukisukkia... Löysin myös jotain extraa kuten hamen ja mekon, joissa on kerrankin oikeasti pitkä helma.

Olo on hirveän väsynyt, mutta tyytyväinen. Vaikka olihan se hurjaa, kun ultraaja totesi että jos ei ihmeitä tule, niin seuraavaksi pitäisi tulla sitten synnyttämään!

Ihana sovituskoppikuva, millaisissa lökövaatteissa saakaan kulkea jos tahtoo peitellä mahaa!

Jännittää

Nimittäin huominen rakenneultra. Enpä olisi uskonut, mutta olen jännitellyt sitä perjantaista asti ja tänään olo on sietämättömän levoton. Onneksi aika on heti aikaisin aamusta. Mikä sitten jännittää? No, pari asiaa.

Ensiksi se, saako lapsen sukupuolen tietää. Minun nimitäin ehdottomasti tarvitsee, koska toivon, että sen myötä raskaus muuttuisi edes vähän mieleisemmäksi asiaksi, eikä vauva ole vain joku ylimääräinen loinen tuolla mahassa. Jos siitä sitten tulisi persoona, vaikka tiedänkin ettei ultra ole 100% varma. Viimeksi kun asiaa kysyin, ultraaja sanoi että kyllä yleensä näkyy, että sen verran menee aikaa, että vauva ehtii vaihtaa asentoakin. Mutta, olen kuullut juttuja näistä ultraajista, jotka eivät suostu kertomaan? Tätä nyt pelkään, että onko tosiaan noin ja jos sattuu joku sellainen. 

Toinen asia on toki se, että onhan siellä kaikki hyvin. Kyllä jopa tällaista lapsivihaajaa kiinostaa. Minua vaivaa kun liikkeet kai pitäisi jo tuntea, viikoja 20+6. Enkä ole varma, olenko tuntenut, kun en tiedä mitä pitäisi tuntea! En tosin ole hirveästi kuulostellut. Yksi päivä esimerkiksi istuessa huomasin, kun mahassa muljahti nopeasti kolme kertaa, vähän sellainen elohiirimäinen nykäys. Voihan se olla, että se oli sitten sitä. 

Mutta olisipa jo huominen!