Jälkitarkastus

Moi kaikki! Kastajaiset, joulu, uusivuosi, kolmekymppiset... siis huuuuuh. No, nyt on ollut kaikki yhdellä rytinällä, sekä viikon kestänyt flunssa. Onneksi siitä ollaan jo voiton puolella, ihan kamalaa hoitaa vauvaa kipeänä! Iski sopivasti vielä miehen työreissun aikana. Ja onneksi ainakaan vielä vauva ei ole sairastunut, sitä olen pelännyt kun on saanut vauhdilla steriloida tutteja, kun ensin aivastelee niiden päälle. 

Tänään ajattelen raskauden olevan virallisesti ohi, minulla oli nimittäin jälkitarkastus. Pääsen siis taas kertomaan lempiaiheesta, eli itsestäni. :D Vaavin 2kk neuvola on huomenna, joten sitten enemmän niitä kuulumisia. 

Tapani mukaan jännitin jälkitarkastusta hirveästi, vaikka samalla myös odotin, eräänlaisena etappina. Mutta jestas, aikaa meni 1,5 tuntia! Nyt olen sitten ihan kamalan väsynyt, vielä kuitenkin toipilaana. Verenpaineet mittailin taas kotona, ne olivat aika samalla tasolla kuin ennen raskautta. Hemoglobiini oli palautunut normaaliksi, oli enää "vaan" 144. Muuten sitten käytiin vielä läpi synnytystä ja miten on vauvan kanssa mennyt. Käytiin läpi lomake mielialastani ja onhan se yllättävää, että minulla ei ole minkäänlaisia synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita. Olen kuitenkin aikamoista kohderyhmää. En ole kuitenkaan edes itkeskellyt juurikaan, ihan ihme. 

Papa-koe otettiin, siinä kun pitäisi käydä tänä vuonna muutenkin. Se oli kyllä kamalaa, kuten aina. Noin muuten olen palautunut synnytyksestä täysin. Tuntuu ihan uskomattomalta! Aikaa on kuitenkin mennyt vasta kaksi kuukautta. No toki lantionpohjassa voi mennä kuulema vuosikin, mutta niidenkään lihasten tilanne ei ole toivoton. Lopullinen arvio oli, että olen selvinnyt raskaudesta ja toipumisesta keskimääräistä paremmin. Ei huono. :) 

Jalatkin ovat parantuneet huomattavasti, lääkärikäyntiin ei siis ole suonikohjuasioissa tarvetta, ainakaan nyt. Toki sukkien käyttöä suositeltiin edelleen, sekä muutenkin hoitotoimenpiteitä, kuten jalkojen kohoasentoa. 

Ainoa miinus, että vatsalihasten tilannetta neuvolan täti ei osannut kertoa. Menen kuitenkin iltapäivällä tapaamaan personal traineria, koska salille paluu on edessä helmikuussa. Ehkä se elämä vielä voittaa!!! :D  

Tässä pikaiset kuulumiset, vauva on tänään hieman kärttyinen. 

Omasta toipumisesta

Hetki taas koneella, kylläpä tähänkin on haasteellista löytää aikaa nykyään. Juttua kyllä riittäisi tännekin puolelle. Arvon tässä että kirjoitellako imetyksestä, vai itsestä ja koska edelleen olen varsin itsekeskeinen ihminen, arvaatte lopputuloksen. :p Haluan vähän purkaa tässä mitä kropassa on nyt synnytyksen jälkeen tapahtunut, sehän oli yksi asia, josta olen panikoinut ja skitsonnut täällä koko raskausajan! Yhtenä kappaleena kuitenkin ollaan (tai kahtena, heh heh...) kaikesta huolimatta. 

Alkuun olin vain todella helpottunut kun kaikki oli ohi ja mitään todella pahaa ei käynyt. Nyt kun olo alkaa olla vähän parempi, on muutama asia ehtinyt aiheuttaa jo angstausta. Tämä on kyllä sellainen aihe, josta mielelläni kuulen toistenkin kokemuksia. Ja jos löydät tämän niin että olet raskaana niin hei, tässä nyt suoraa puhetta!

Aloitetaanko vaikka sitten alhalta ylös?

Jalat:

Suonikohjuthan ne olivat yksi pahin raskauden aikainen riesani. Minulle sanottiin että ne saattavat vaalentua, mutta väläyteltiin myös leikkauksia ja muuta, että en ollut turhan toiveikas. Yllätys olikin melkoinen, kun ne alkoivat vaaleta ja hävitä jo sairaalassa! Myös yksi pullottava suoni joka oli jo ennen raskautta, on painunut kasaan. Siinäpä hoito, jota ei huvita uudelleen kokeilla. Olen siis optimistinen, että muutamassa kuukaudessa saattavat kadota vaikka kaikki mitä on tullut, niin hyvin ovat jo nyt kahdessa viikossa hävinneet/vaalenneet. Laskimotukkotulehdukset ovat myös jo lähes hävinneet. Alkuun muutaman päivän synnytyksen jälkeen jalkoja kyllä pakotteli koko ajan, mutta sairaalastakin annettiin vain ohjeeksi lähteä liikkeelle mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Olenkin käynyt lenkillä joka päivä siitä asti kun pääsin kotiin, matkat eivät ole vielä pitkiä, mutta vauhti alkaa normalisoitua. <3

Alapää:

No niin, en ole uskaltanut katsoa miltä siellä näyttää! Alkuun oli kiristystä ja paineen tunnetta, jos seisoin liian kauan. Se paine oli kyllä todella ikävää. Nyt on onneksi alkanut helpottaa. Pieni eppari minulle leikattiin ja ilmeisesti emättimeen tuli joku repeämä, jota kätilö ei edes huomannut, eli tuskin on iso. Oli vain kuulema paikattu istukan poiston yhteydessä. O_o Istumaan olen pystynyt koko ajan, nyt jo ihan ilman kipuja. Jälkivuoto on ällöttävää, vaikka onkin vähentynyt ja vaalentunut, mutta lisääntyy vielä välillä esim. kävellessä. Tänään säikähdin kun huomasin vessareissulla, että jostakin vuosi kirkasta verta. Paikallistin sen juurikin tikkien kohtaan ja hätäännyin tietysti. Onneksi meillä sattui olemaan neuvolassa painokontrolli, niin tuttu hoitaja vilkaisi minut samalla. Ei ollut mitään hälyyttävää, sanoi että voi olla mahdollista että joku tikki irtosi tai ompeleiden välistä vuotaa, mutta ei ole kuulema vakavaa, että siitä se kaikesta huolimatta paranee. Kuulema siistiä jälkeä eikä ole edes turvotusta, jälkitarkastusta odotellessa. Ihan pelottaa kuntoutuuko tämä alue ja lantionpohjaa koetan treenata joka päivä edes vähän, koska arvatkaa pelottaako myös laskeumat. :( 

Maha:

Pelkäsin miltä maha näyttää synnytyksen jälkeen, mutta sepä olikin lähes kateissa jo synnytyspäivän iltana, minulle kätilö sanoikin että olenko edes synnyttänyt, kun kohtu on palautunut niin vauhdilla. Ei siis kriisiä siitä, 5 päivää synnytyksestä maha oli taas aivan litteä, sain myös oman napakoruni takaisin. <3 Toki se huolettaa, että milloin vatsalihakset ovat takaisin paikallaan, että voi alkaa treenaamaan. Maha on myös muuten reistannut synnytyksen jälkeen, ummetusta ollut melkein koko ajan ja ihan sama mitä syö, alkaa kuulua ihme murinaa. Varmaan sitten suolisto etsii vielä paikkaansa, tai jotain. :/ Mahaan tuli myös loppuraskaudesta se ällö hormoniviiva, eikä ole vielä vaalentunut yhtään. Häviääköhän se? Raskausarpia ei tullut!

Rinnat:

Imetyksestä lisää seuraavassa postauksessa. Maitoa ei tule riittävästi. Noin muuten en yhtään pidä siitä, miten muhkuraisilta tissit tuntuvat kun niissä on maitoa. Kerran toinen oli kivikova niin kauan että pumppasin maitoa kolme kertaa, olin jo aivan varma että nyt siinä on joku tulehdus. Eivät roiku ainakaan vielä. :p

Pää:

Alkuun oli huimausta ja vähän pahoinvointia, mutta on helpottanut. Pyysin että katsovat neuvolassa hb:n kun sairaalassa ei sitä tehty. No oli 148, ennen synnytystä 136, että ei tarvetta lisärautaan. :p Jonkin verran on itkettänyt ja toki väsyttää, turhauttaa ja kiukuttaa joskus, mutta mieli on ollut yllättävän valoisa. Kai olen  niin helpottunut kun raskaus on ohi, se kun oli minulle niin vaikeaa. 

Noin muuten olen saanut palautetta että näytän terveeltä ja hyvävointiselta. Painoa en ole uskaltanut mitata, enkä vielä kokeilla mahtuuko omat farkut jalkaan. Riittävästi syöminen ja juominen tuottaa kamalia vaikeuksia, päivät menevät kuin sumussa ja hirveän nopeaan.   

Synnytyskertomus

No niin, kylläpä on ollut haasteellista jaksaa kavuta yläkertaan ja istahtaa koneelle, näin viikko synnytyksestä sain otettua itseäni niskasta kiinni. Ajattelin tehdä erilliset postaukset synnytyksestä, sairaalassa vietetystä ajasta ja mitä sen jälkeen, joten tekstiä ehkä tulee nyt melkoisen tiheästi, tai sitten ei! 

Mutta meillä on nyt viikon ikäinen vaavi ja se on aivan hurjan suloinen. Mieli on paljon parempi kuin raskausaikana ja tulevaisuus tuntuu melkoisen valoisalle, ainakin tällä hetkellä. <3 

Kirjoittelenpa nyt synnytyksestä sen, mitä vielä muistan. Mielestäni tässä ei ole mitään aivan kamalaa, eli luulen että tämän voi turvallisin mielin lukea myös synnytystä pelkäävät. Kivaahan se ei ole ja aivan *elvetin rankkaa, mutta kuitenkin. 

Viime viikon tiistaina itkeskelin aika paljon turhautumista ja raskautta. Silloin oli se ensimmäinen yliaikaneuvola. Päätin että nyt riittää, en voi stressata koko ajan näin paljon kun vauva ei kerran tule ulos ja vähän niin kuin luovutin, päätin lopettaa kropan vahtaamisen ja edes koettaa ottaa rennosti. Niinpä sitten keskiviikkona aamupäivän lähinnä lueskelin ja katsoin sarjoja. Imuroin sentään, tosin en supistusten toivossa, vaan koska koirat ja kurakeli. Sitten aloin yhdeltä leipomaan sämpylöitä ja siinä leipoessa kiinnitin huomiota välillä ilmestyvään paineen tunteeseen alavatsalla, en kuitenkaan jaksanut ottautua siihen sen enempää.

Puoli kolmelta lopulta uskalsin laittaa miehelle viestiä, että tuo paineen tunne tulee aina välillä. Aloin sitten kellosta tarkkailemaan ja se tuli itseasiassa aikalailla 15 minuutin välein, ei kestänyt kauaa, jotain 20 sekuntia. Laitoin siinä sitten yhden jakson Once upon a timea pyörimään ja neuloin vauvalle nuttua, pitäen samalla silmällä kellosta noita "ehkä" supistuksia. Niitä tuli 5-15 minuutin välein. Viestittelin kaverilleni facebookissa ja hän kehotti soittamaan sairaalaalle. Näin tein ja sieltä sanottiin että on mahdollista, että synnytys on käynnistymässä. Viikkoja oli tuossa vaiheessa 40+2. Sanoi kuitenkin että ei hätää, oleile vain kotona rauhassa. 

Siinä vaiheessa tuli toivoton itkukohtaus että apua, nytkö. Mies tuli kotiin ja mieli rauhoittui, sitten alkoi jännittää silleen hyvällä tavalla. Käväisimme vielä ruokakaupassa ja lenkillä, tein pikaisesti ruokaa. Supistuksia tuli, mutta eivät olleet vielä pahoja, muistuttivat kuukautiskipua. Joskus 18.30 jälkeen aloin laskea että tulivat viiden minuutin välein. Ja kun niitä oli tullut viiden minuutin välein kaksi tuntia, soitin sairaalalle ja kysyin että mites nyt. Käskettiin vaan olla kotona vaikka aamuun asti? O_o Tuli vähän sellainen olo että siellä oltiin vähän asenteella että näinköhän tosiaan synnytät. Olimme kotona yhdeksään illalla, sitten kun supistus sai minut itkemään, mies oli sitä mieltä että nyt mennään. Pakkailin loput kamat ja sairaalalla oltiin 21.30 jälkeen. Siellä suoraan synnytyssaliin jossa todettiin, että vasta 2,5 senttiä auki. Synnytys oli kuitenkin tosiaan käynnissä. 

Tästä alkoi pitkä yö, en halunnut heti lääkkeitä, kokeilin pärjätä ilokaasulla, josta ei ollut mitään apua. En oikein tykännyt hönkiä sitä, tuntui että tuli vähän huono olo. Supistukset muuttuivat aivan infernaalisen kipeiksi, mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon. Nyt ymmärrän kun kaikki sanoivat että kyllä sen tietää, kun on tosi kyseessä. Aamukahdelta suostuin lopulta ottamaan epiduraalin, kun olin oksentanut kipujen takia kaksi kertaa. On siis aivan turha koettaa lueskella ja opetella niitä rentoutumiskeinoja, kun loppuvaiheessa supistukset ovat niin kipeitä että keskityt vaan siihen ettet kuole. Ikävä fakta. Epiduraalin jälkeen olo oli suorastaan euforinen, kun kivut helpottivat niin paljon. Sitten piristyinkin ja mies arvosti kun höpöttelin hänelle tunnin putkeen, kun toinen olisi halunnut vähän nukkua. 

Sain itse unta vajaan tunnin, synnytys eteni koko ajan vaikka kivut pysyivät poissa. Sen tunni aikana mitä nukuin, avautumista tapahtui 5:stä sentistä 9:ään, ei huono. Vedet menivät 5.55 aamulla. Valitettavasti kätilön työvuoro vaihtui seitsemältä ja aivan ihana kätilömme vaihtui ei niin ihanaan. Sinänsä ihan pätevä, mutta liian tyly minun makuuni. 

Tästä päästiin aika pian ponnistusvaiheeseen, joka oli kamalaa! Kiitin monta kertaa hyvää kuntoani, muuten en olisi jaksanut. Asentoa vaihdeltiin kyljellään olosta selällään puoli istuvaan asentoon, kerran kokeilin jopa kontillaan, mutta sattui liikaa. Kätilö kehui jälkeenpäin että synnytin hienosti ja sitkeästi ja urheilijataustani huomasi, mutta kyllä se oli kamalaa! Kestoksi merkattiin jotakin 1h 17 min, että huh huh. Pieni eppari jouduttiin lopulta tekemään, mikä oli harmi. Kätilö ei olisi halunnut kun paikat joustivat niin hyvin, mutta kun pää ei lähtenyt syntymään. Sittenpä tulikin toisella työnnöllä ja vaavi saatiin maailmaan tasan kello 10 torstaina 12.11. Pelkäsin alkuun että en osaa ponnistaa, mutta kyllä se kuulkaa on ihan "tarve". Huusin ja karjuin niin vietävästi, onnea viereisiin saleihin.

Oli se ihmeellinen fiilis saada vauva syliin. Rauhoittui itku saman tien ja alkoi vaan tutkiskella kaikkea hirveän tuimalla ilmeellä. Itse itkin noin viisi sekuntia helpotuksesta, nyt se on ohi.

Vaan eipäs ollutkaan. Supistukset loppuivat kuin seinään ja istukka ei lähtenyt syntymään. Muutenkin lopussa jouduttiin avittamaan tipalla, kun aloin joutua tekemään jo liikaa lihastyötä. Kätilö sitten totesi tylysti että pitää poistaa tunnin sisään leikkaussalissa, ettei ala tulehtua. Menin tästä aivan hysteeriseen paniikkiin. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka koetti vielä aivan tuskaisen kovakouraisesti saada istukan irti, no ei lähtenyt, napanuorakin oli niin ohut että alkoi murentua käsiin. Sitten minulle vain todettiin että "sanohan vauvalle heipat" ja vietiin leikkaussaliin. Olin aivan shokissa ja itkin, alkaa itkettää vielä tätä kirjoittaessa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, leikkaussalissa oli hirveästi jengiä ja se oli pelottavaa. Minua ei myöskään ollut ikinä nukutettu, joten sekin pelotti. Tai no, varsinainen nukutus tämä ei ollut, puhuivat "humautuksesta", olin siis taju kankaalla jotakin 15 minuuttia - puoli tuntia. Muistan kun minulle sanottiin että nyt menee kipulääke, pidä silmät auki niin kauan kuin jaksat. Sitten "huomenta, nyt se on ohi". Tuntui kun olisin vain räpäyttänyt silmiä tuossa välissä. Kaikki meni hyvin, istukka poistettiin alakautta, ilmeisesti kaapimalla kohtu. Vertakaan ei mennyt niin paljon, että olisi täytynyt toimenpiteisiin ruveta sen takia. Mies tuli pian heräämöön vauvan kanssa ja _nyt_ se oli ohi. 

Pahoittelen mahdollisia virheitä, en jaksa lukea tekstiä läpi nyt enää. Tuntuu vieläkin niin kurjalle. Jonkinlaiset traumat jäi tuosta lopun sählingistä, en ole koskaan edes kuullut, että noin voi käydä. Ehkä hyvä niin. Tuntuipa kurjalle että mies sai kahvit sitten yksin, kun minua kuskailtiin ties minne. Itsehän sain ruokaa vasta viideltä illalla, mutta tuosta traumaattisesta sairaala-ajasta sitten seuraavassa tekstissä. 

Mies oli kyllä ihan mieletön tuki koko synnytyksen ajan ja tällä hetkellä meillä se on hän, joka sanoo ainakin nyt ettei missään nimessä lisää lapsia, kun ei halua joutua katsomaan miten käyn tuollaisen rääkin uudestaan läpi. <3

Meille syntyi tyttö

Meille syntyi tyttö eilen tasan kello 10 aamulla. :) Pituutta 50,5cm ja painoa 3,5kg. Päivittelen synnytystarinaa tänne kunhan päästään kotiin. Toivottavasti pian, sairaalassa on kamalaa!

Neuvola rv 39+1

No täällä kuulkaa ollaan ja vielä yhtenä kappaleena! Supistelee joka päivä, mutta ei kipeästi. Lenkki viimeistään saa aina suppareita aikaan. Sunnuntaina oli edelliset "kovat" supistukset, jotka alkoivat lenkillä ja jatkuivatkin epäsäännöllisesti pari tuntia, mutta sitten taas häipyivät. Voitte uskoa, että turhauttaa tällainen! Joka päivä odottaa, että joko tänään. 

Tänään oli taas neuvola, jossa kaikki oli kunnossa. Nyt ei ollut taas tämä oma neuvolantäti, vaan se toinen paljon topakampi, josta olen oppinut tykkäämään. Hänpä yllättikin ja kysyi, että tarkistetaanko kohdunkaulan tilanne. Minä jotenkin luulin, että sitä ei neuvolassa tehtäisi. No sanoin että tottakai tarkistetaan, haluan tietää missä mennään! Joten jos et kestä ällöä informaatiota kohdunsuustani, kannattaa nyt laittaa sivu pois. ;) Mutta niin, kohdunsuu oli pehmeä, auki sormelle noin sentin ja kaulaa oli jäljellä 1,5 cm. Minusta tuo kuulosti vielä ihan hurjan paljolta ja jotenkin olo on ollut siitä asti ärsyyntynyt. Vaikka toki jos lähtötilanne on noin 4cm, onhan siellä jotain tapahtunut. Hän sanoi kyllä, että tilanne on lupaava ja tokihan vauva voi syntyä vaikka ensi yönä, JOS minulle jostain ne kovat supistukset aikaan saisi. 

Nyt on siis projekti supistuksia keinolla millä hyvänsä. Tuleehan niitä, tuli neuvolassakin, minkä takia ei saatu tarkkaa sf-mittaa otettua. Toivotaan että tuo kovakourainen ronklaus jotenkin auttaisi nyt asiaa. Neuvolan täti kysyi että onhan kolme s:ää varmasti jo käytössä, sanoi että tässä tilanteessa etenkin seksi olisi nyt se paras apu. No mahassa on tuon tutkimuksen jälkeen tuntunut sen verta ikävälle, että aion hyödyntää tätä olotilaa ja pestä vielä saunan ja käydä lenkillä toisen kerran tänään, sekä ehkä lämmittää sen saunan ja katsotaan, onko sitä kolmattakin ässää tarjolla illasta. :D 

Olo on turhautunut varmaan myös siksi, että kun en oikeasti oikein ymmärrä näitä asioita, että miten tuosta hurjasta 1,5 sentistä voidaan päästä synnytykseen asti ikinä. Laskettuaika on jo ensi maanantaina, jos ei synnytystä kuulu, sitten neuvolassa käydäänkin kahdesti viikkoon. No, eihän tässä muutakaan tekemistä toki ole... Toivoisi vain niin kovasti että jotain tapahtuisi ja raskaus loppuisi! Vauvalla oli kuitenkin kaikki hyvin ja on kuulema laskeutunut todella alas, eli ei voi enää kääntyä väärään asentoon. 

Supistuksia

Eilen oli jännittävää, kun ystävän kanssa tässä kahvilla istuessa tuli ensimmäisiä erilaisia supistuksia. Sellaisia, ettei oikeasti tarvinnut miettiä että hmmmmm, onkohan tämä nyt sitä. Varsinaista kipua nuo eivät kyllä vielä aiheuttaneet, mutta tunne oli lähinnä sellainen, kuin mahan ympärille olisi vedetty verenpainemittari joka kiristyy. Koko vatsa meni aivan kireäksi ja kovaksi, tunne kulki kyljestä kylkeen. Kiristys oli niin kova, että minusta tuntui ettei henki kulje. Näitä tuli muutamia, sitten valitettavasti loppuivat. Palasivat kyllä vielä kauppareissulla ja illalla, mutta sitten taas hävisivät. Harmillista! Toki on jännittävää, että jotakin taitaa oikeasti nyt tapahtua. 

Vauva oli eilen poikkeuksellisen vilkas, ärsyyntyvätkö ne supisteluista jotenkin? Näitä kiristyksiä seurasi nimittäin aina sarja ärhäköitä potkuja. Kipeä potkiminen on kyllä jatkunut nyt pitkin aamua, tuo pikku riiviö haluaa selvästi vaan satuttaa. 

Serkkuni jolla on kaksi lasta, laitteli eilen sopivasti viestiä ja kyseli kuulumisia. Hän sanoi ettei halua luoda turhaa toivoa, mutta hänellä molemmat synnytyket alkoivat muutama päivä siitä, kun ensimmäiset tuntuvat supistukset saapuivat. Pidetään peukkuja, että meille vielä tulisi se Halloween-vaavi mistä olen koko ajan höpöttänyt! Tosin hän sanoikin sitten viuhtoneensa lenkillä pitkin yötä, etteivät ne supparit vain loppuisi. Siinäkö se virhe nyt oli. :D 

Tällä hetkellä olo on väsynyt ja kärttyinen. Nukuin periaatteessa ihan hyvin, mutta heräsin vailla kuusi, eikä uni enää tullut. Kaikki siis kiukuttaa ja masentaa, kuten se että supistukset katosivat. Ja taas raskaus muutenkin. Vaikka luulisi, ettei ole enää pitkä aika! Pitäisi keksiä jotakin muuta tekemistä, kuin kytätä uusia merkkejä. 

Vauva on tullut uniin nyt parina yönä, lisäksi olen nähnyt unta synnytyksestä nyt muutaman kerran, ettei se mikään pahajuttu ollutkaan, vaan helppo ja meni hyvin. Olo on siis ihmeen rauhallinen ja seesteinen sen suhteen, vaikka kieltämättä aina kun tulee jotakin noita erilaisia tuntemuksia, alkaa jännittää että joko on tosi kyseessä. Toissa yönä heräsin ensin alaselän poltteeseen ja sitten alavatsakipuihin, mutta eivät nekään johtaneet mihinkään kummempaan, vaan katosivat nopeasti. 

Katsokaa miten söpön Hennesin nallepuvun miehen kollegat olivat hommanneet meidän vauvalle! Ihan älyttömän suloinen, 68 cm joten ei tosin heti pääse käyttämään. Aika ihanaa minusta, ottaen huomioon että itsehän en saanut töistä mitään. :D Miehelläni onkin vähän parempi työpaikka, ei siinä...

Neuvolakuulumisia rv 37+4

Ja se oli taas neuvolaa heti aamusta. Kohtasin odottamattomia haasteita, kuten tuskaisen vaikea virtsanäyte, juuri tunti ennen heränneenä ja kupin kahvia juoneena, ei oikein meinannut onnistua. Onneksi sai testin tehtyä kuitenkin, kaikki ok. :p 

Väsyttää ihan kamalasti, nukuin taas melko huonosti. Vessaan heräsin vain kerran, mutta sitten makasinkin valveilla murehtimassa asioita. Yöunet jäivät siis reilusti alle kuuden tunnin. Joten siis, tällainen lyhyt postaus aiheesta.

Kaikki oli hyvin, jopa neuvolassa mitattu verenpaine. En ole ikinä saanut niin alhaisia lukemia missään vähääkään lääkäriä muistuttavassa paikassa, joten uusi ennätys tuli tehtyä. Jalkavaivoista juteltiin ja kerroin huoleni siitä, että miten paljon ne vielä pahenevat, tässähän on pahimmassa tapauksessa nelisen viikkoa jäljellä. Sanoi kyllä että sinänsä tulehduksetkin ovat rauhallisia, jos kerran Hirudoid fortella asettuvat niin äkkiä. Mutta eihän se kivaa ole, ei ole ikinä ollut tällaista vaivaa ja nyt puskee koko ajan uutta! Mutta ei ilmeisesti ole niin akuuttihätä tuon kanssa, että antaisi mahdollisuuden esimerkiksi käynnistykseen. Kivahan se on että oma (mielen)terveys pettää ja mahassa on valmis vauva. 

Painoa on nyt tullut se noin kymmenen kiloa, mikä hieman ahdistaa. Missään muualla se ei kyllä päällepäin näy, kuin mahassa ja tisseissä. Neuvolasta toki oltiin tyytyväisiä, kun ilmeisesti näin hoikilla se 10kg olisi vähän niin kuin minimi. Kivat heille siis. 

Vauvan koosta on itsellä vieläkin vähän huoli, mutta mihinkään ultraan tai arvioon pääsyn saan unohtaa, kun vauva vaikuttaa niin pieneltä. Oli jälleen hieman keskikäyrän alapuolella. Myös maha on neuvolan mukaan niin pieni ja siro, ettei sieltä mitään jättivauvaa voi tulla. Koetan siis lopulta rauhoittua sen asian kanssa. Muuten ultrassa kaikki hyvin, vahvat sykkeet ja liikkuva vaavi. Ja se oli kiinnittynyt! Pää oli niin alhaalla, ettei kasvoja saanut enää ultraan. Eli nyt on neuvolankin lupa vauvalla syntyä, on siis ihan valmis. Toki sieltäkin toivotaan että synnytys käynnistyisi luonnollisesti, antoi vinkiksi tämän kolmen s:n (sauna, seksi ja siivous) uskomuksen, sekä kuulema rintojen hieronnan on väitetty aiheuttavan supistuksia, mutta tätä ei yllättäen ole tieteellisesti tutkittu. 

Mutta tiivistetysti: nyt vauva saa tulla ja kaikki on sikäli hyvin, että voinnin mukaan pitäisi pystyä olemaan kotona mahdollisimman pitkään. Seuraava neuvola sovittiin rv 39+1, katsotaan vieläkö sinne "pääsen".  Ultrassa todettiin myös kivasti että vauvan hartia painaa virtsarakkoa, eli oli vähän sitä mieltä että se vaiva ei tule enää helpottamaan. Ennätys taitaa olla vessaan viisi kertaa yössä, jee!

Mutta hei, nyt mulle niitä hyväksi havaittuja kotikonsteja, miten olette saaneet vauvan ulos? :D 

Loppuraskauden äksyilyä

Väsyttää, kyllästyttää... Laskettuunaikaan on kuukausi ja nyt sitten näköjään joutuu jättämään salinkin pois. Ei vaan jaksaminen ole sitä samaa luokkaa, parina kertana nyt huomannut että sitten loppu päivän on huimannut ja ollut outo olo, joten eipä ehkä enää kannata. Myöskin epämääräiset kivut alkavat haitata, milloin sattuu nivusiin, milloin pakaraan... nyt sitten keskitytään vaan lenkkeilyyn, että saa edes raitista ilmaa ja jaloissa veri kiertää.

Haluan tuon lapsen nyt vaan masusta pois, että pääsee taas pikku hiljaa omaan kroppaansa takaisin! Nyt vaan kärvistellään päivä kerrallaan ja odotellaan. On niin outoa, kun vointi on mitä sattuu. Välillä huimaa, tai muuten vain väsyttää, käyt jossain niin sitten et jaksa loppu päivänä muuta kuin maata sohvalla. tätäkö se nyt on? On aivan todella vaikeaa tottua, kotona olisi kaikkea puuhaa ja minua stressaa kamalasti, kun en jaksa. Tuntuu ihan siltä että lusmuan tahallani kotitöistä. 

Sekin ärsyttää, että kaikki rintsikat puristaa TAAS. Ei ole montaa viikkoa, kun hankin muutamat uudet että oli helpompaa olla ja nyt tuntuu että nekin painavat, mitähän tässä enää kohta keksii. Mieli on maassa melkein joka päivä, liikaa aikaa keskittyä omaan epämääräiseen oloon. Neuvola on ensi tiistaina, sitten taas katsotaan missä mennään. Ongelmaksi on muodostunut myös se että edelleen tuntuu, etten osaa syödä tarpeeksi. Se 3-4 tunnin väli ei meinaa enää riittää, vaan olo saattaa olla hyvinkin heikko. Ihan oikeasti pelottaa, että mitähän vielä.

Kävin muuten eilen siellä "vauvaperheyksikön" psykologilla, johon laittoivat pelkopolilta lähetteen. Ja se oli kyllä aivan täyttä paskaa, en voi suositella. Siis ihan hirveä käynti, koko eilinen oli pilalla. Itkuksihan se meni ja ahdisti, kun jankutettiin vaan pelkojeni syitä, mitään apua tai kommenttia en saanut, kaiveltiin vain että "miksi", "miltä se tuntuu", jne. Mietin että mistähän tämäkin täti palkkansa ansaitsee. Ymmärsin käynnin syyksi että pääsisin lopuistakin synnytyspeloista eroon, mutta eipä noita edes käsitelty. En myöskään jaksa kuunnella lässytystä että miten vauva, mitä tunteita se herättää, millainen persoona sieltä on tulossa, sanoin monta kertaa, että vauva ei ole tässä mikään ongelma, vaan loppuraskaus!!! En minä osaa ajatella vauvaa vielä persoonana, se on vain edelleen joku epämääräinen loinen mahassa. Mutta en ole tästä yhtään huolissani, uskon sen kiintymyksen sieltä tulevan, kunhan syntyy. 

Koetimme käsitellä myös esim. ulkonäköpelkojani, johon sain sitten lähinnä kommenttia että eikö mielestäni naisesta saa näkyä se että on äiti, sellainen pyöreys ja pehmeys. Tässä vaiheessa tuohduin jo että itseasiassa ei tosiaankaan mielestäni saa, enkä muuten aio itse olla sellainen hänen kuvailemansa "äiti". Niin kammottaa tuo asenne, että sitten kun ollaan "äiti", millään muulla ei ole enää mitään väliä. 

Juu en aio mennä uudestaan, nyt pitäisi vaan vielä soittaa tuolle tädille ja perua seuraava aika... en nimittäin todellakaan ala kiusata itseäni enempää. Eiköhän synnytyspelot nyt hoidu ihan sillä, että ajattelen jalkavaivojen katoavan ja pääsen taas hoitamaan itseäni! 

Loppu päivän puuhastelinkin sitten kastemekkoa, mutta eipä tuo paljoa piristänyt. 

Jotakin hyvää muuten, uudet patjamme tulivat lopultakin, enkä ole aikoihin nukkunut niin hyvin. <3 Sikäli kun se nyt tässä olotilassa on mahdollista. Olin varautunut parin viikon unettomuuteen ja tuskaan, kun aikoinaan hankimme Tempurin tyynyt, kärvistelin sen kanssa viikon ihan raivona ja olin jo palauttamassa, nyt en vaihtaisi sitä muuhun.  

Synnytysvalmennus ja ylläri vauvakutsut!

Sen verran päivitystä jalka-asiaan, että olin muuten aika yllättynyt, kun perjantaina neljän jälkeen neuvolantätini soitti, halusi kysellä vielä miten lääkärissä meni ennen kuin jäi vapaille. Kerroin hänelle stoorin ja hänkin muuten sanoi heti että tuo 0,7 arvo tulee raskaudesta, minusta on hauskaa että sen tietävät kaikki muut sairaalan sihteeri mukaanlukien, mutta ei se työterveyslääkäri. Kuulema jos tulehdus ei ala asettua, niin sitten pääsen neuvolalääkärille, joka oikeasti tietää näistä asioista, ettei tarvitse mennä taas arvuuttelemaan. Vähän mieltä vaivaa kyllä edelleen, tulehdus ei ole levinnyt ja kipu on kadonnut, eli vain punainen ja kovan tuntuinen niistä kahdesta kohtaa. Mutta toki painaa mieltä, että asettuuko se nyt muka jollain rasvalla, vaikka onkin sanottu että ei ole vaarallinen, kai. :/ 

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös 7 muuta paria ja peri suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo. :p

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esim. itkeä, vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti, se lähellä olikin. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta. Sitten kurkkasimme myös vuodeosaston, mikä kyllä on paha, kun pelkään sairaaloita. :/ Ihan kammottavaa joutua johonkin 4 hengen sairaalamaiseen huoneeseen. Täytyy toivoa että lapsi syntyy siihen aikaan, että perhehuoneet ovat vapaana. 

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. :D Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut "ihan perseen näköisenä" liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää, että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään. :p

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. :) Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat, että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? ;) Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. Serkullani oli muuten mukana hänen nelikuinen poikansa, joka on ihan mallivauva. Niin kiltti ja helppo. Se olikin hyvä, näin koirammekin sai jo vähän tutustua vauvaan... 

Ihan loistava lahja muuten oli "mother-in-law voodoo doll", jonka sain yhdeltä ystävältäni. :D Siitä ei nyt ole kuvaa, kun mies nukkuu vielä ja nukke on piilossa kaapissani, en usko että mies olisi tätä lahjaa arvostanut. Mutta se oli kyllä hauska, voi jestas. Tulen kuulema myöhemmin tarvitsemaan että saan sitten purkaa agressioita, tätä vähän pelkään itsekin juu. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa! Ainoa "juttu" oli että sain hierojaystävältäni päähieronnan, se oli mukavaa. 

Ensimmäiset lähtivät muutaman tunnin päästä ja silloin oli vähän hämmentynyt olo edelleen että mitä tapahtui, nytkö se on ohi, en ehtinyt tajuta, häh. Toisaalta muutama viimeinen vieras istui iltaa yli yhdeksän ja silloin jo alkoi tuntua, että onpa ollut raskas päivä, menkää pois. :) Mutta oli kyllä ihana ylläri, kun viikko on ollut niin paska ja olo melkoisen kurja. Tuli myös sellainen fiilis, että minusta välitetään ja syntymätöntä lasta odotetaan, mikä tuntui mukavalta. 

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on. ;)   

Sitten kohti viikkoa 35, eikös nyt aleta olla jo voiton puolella, joohan?

Rv 34 neuvola ja kiukku

Ajattelin jo että nytpä teen ensimmäisen positiivisen raskauspostauksen, koska ihme kyllä viime aikoina fiilis on ollut ihan hyvä. Mieskin sanoi että ihmeiden aika ei ole ohi, kun totesin välillä jopa hieman odottavani vauvaa. Maha ei ole ahdistanut ja mieli on ollut valoisa, ihan siitä syystä että kohta raskaus loppuu! Minun tuurillani se toki menee nyt sen 2 viikkoa yli, mutta on mahdollista, että muutaman viikon päästä tämä raskaus on ohi! Yhtä suonikohjuakin on taas alkanut pakotella, mutta siitäkin olen ajatellut että kohtapa se varmaan siitä katoaa. On ollut sellainen hyvä jännitys päällänsä, kun on ajatellut että muutama viikko ja sen jälkeen se voi periaatteessa syntyä koska vain. Mutta sitten kävin eilen neuvolassa ja nyt taas kaikki puhtaasti *ituttaa.

Sinänsä käynnillä ei tullut esiin mitään huolestuttavaa, että kaikki oli hyvin. Virtsanäyte oli puhdas, verenpaineet yhtä hyvät kuin ennenkin (kotona mitatut, tosin neuvolassakin mitatut ekaa kertaa normaalit!), hemoglobiinia ei nyt edes katsottu, kun se on ollut koko ajan erinomainen. Paino oli taas noussut ja nyt sitä on kertynyt noin 7 kiloa. En tykkää, mutta en kuulema ole päässyt painonnousussa edes alarajalle, suositus on kuulema vähintään 10 kiloa. Siitä sanoin että välillä huimaa, mutta kuulema jo itsessään raskaus aiheuttaa sitä.

Katsottiin vauvaa jälleen vanhalla, rakeisella 90-luvun ultralla ja siellä se oli edelleen pää alaspäin, itseasiassa myös samalla kyljellään kuin kolme viikkoa sitten. Neuvolan täti sanoi että on erittäin epätodennäköistä, että enää kääntyisi väärään asentoon. Vauvalla oli taas kunnon jumppatuokio, joten pulssi huiteli sillä melkein 160. Se riehuminen alkoi samantien kun mahaani tunnusteltiin ensin päältä päin ja neuvolan tätikin sanoi, että jestas miten herkästi reagoi kosketukseen. Ihan kuin olisi ärsyyntynyt. Sanoin että liikkeitä en ole laskenut ensimmäistäkään ja hän ymmärsi kyllä miksi. eikä kuulema tarvitse. Tämä vauva liikkuu ihan järjettömän paljon, pitkin päivää kamala mutkuilu ja potkiminen, joka on pahinta illalla. Että paras olisi älytä syntyä ajoissa, kun on jo niin vauhti päällä! 

Se mikä alkoi ärsyttää, oli se että joudun vielä yhteen verikokeeseen parin viikon päästä, koska verestäni löytyi jo alkuraskaudessa "heikko tunnistamaton vasta-aine, jolla ei ole merkitystä raskauden kannalta", mutta sitä nyt tutkitaan ja syynätään. Tämä on jo kolmas koe asian tiimoilta. Lisäksi sokerirasituksen jälkeen minulle luvattiin, että kaikki kokeet oli nyt tässä. No, eipä mitä. Kuulema vielä otetaan streptokokkinäyte. Sanoi että tullut pakolliseksi kaikille 1,5 vuotta sitten, mutta eipä ollut eri paikkakunnalla asuvan kaverini tätä lystiä tarvinnut kokea, hän synnytti keväällä. Onhan jo sinänsä kamalan hauskaa levitellä neuvolassa kun vanupuikko tungetaan tuonne alakertaan, mutta kuulema jos tulos on positiivinen, sitten ollaan synnytys tipassa kiinni, koska streptokokki voi aiheuttaa infektion vauvalle. Itselle se ei tee mitään, kuulema kaikilla on tuo virus elimistössä ja se voi välillä aktivoitua, eli sepä on taas sitten varmaan paskaa tuuria, jos niin käy! Lisäksi jos vauva ei synny kuukauden kuluttua näytteestä, pitää ottaa uusi. Lisää stressiä, en jaksa. Neuvolan täti kyllä näki naamastani, että nyt suututtaa ja rankasti. Siksi on kiva käydä tutuksi tulleella ihmisellä. <3 

Tosin, ensi kerralla joudun menemään toiselle, mikä ahdistaa. :/ Tekevät töitä osapäiväisesti, joten tämä sattuu juuri olemaan silloin poissa ja menisi kuulema liian pitkälle, jos odottelisi että hän palaa töihin. Kiva kiva, olen puhunut pari kertaa puhelimessa tämän toisen kanssa ja on vaikuttanut ihan kamalalta stressaaja hössöltä. Ehkä vain sitten pakolliset testit ja kotiin? 

Illalla olin tosi huonoissa fiiliksissä ja itkeskelin, taas myös niitä suonikohjuja. Oli niin sellainen olo että nyt sanon itseni irti tästä koko raskausrumbasta, en jaksa enää. Vauvalla oli taas kamala ralli päällä illalla ja sekin tuntui ihan kamalan pahalta, vaikka tiedän että sitten huolestuisin, jos se ei liikkuisi. Halusin olla rauhassa ja sitten mahassa on tuollainen ylimääräinen loinen. Että tällaiset fiilikset nyt sitten taas. 

Loppukevennyksenä lelu, jonka ostin sillä ajatuksella, että se sopii roikkumaan violetteihin vaunuihin:

Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.

Viikon 31 neuvola

Olin taas pidemmillä vapailla, aika kivaa. Viime viikonloppuna olimme reissun päällä mieheni ja muutamien kavereiden osallistuessa Tough viking kisaan ja oli kyllä kiva viikonloppu, vaikka sen jälkeen iski pieni masennus ja paniikki että nyt sitten oikeastaan vaan ollaan kotosalla ja odotellaan vaavin tuloa. Myös koiran sairastaminen on tuonut hirveästi ylimääräistä stressiä, onneksi nyt on lääkkeet ja ainakin tällä hetkellä vointi kohentunut huimasti.

 

On muuten ihan paskapuhetta, että kyllähän nyt töissä jaksaa, kun on niin vähän jäljellä. Ei muuten jaksa! Kymmenen päivää, eikä voisi vähempää kiinnostaa! Ei sitten yhtään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, olisin jo mieluummin kotosalla. Varsinkin kun vapaallakin eräänä päivänä oli esimerkiksi epämääräistä vihlovaa kipua alavatsalla, ihan tuntui kuin joku tökkisi välillä jollain terävällä esineellä. Kyllä tuollaisen sattuessa on paljon mieluummin kotioloissa, että voi käydä vaikka pitkäkseen. Veikkaan että kolottelut ei ainakaan vähene näin loppuraskaudesta.

 

Töihin paluu oli muutenkin niin mukava, kun esimieheni alkoi SAMANTIEN jankuttaa jälleen minulle siitä, miten hän tarvitsee päivämäärän, mihin asti olen ainakin poissa. Haistakoon, lakisääteisesti minun ei tarvitse sitä tietää. Helppo on myös tulla sanomaan että no faktat tiskiin, juu, mutta mites kun on esimies, joka ei niitä faktoja tajua? Olin kuitenkin valmistautunut, kaivoin kaapistani kelan sivujen laskurilta tulostetun paperin, joka näyttää lasketunajan perusteella eri vapaiden pituudet ja ne päivät. Näytin hänelle siis tuota elokuista päivämäärää, että sinne asti ainakin, silloin päättyy vanhempainvapaa. Mutta ei, tämä ei kelvannut, sitten alkaa lässytys että no entä jos mieheni pitää vapaasta osan, ei voi kyllä uuden kanssa tehdä sopimusta jos ei tiedä ja minä haluankin yhtäkkiä tulla töihin, jne jne. Siis? Nyt minulla oli antaa se helvetin päivämäärä, niin ei kelpaa? Sanoi että mieti vielä viikonlopun yli. !!!! Hermot!!! Kymmenen minuuttia töissä ja olen aivan kypsä tähän touhuun! Maanantaina kuullaan miten tarina jatkuu, jos lässytys edelleen pahenee, sanon kyllä jo sitten suoraan että hän ei voi udella minulta tuollaista koko ajan, lain mukaan ei tarvitse tietää. Ei sitten kelvannut sekään kun sanoin olevani poissa ainakin vuoden, koska ystäväni valisti minua että eipä paljon alle sen ikäistä voi hoitoon jättää. Ei ole kuulkaas mikään kiire takaisin tänne.

 

Neuvolakuulumisia, kaikki hyvin jälleen sillä saralla, joten ei oikeastaan mitään ihmeellistä. Tällä kertaa keskustelimme siitä, onko minulla tarvetta pelkopolikäyntiin. Olen sitä miettinyt, enkä tullut nettiä lukiessa yhtään viisaammaksi. Olen miettinyt, että pelkäänkö tarpeeksi. Koska kai nyt kaikkia jännittää, edes vähän? Neuvolassa sitten kysyttiin, mitä pelkään. Sanoin että sektiota, se on minulle pahin painajainen. Siinä poikkean jo aika monesta kävijästä, jotka koettavat kinuta leikkausta keinolla millä hyvänsä. Sitten pelkään jo ylipäätänsä sairaaloita, sitä että kaikki menee hirveällä tavalla pieleen, tai sitä että repeää niin pahasti että paskoo housuun lopun ikäänsä... Tämän jälkeen neuvolan täti oli hetken hiljaa ja totesi, että juu voisit oikeastaan mennä käymään siellä. Eli mennään sitten. Kipu on ainoa, jota en ihme kyllä pelkää. Siihen on sentään apu!

 

Mahan koko stressaa edelleen, vaikka taas minulle sanottiin että minulle ei mitenkään tule isoa eteenpäin työntyvää raskausmahaa, kun kroppani on tämän mallinen. Sf-mitta oli hieman keskikäyrän yläpuolella, eli oikein hyvä ja normaalialueella, vaikka minulle tuli heti stressi että nyt olen syönyt liikaa herkkuja ja siellä on jättivauva, kun viimeksi mentiin ihan keskikäyrällä. Kyllä, vauvani saisi kasvaa standardien mukaisesti. :p Edellisestä käynnistä oli 2,5 viikkoa ja painoa oli tullut lisää 800g. Kuulema oikein hyvä. Tuntui vain sekin hurjalle, että jos se nyt jatkuu tätä tahtia loppuraskauden. Katselimme myös vauvaa kivalla 90-luvulta peräisin olevalla ultralla ja sehän oli jo siellä niin kuin pitää, eli pää alaspäin! Toivttavasti ei käänny enää, tai ravistan sen takaisin. Tämä oli ainakin nyt helpottava tieto, vaikka viikkoja onkin vielä jäljellä. Vaavi on muuten alkanut hikkailemaan melkein joka ilta, huvittavan näköistä ja tuntuista, kun alavatsa hytkyy.

 

Sain myös ohjeet sikiön liikkeiden laskemiseen, tuntuu kyllä kamalan työläältä. Tämä vaavi on aktiivisimmillaan joka ilta 22-00 välillä, joten en kyllä todellakaan laske koko tuntia, jos on kauhea ralli päällä. Jos kerran kymmenen liikettä riittää ja ne aktiivisimmat vetää tuntiin helposti sata...

Rv 29+0 ja neuvola

Kuulumisten päivitystä. Väsymys on hirveä, jännitin taas neuvolaa, kun ei ole siellä 1,5 kuukauteen tarvinnut käydä. Lisäksi nukkuminen on aika huonoa tuon jalan takia, sitä saa laastaroida koko ajan, on älyttömän herkkä vuotamaan ja kaksi kertaa sen ensiapureissun jälkeen se onkin alkanut vuotaa uudestaan. Todella stressaavaa, vaikka vuoto tyrehtyykin suunnilleen samantien kun nostat jalkaa ylös. Kerroin tämän tarinan neuvolassa ja eipä siellä osattu muuten auttaa, kuin antaa ohjeet että laastari pitäisi vaihtaa kerran päivään että kohta saa ilmaa ja huuhdella samalla ihan vedellä, mutta suositteli laittamaan vettä vaikka lasiin ja laskemaan siitä varovasti ettei suihkun paine riko ihoa uudelleen. Tuli tuosta kyllä nyt hirveä riesa. Siinä mielessä neuvolassa oli taas hyvää palvelua, että hän lupasi soittaa loppuviikosta neuvolalääkärille tämän ollessa paikalla ja kysyä ohjeita, että tarvitseeko asialle nyt jotain enempää tehdä. Soittaa sitten minulle. Eli nyt vaan sitten laastaroidaan ja suihkutellaan ja varotaan. Ja pidetään tukisukkia, se on kuulema aivan ehdoton että painaa suonta kasaan.

 

Muuten jännitin neuvolaa turhaan, hoitajani on niin mukava, että kiva oli hänen kanssaan taas höpötellä. Kaikki oli aivan erinomaisesti, siis todella, virtsanäytteestä lähtien. Neuvolassa kehutaan oudoista asioista. :D Heillä kun on se värikoodisysteemi siinä, niin kuulema proteiinin kohta yleensä vähän vihertää, mutta minulla se on aina ihan kirkkaan keltainen, mikä on ilmeisesti hyvä asia.

 

Tilitin siellä myös suoraan miten inhoan raskautta ja päivääkään en ole nauttinut ja hän sanoi, että onpa hyvä että uskallan sanoa suoraan miltä tuntuu, kun kaikki eivät kuulema siihen pysty, kun tuntuu jotenkin väärältä. Hirveän ymmärtäväinen on kyllä ollut hän. Panikoin myös painostani ja mahan koosta, mutta molemmat ovat kuulema aivan täysin normaaleja tähän kohtan raskautta. Mahaa mittailtiin ja sekin mitta osui aivan täsmälleen keskikäyrälle. Kysyi muuten vielä kohteliaasti, että haluanko ettei hän kerro painoa, mutta se nyt ei olisi auttanut, ehdin aamulla jo vaa'alle! Vauvan sykkeet olivat vahvat ja liikkui kovasti, eli vaikutti kaikki olevan hyvin sielläkin. Sain myös samalla kysyttyä kaikki tyhmät kysymykseni, että voiko koiran mahalla hyppiminen vahingoittaa vauvaa jne. :p

 

Tällä kertaa myös testattiin minun kotimittarini ja saan jatkaa sillä verenpaineenmittausta, ei näytä ainakaan liian alakanttiin kun sitä testailtiin. Minäkin suostuin neuvolassa mitattavaksi ja saatiin aikaan hauska tilanne, kun sain paremman tuloksen kun neuvolantäti itse, vaikka jännitän. :) Verenpaineen mittaaminen on kyllä helpompaa nykyään, ehkä tässä raskauden aikana on tullut niin paljon kaikkea, että se on se pienin ongelma.

 

Meidän pitäisi kuulema vähitellen ilmoittautua sairaalalle kierrokselle, jossa käydään läpi tilat ja synnytystä ja esimerkiksi sitä, milloin pitää lähteä sairaalaan. Vähän jännittää se, kun en tiedä haluanko edelleenkään liikaa infoa. Koetin töissä lukea vähän saamaani linkkiä ja tietoa aiheesta ja alkoi itkettää, piti laittaa äkkiä pois. Jotenkin synnytys on edelleenkin todella pelottava ja vieras asia. Mihin liittyykin se, että pitäisi vähitellen päättää, haluanko käydä juttelemassa pelkopolilla, vai en. Onko joku käynyt, onko ollut apua? En oikeasti tiedä yhtään, että mitähän tekisin. Seuraava neuvola on syyskuun alussa ja siihen mennessä pitäisi tietää, koska jonoa kuulema on. Kyllä siinä muutama kyynel tirahti, kun neuvolantäti koetti kysellä, mikä siinä pelottaa. No, kuolema, tai että vauva ei selviä, leikkaus, ylipäätänsä leikkely, tai mikä repeää, AAAAAARGH!!! Pää leviää jos ajattelenkin.