Kaikki mikä ahdistaa

Jotenkin taas vaihteeksi suututtaa kaikki. En oikeasti ymmärrä, miten kukaan selviää pienen vauvan kanssa, saati nauttii vauva-arjesta. Kyllä niin odotan, että neiti kasvaa! Vaikka yöt menevätkin 1-2:lla heräämisellä mikä on hieno juttu, jaksaminen on silti välillä nollassa. Onhan tämä stressaavaa, pelkkää pienen hoitamista. Eilen oli taas kunnon kiukkupäivä, koko päivä noudatti kaavaa huuto ennen ruokaa, puoli tuntia nätisti, puoli tuntia järjetöntä huutoa, tunnin unet väkisin nukuttamisen jälkeen ja aloitamme alusta huudolla. Illalla olin jo todella kyllästynyt ja stressaantunut, en vaan jaksanut enää kuunnella sitä päätöntä rääkymistä!

Jaksamiseen ei auta se, että lenkille ei ole päässyt käytännössä koko tammikuussa, kun pakkasta on ollut ja on EDELLEEN noin -30. Koiratkaan eivät tätä keliä oikein kestä. Tunnen itseni niin väsyneeksi ja huonokuntoiseksi, kun röhnötän vaan kotona neljän seinän sisällä ja koetan selvitä vauvan hoidosta. Minua on alkanut vaivata myös nokkosihottuma, huulikin on ollut kerran turvoksissa. Tämä masentaa, minulle puhkesi tuo kunnon riesaksi, olikohan 2005, ja vaivasikin sitten 5-6 vuotta. Kävin muistaakseni kolmella eri lääkärillä, mutta mitään stressiä kummempaa diagnoosia en saanut. Tietenkään ihottuma ei ollut pahana joka päivä, lopulta ei vaivannut enää päivittäin, eikä sitten enää viikoittain... On kuitenkin ollut poissa jo muutaman vuoden ja nyt sitten, kappas! Varmaan stressi ja hormoonimyrsky, en oikein muuta syytä keksi. Mutta arvatkaapa vaivaako, että jääkö taas vuosien riesaksi.

Eilen tuntui, että vauvan kiukku liittyy jälleen kerran mahaan. Tuntui pikemminkin, että oma maitoni sai sen aikaan, ei niinkään korvike. Olenkin siis vaihteeksi ihan todella *ittuuntunut koko niin sanottuun imetyshommaan, enkä jaksa yhtään. Olen pudottanut lypsykerrat neljään/päivä, aion varmaan lopettaa viimeistään kun vauva täyttää 4kk. Maitoa tulee niin vähän että öisin ei ole tarve tämän takia nousta, eikä tämä ole kivaa muutenkaan. Tissit ovat arat, pumppu tuntuu epämiellyttävältä, inhoan sitä kihelmöintiä mikä niihin tulee kun maitoa alkaisi taas olla, inhoan että hormonit ovat päin helvettiä, oloni siis ei ole normaali. Monesti maitoa pumppaillessa tulee sellainen tosi outo ja huimaava olo, en osaa oikein selittää. Mutta sen ihan tuntee, miten omassa kropassa on kaikki sekaisin. Lisäksi en osaa syödä ja juoda riittävästi, mikä on tuskallista. Samalla minulla on pieni morkkkis, kun tiedän että pienelle parasta ravintoa olisi saada edes osittain äidinmaitoa. Mutta en voisi kuvitellakaan jatkavani tällä tavoin esim. vuotta! Lisäksi joku maidossani ärsyttää vaavin mahaa, ainakin välillä. Vyöhyketerapeutti kehotti minua luopumaan maitotuotteista, mutta eipä hirveästi houkuta. Mitähän syötävää minulle sitten jäisi. Muutenkin kun syöminen on huonoa, niin ajatus siitä että pitäisi vielä karsia...

Odotan niin paljon, että pääsemme aloittelemaan vellit. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa korvikkeeseen maidonsakeuttajaa ja jestas sitä huutoa. Tyttö söi ja rääkyi, söi vähän lisää ja rääkyi taas. Ihanasti puskee tuo temperamentti esiin, ruoka pitäisi tulla heti ja vauhdilla. Emme aio silti luopua tästä kokeilusta. Oksentelua ei ollut niin paljon ja eihän me saada tätä syömään mitään kiinteämpää, jos ei totu vähitellen. 

Vaikka mies osallistuukin hienosti vauvan hoitoon, siis ihan todella paljon, niin eilen taas turhautti. Se on niin jännä miten miehillä on jotenkin tämä siedätys ettei itku niin haittaa, vaan vauvaa huudatetaan esimerkiksi sitterissä tai kehdossa ja räplätään puhelinta. Montakohan kertaa sain huomauttaa, että hei, vauvaa ei voi itkettää noin, ota syliin. Jotenkin se sylissä lohduttaminen on ollut vaikeaa koko ajan. Mutta samalla tavalla minulla saattaa olla joku oma homma kesken juuri kun kohtaus yllättää, joten ei tunnu reilulta, että minun pitäisi aina  hypätä. Ehkä se alkaa vähitellen sujua. Toinen asia on että välillä tuntuu ettei ymmärrys riitä siihen, että vauva alkaa olla väsynyt kahdeksalta ja silloin pitää jo aloitella iltatoimet. Välillä tuntuu että mies voisi vain kuunnella sitä rääkymistä vaikka tunnin, että vauva menisi nukkumaan enemmän sopivaan aikaan, yöherätysten kannalta. Meillä on juuri se että minä toimin täysin tunteella ja mies järjellä ja välillä tämä analyyttisyys ärsyttää aivan todella paljon, kun kaikki pitää miettiä ja suunnitella hirveän tarkkaan. No, vauva nyt ei vaan toimi niin. Eilen saatiin nukahtamaan 21.30 ja herätti vasta 4.30, eli ei huonosti ollenkaan. Oletan että hänkin on vaan stressaantunut uudesta tilanteesta, kuten minäkin.

Kastajaiset, joulu, stressiä, ahdistusta...

Siis mihin tämä aika menee! Toisaalta taas se etenee tuskallisen hitaasti. Nyt kertakaikkiaan yläkerta kera tietokoneen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, että bloggaus on aikamoinen haaste. Neiti nukkuu nyt ja olen yksin kotona, joten oksennetaan kaikki kuulumiset sitten samaan postaukseen. 

En nauti tästä vauva-ajasta yhtään. Yllättikö? Enhän minä ole sellainen ihminen, joka tykkää jumittaa lapsen kanssa kotona. Minua turhauttaa etenkin tämä vaihe kun hoidat vain, eikä lapseltakaan tule mitään vastakaikua, itkua pelkästään. Muutamia hymyjä on alkanut välähdellä harvakseltaan, neidillä on ikää kohta 7 viikkoa. Toki hoidan lapseni hyvin, ei siinä. Mutta en vain nauti olostani. Olisi kiva esim. käydä joskus ihmisten ilmoilla, edes vähän kaupungissa shoppailemassa. En ole viimeiseen kahteen viikkoon käynyt juuri lähikauppaa kauempana. Välillä minua ahdistaa kun tuntuu että olenko edes kiintynyt tuohon lapseen, mutta ne tunteet tulevat ja menevät, ei tämä siis ehkä vielä ole minkään masennuksen puolella. 

Meillä oli kastajaiset 20.12 ja neiti sai nimen, joka on kaikkien mielestä älyttömän kaunis. Nimiasioista minulla olisi paljonkin höpötettävää, mutta säilytetään nyt joku yksityisyys vauvallekin. Kriteerit olivat kuitenkin kansainvälinen, aavistuksen fantasiahenkinen, mutta täytyy kuitenkin löytyä nimipäivät kalenterista. Nappiin meni. 

Kastajaisista otin kauheaa stressiä, koska pidimme ne kotona ja kämppä oli kuin pommin jäljiltä. Vaikka äiti olikin auttamassa muutaman päivän, kiire meinasi tulla. Lisäksi hössötin vielä leipomisen kanssa ja pyöräytin viisi kakkua, mikä oli vähän ylilyönti. :D Se koristelushow aamulla oli ihan kamala. Kastajaiset menivät kuitenkin enimmäkseen hyvin ja niistä jäi mukava fiilis. Ainoa miinus anoppi, joka veti jostakin syystä kamalaa esitystä koko ajan, ei osannut olla pälättämättä edes toimituksen ajan, mikä ns. *itutti. Mutta sille ei voi nyt mitään, en lähde erittelemään asiaa enempää ettei verenpaineet nouse turhaan. :p Pappina toimi meidän vihkipappimme, se oli kyllä parasta. <3

Jee voittajafiilis, nimi annettu!

Meillä oli vielä lääkärineuvola 23. päivä kello 14.30, eli ei joululoman viettoon ihan helpolla! Onneksi kaikki oli hyvin, painoa oli silloin 4,7kg ja pituutta 57cm, eli neiti kasvaa edelleen vauhdilla. Olin ristiäisistä kauhean väsynyt ja neuvola oli viimeinen stressi ennen joulun pyhiä, jolloin mieskin oli vapaalla. Niinpä sitten keskiviikko iltana oloni meni yhtäkkiä oudoksi ja kuume nousi 38,5 asteeseen. En meinannut uskoa, ei tuntunut kuitenkaan niiiiiin kipeälle olo. Nappasin buranan ja panadolin ja menin nukkumaan ja nakitin vaavin hoidon miehelle sinä yönä. Aamulla kuume oli poissa, eikä ole palannut. Epäilen syyksi kertakaikkiaan väsymystä. Tietysti ensin mieleen tuli mahdollinen rintatulehdus yhytäkkisen kuumeen takia, mutta kun muut oireet puuttuivat. Toinen rinta aristi ehkä vähän, mutta ei sinänsä mitenkään epänormaalilla tavalla. No, onneksi en tullut kipeäksi, mutta tahtia pitäisi ehkä nyt vähän höllätä. Syömisetkin ovat edelleen mitä sattuu, ei pelkästään joulun takia. En varmasti saa tarvittavia vitamiineja. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon kaikki! 

Joulu on nyt takana, mutta kohta on sitten kolmekymppiset, että se siitä stressin vähenemisestä. :D Onneksi viikon päästä pääsen lopultakin hierontaan, kroppa on jossakin aivan kamalassa kunnossa, synnytyksestä ja vauvan kantelusta. Ei taida ihan yksi kerta riittää. Ehkä se taas tästä, nyt vaan on vaikeaa löytää valoisia puolia asioista. Hoitoapua on onneksi tarjolla, mutta miinus puolena minulle tulee tunne että anoppini yrittää omia vauvaa (leijonaemo, heh) joten otan toki stressiä siitäkin. Ei hän toki tätä kovin usein näe, joten lienee vain innokas. Onhan tämä kaikille vielä uusi tilanne, toivon että se hössötys vähitellen rauhoittuu. Oikeastaan enemmän toivon, että mieheni pikkuveli paukauttaisi tyttöystävänsä paksuksi. ;)

Sairaala

Kirjoittelenpa tästäkin sen mitä muistan, aika sumua ja tuntuu jotenkin pahalta edes miettiä, sairaalassa olo oli todella traumaattinen kokemus. Osasin sitä toki odottaa, kun en koskaan ole sairaalassa ollut ja olen näissä asioissa sellainen herkkä reppana muutenkin. 

Torstai:

Heräämöstä minut kärrättiin aika pian synnytysvuodeosastolle. Ilmaisin heti toiveemme perhehuoneesta, mutta eihän niitä ollut vapaana. Sinänsä huoneen kanssa kävi tuuri, sain kahdenhengen huoneen, jossa kaverina oli hätäsektioäiti, jonka vauva oli teholla. Miettikääpä niitä neljän hengen huoneita, joissa kaikilla on vauva mukana... Siihen minut sitten tyrkättiin edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Siinä sitten makasin ja odottelin miestä ja vauvaa, aika tuntui aivan tuskastuttavan pitkältä. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni. 

Olin torstain aika pihalla, enkä hirveästi jaksanut vielä kävellä tai seisoskella, vaikka pikkuisen koetinkin. Illasta jaksoin käydä jo suihkussa. Aika sumua siis. Mies sai opetella yksinään vaipanvaihtoa ja muuta, kun olin niin tööt. Kyllä, emme oikeasti ole kumpikaan vaihtaneet vaippoja ennen tätä! :D 

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmön aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua. No nukuin muutaman tunnin ja kun heräsin, oli vauveli tuotu taas viereen. <3 

Yksi sellainen minusta jotenkin kammottava ja lannistava asia, oli jälkivuoto. No tuntuu loogiselle joo, mutta on aika kamalaa. En ollut taas ajatellut etukäteen, että sellaistakin on. Tulee niin reppana ja surkea olo. Ja varsinkin kun joutui käyttämänä niitä sairaalan "alushousuja". Siis hyi helv...

Perjantai:

Aamu oli pitkä ja ikävä, mies pääsi paikalle vasta kymmenen maissa, koska renkaat piti vaihtaa. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta... Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu. 

Aamusta kävin kuuntelemassa fysioterapeutin luentoa vauvan käsittelystä, eipä siellä muutakaan tekemistä ollut. Tässä vaiheessa mieskin saapui paikalle. Sitten katselimme vähän kylvetysjuttuja, aamun kotka oli vähän asiallisempi, kun mies oli paikalla. Iltapäivästä saimme kuulla, että pääsemme perhehuoneeseen! Se vähän helpotti, tai oikeastaan aika paljonkin. 

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän, nännit verillä ja rintakumin kanssa ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua. 

Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. 

Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu. Ei kun vaan parani kun aamun ämmä tuli töihin yövuoroon ja heräsin aamulla kuuden maissa siihen, kun se hiippaili meidän huoneessa!!! Olin saanut käsityksen, että perhehuoneessa saa olla rauhassa. Siis uskomatonta. 

Lauantai:

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi lauantaina oli aamusta iltaan aivan ihana hoitaja, joka oli aivan eri maata kuin nämä muut. Hän oli lääkärin kanssa sitä mieltä, että me käymme kotona tuulettumassa pari tuntia, kun asumme kilometrin päässä. Näin teimmekin ja olihan se kiva käydä kotona suihkussa ja koiria katsomassa, sekä syömässä äidin tekemää ruokaa. Sairaalassa sai olla aika dieettilinjalla. 

Teimme hoitajan kanssa toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla "imetysmyönteinen". Auttoi kyllä paljon, rintaraivarit ovat niin pahoja että kotona on pääsytty sähköpumppuun ja tarvittaessa korvikkeeseen, mutta näistä lisää seuraavassa postauksessa. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön päästäänkö kotiin. Tämä hoitaja vielä halasi meitä lähtiessään ja kertoi kirjoittavansa hyvän raportin. :) 

Sunnuntai:

Tärisin aamu kymmeneen asti, jolloin lopulta meitä tultiin katsomaan. Onneksi seuraavaksi paras hoitsu, joka oli sattunut kolmesti aiemmin. Vauvasta otettiin aamulla verikokeita, mutta niihinkään ei koskaan palattu. Minut tarkastettiin kanssa, mutta ei mitään ihmeitä. Lämpöä oli 37,1, mutta kuulema viittaa siihen että maito alkaa nousta rintoihin ja sen päivän ne olivatkin turvoksissa ja kipeät, sekä tiputtelivat maitoa. Kohtu oli lähtenyt supistumaan hyvin, minulla ei itseasiassa ole enää mahaa. Sanoivat jo torstai iltana, että olenko edes synnyttänyt. Hyvä että kroppa osaa toimia edes tässä asiassa. :) Myös suonikohjut ovat lähteneet vaalenemaan ja häipymään! 

Saatiin lupa lähteä noin kello 12. En ollut vielä käynyt synnytyskeskustelua kätilön kanssa, joten hoitsu ehdotti, että jäisimmekö vielä odottamaan, kun hän tulisi iltavuoroon kello kaksi. Näki varmaan ilmeestäni että ei hyvä, joten ehdotti soittopyyntöä. Kätilö soittikin vielä samana iltapäivänä ja olihan se vähän epämiellyttävää. Tuli kaikki kamaluudet taas mieleen. Hän myös sanoi että älä istu vielä suoraan, että paranen nopeammin. Pari tikkiähän minulla on. No niin, hyvä sanoa sunnuntaina, kun olen synnyttänyt torstaina! Olin ehtinyt siihen mennessä kyllä istuskella vaikka miten päin. Tästä tuli enemmän stressi ja nyt olen vielä enemmän jumissa, kun koetan varoa istumista koko ajan. Että näin.

Onneksi olemme kotona! Seuraavaksi omasta toipumisesta...

Kauhea ahdistus

Rv 37+2 ja olen itkenyt koko aamun ihan hysteerisesti, kun en vain jaksa. Tänään pahan olon laukaisi niinkin pieni asia kuin kipuileva suonikohju, se samainen joka puhkesi aiemmin kesällä. Heti iskee pelko, että mitähän nyt taas. Onneksi ainakaan vielä ei särje sentään levossa, mutta juuri eilen sanoin miehelleni, että jos tämä menee hyvin pitkälle, saan viettää loppuraskauden koivet kohti kattoa. :/ En vain jaksa enää. Tuntuu niin epäreilulle, että vaivat eivät parane millään muulla kuin vauvan syntymällä ja siellä se valmis vauva mahassa köllii ja omat oireet vaan pahenevat päivä päivältä. Varmaan fiilikseen vaikuttaa sekin, että viime yö oli ihan hirveä, heräsin vessaan varmaan viisi kertaa. 

Olo on yksinäinen, mutta en jaksa ketään. Ehkä jaksaisin toista raskaana olevaa, tai sellaista jolla kaikki on vielä tuoreessa muistissa. 

Toivon niin kovasti, että vauva syntyisi pian. Jo ihan oman mielenterveyden takia. Ahdistaa myös olla ensikertalainen, kun mistään ei tiedä mitään. En minä tiedä miltä supistukset tuntuu, missä ne tuntuvat, tai mikä kolottelu on mitäkin. Asioita joita olen itse pitänyt "positiivisina" niistä sen enempää tietämättä, niin se että maha on laskeutunut alemmas ja välillä kävellessä tuntuu painetta nivusissa. Muutamana päivänä on ollut epämääräisiä tuntemuksia alavatsalla, sellaista jomotusta kuin että menkat alkaisivat. Mutta ei kuitenkaan kivuliasta. Välillä vetää edelleen mahaa kireän ja kovan tuntuiseksi ja myös alaselkää vihloo, mutta toki nämä kaikki voivat olla vain normaalia raskauteen liittyvää paskaa oloa, eikä viestiä mistään sen ihmeemmästä. Olen herkkä, joten kuulostelen kehoani vähän liiankin tarkkaan. 

Jos olisi jotain keinoja nopeuttaa synnytyksen käynnistymistä, voitte uskoa että tekisin joka ikisen. En vain oikein luota että mikään oikeasti toimii. Kontrollifriikkiä myös ahdistaa, että vaikka olo on sellainen että voisin mennä synnyttämään vaikka heti, niin minusta on kamalaa ettei tätä voi suunnitella kalenterin kanssa, enkä yhtään tiedä milloin ja mihin aikaan se tapahtuu. Olen sellainen ihminen, että jokainen meno on kirjattava ylös. 

Jatkan siis synkistelyä...

Hankintoja

Kaikki kyselee joko meillä on hankittu kaikki vauvaa varten. Enpä tiedä, ei varmaan, mutta alkuun kyllä päästään. Juuri muuta ei huvitakaan ostaa ennen kuin vauva konkreettisesti tulee, toivottavasti ei mene enää kauan! Viikko 37 starttaa pian, eli nythän periaatteessa tätä yhdeksän kuukauden helvettiä on jäljellä maksimissaan 5 viikkoa. Toivon kyllä, että mentäisiin lähempänä 2-3:a. Päivääkään en ole nauttinut jos ei ole vielä tullut jollekin selväksi, en jaksa odottaa että saan vauvan ulos! 

Loppuraskaus ei muutenkaan ole mitekään mukava. Jonkin verran närästää edelleen, mikä on ärsyttävää, kun koskaan ei ole ollut niitä vaivoja. Huimaus vaivaa myös edelleen vaihtelevasti oikeastaan päivittäin. Hartiaseutu on kyllä kamalan jumissa, etenkin yläselkä ja lavat, olo on tukala välillä. Muutenhan tälle ei oikein tosiaan syytä ole, kun hemoglobiini ja verenpaineetkin pysyneet hyvinä. No tosiaan neuvolan kommenttihan oli että jo raskaus itsessään voi huimausta aiheuttaa, saati jos on vielä jumissa siihen päälle. Yöt nukun huonosti, lonkkia särkee vaihtelevasti ja välillä jalkoja muutenkin. Nivuskivut on alkaneet välillä vaivata sekä toisinaan paineen tunne kävellessä. Liekköhän vauva sitten alkanut kiinnittyä ja laskeutua? Ainakin mahani on valahtanut alaspäin! Tämä oli itselle ihmeellistä ja hämmentävää. Se on myös jotenkin enemmän edessä. Lenkillä varsinkin tulee harjoitussupistuksia, mutta näistä olen vain tyytyväinen. Neuvolassa sanottiinkin viimeksi, että minulla on ihan oikea asenne supistuksiin. Oikein odotan että tulisipa, että saisi asioihin vauhtia. ;) Kuitenkin jalatkin menevät vain viikko viikolta huonompaan kuntoon, että sikäli myös saisi jo paine masusta poistua. 

Mutta kieltämättä tämä väsymys, huippaus ja ajoittainen pahoinvointi painaa mieltä, kaiken muun ohessa. Vettä pitää juoda paljon ja syödä parin tunnin välein. Millaisien vaivojen kanssa muut kärvistelevät viimeiset raskausviikot? 

Meillä alkaa olla asunto täynnä vauvan tavaraa, mikä ärsyttää. Portaiden alla on vaunut (osa kopista varastossa), autoon on asennettu jo alusta turvaistuimelle ja olohuoneen lattialla on kehto, joka saatiin lopulta hankittua. No se on siinä oikeastaan vaan sen aikaa, että ikävä uutuuden ja maalin haju katoaa. 

Lattialla pyörii myös sitteri, joka tilattiin samasta paikasta sängyn kanssa. Sängyn kriteereinä oli pyörät, ettei tarvitse kannella niin paljon, sekä korkeus, ettei koirat pääse sinne. Tätä mallia voi myös keinutella. Sitterin halusin ehdottomasti olevan vihreä, minut on syrjäytetty jo vaunuissa, niin tästä en nyt joustanut. ;)

Lisäksi harsoja olen alkanut haalia pikkuhiljaa, kun niitä kuulema pitäisi olla reilusti. Olen myös alkanut pohtia, olisikohan aika pakata jonkinlainen sairaalakassi. Mitäköhän sinnekin sitten laittaa. 

Tämä viikko on mennyt yllättävän nopeasti, nyt ollaan taas hieman lähempänä. Välillä on kauhean yksinäinen olo, mutta toisaalta huomaa että kaikkia kavereita ei huvita nyt tavata, kun ei yhtään jaksa mitään jankutusta siitä miten ei ole enää paljoa jäljellä, koetahan nyt rentoutua, nauti yksinolosta jne jne. Juu en, tämä on kropalle niin kauhea koettelemus, että ei paljoa rentouta. Myös vauvan liikkeet alkavat olla aika kivuliaita ja sekin valvottaa, että kyllä, mitä ihanaa aikaa! Ja *itut...

Loppuraskauden äksyilyä

Väsyttää, kyllästyttää... Laskettuunaikaan on kuukausi ja nyt sitten näköjään joutuu jättämään salinkin pois. Ei vaan jaksaminen ole sitä samaa luokkaa, parina kertana nyt huomannut että sitten loppu päivän on huimannut ja ollut outo olo, joten eipä ehkä enää kannata. Myöskin epämääräiset kivut alkavat haitata, milloin sattuu nivusiin, milloin pakaraan... nyt sitten keskitytään vaan lenkkeilyyn, että saa edes raitista ilmaa ja jaloissa veri kiertää.

Haluan tuon lapsen nyt vaan masusta pois, että pääsee taas pikku hiljaa omaan kroppaansa takaisin! Nyt vaan kärvistellään päivä kerrallaan ja odotellaan. On niin outoa, kun vointi on mitä sattuu. Välillä huimaa, tai muuten vain väsyttää, käyt jossain niin sitten et jaksa loppu päivänä muuta kuin maata sohvalla. tätäkö se nyt on? On aivan todella vaikeaa tottua, kotona olisi kaikkea puuhaa ja minua stressaa kamalasti, kun en jaksa. Tuntuu ihan siltä että lusmuan tahallani kotitöistä. 

Sekin ärsyttää, että kaikki rintsikat puristaa TAAS. Ei ole montaa viikkoa, kun hankin muutamat uudet että oli helpompaa olla ja nyt tuntuu että nekin painavat, mitähän tässä enää kohta keksii. Mieli on maassa melkein joka päivä, liikaa aikaa keskittyä omaan epämääräiseen oloon. Neuvola on ensi tiistaina, sitten taas katsotaan missä mennään. Ongelmaksi on muodostunut myös se että edelleen tuntuu, etten osaa syödä tarpeeksi. Se 3-4 tunnin väli ei meinaa enää riittää, vaan olo saattaa olla hyvinkin heikko. Ihan oikeasti pelottaa, että mitähän vielä.

Kävin muuten eilen siellä "vauvaperheyksikön" psykologilla, johon laittoivat pelkopolilta lähetteen. Ja se oli kyllä aivan täyttä paskaa, en voi suositella. Siis ihan hirveä käynti, koko eilinen oli pilalla. Itkuksihan se meni ja ahdisti, kun jankutettiin vaan pelkojeni syitä, mitään apua tai kommenttia en saanut, kaiveltiin vain että "miksi", "miltä se tuntuu", jne. Mietin että mistähän tämäkin täti palkkansa ansaitsee. Ymmärsin käynnin syyksi että pääsisin lopuistakin synnytyspeloista eroon, mutta eipä noita edes käsitelty. En myöskään jaksa kuunnella lässytystä että miten vauva, mitä tunteita se herättää, millainen persoona sieltä on tulossa, sanoin monta kertaa, että vauva ei ole tässä mikään ongelma, vaan loppuraskaus!!! En minä osaa ajatella vauvaa vielä persoonana, se on vain edelleen joku epämääräinen loinen mahassa. Mutta en ole tästä yhtään huolissani, uskon sen kiintymyksen sieltä tulevan, kunhan syntyy. 

Koetimme käsitellä myös esim. ulkonäköpelkojani, johon sain sitten lähinnä kommenttia että eikö mielestäni naisesta saa näkyä se että on äiti, sellainen pyöreys ja pehmeys. Tässä vaiheessa tuohduin jo että itseasiassa ei tosiaankaan mielestäni saa, enkä muuten aio itse olla sellainen hänen kuvailemansa "äiti". Niin kammottaa tuo asenne, että sitten kun ollaan "äiti", millään muulla ei ole enää mitään väliä. 

Juu en aio mennä uudestaan, nyt pitäisi vaan vielä soittaa tuolle tädille ja perua seuraava aika... en nimittäin todellakaan ala kiusata itseäni enempää. Eiköhän synnytyspelot nyt hoidu ihan sillä, että ajattelen jalkavaivojen katoavan ja pääsen taas hoitamaan itseäni! 

Loppu päivän puuhastelinkin sitten kastemekkoa, mutta eipä tuo paljoa piristänyt. 

Jotakin hyvää muuten, uudet patjamme tulivat lopultakin, enkä ole aikoihin nukkunut niin hyvin. <3 Sikäli kun se nyt tässä olotilassa on mahdollista. Olin varautunut parin viikon unettomuuteen ja tuskaan, kun aikoinaan hankimme Tempurin tyynyt, kärvistelin sen kanssa viikon ihan raivona ja olin jo palauttamassa, nyt en vaihtaisi sitä muuhun.  

Synnytysvalmennus ja ylläri vauvakutsut!

Sen verran päivitystä jalka-asiaan, että olin muuten aika yllättynyt, kun perjantaina neljän jälkeen neuvolantätini soitti, halusi kysellä vielä miten lääkärissä meni ennen kuin jäi vapaille. Kerroin hänelle stoorin ja hänkin muuten sanoi heti että tuo 0,7 arvo tulee raskaudesta, minusta on hauskaa että sen tietävät kaikki muut sairaalan sihteeri mukaanlukien, mutta ei se työterveyslääkäri. Kuulema jos tulehdus ei ala asettua, niin sitten pääsen neuvolalääkärille, joka oikeasti tietää näistä asioista, ettei tarvitse mennä taas arvuuttelemaan. Vähän mieltä vaivaa kyllä edelleen, tulehdus ei ole levinnyt ja kipu on kadonnut, eli vain punainen ja kovan tuntuinen niistä kahdesta kohtaa. Mutta toki painaa mieltä, että asettuuko se nyt muka jollain rasvalla, vaikka onkin sanottu että ei ole vaarallinen, kai. :/ 

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös 7 muuta paria ja peri suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo. :p

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esim. itkeä, vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti, se lähellä olikin. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta. Sitten kurkkasimme myös vuodeosaston, mikä kyllä on paha, kun pelkään sairaaloita. :/ Ihan kammottavaa joutua johonkin 4 hengen sairaalamaiseen huoneeseen. Täytyy toivoa että lapsi syntyy siihen aikaan, että perhehuoneet ovat vapaana. 

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. :D Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut "ihan perseen näköisenä" liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää, että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään. :p

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. :) Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat, että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? ;) Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. Serkullani oli muuten mukana hänen nelikuinen poikansa, joka on ihan mallivauva. Niin kiltti ja helppo. Se olikin hyvä, näin koirammekin sai jo vähän tutustua vauvaan... 

Ihan loistava lahja muuten oli "mother-in-law voodoo doll", jonka sain yhdeltä ystävältäni. :D Siitä ei nyt ole kuvaa, kun mies nukkuu vielä ja nukke on piilossa kaapissani, en usko että mies olisi tätä lahjaa arvostanut. Mutta se oli kyllä hauska, voi jestas. Tulen kuulema myöhemmin tarvitsemaan että saan sitten purkaa agressioita, tätä vähän pelkään itsekin juu. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa! Ainoa "juttu" oli että sain hierojaystävältäni päähieronnan, se oli mukavaa. 

Ensimmäiset lähtivät muutaman tunnin päästä ja silloin oli vähän hämmentynyt olo edelleen että mitä tapahtui, nytkö se on ohi, en ehtinyt tajuta, häh. Toisaalta muutama viimeinen vieras istui iltaa yli yhdeksän ja silloin jo alkoi tuntua, että onpa ollut raskas päivä, menkää pois. :) Mutta oli kyllä ihana ylläri, kun viikko on ollut niin paska ja olo melkoisen kurja. Tuli myös sellainen fiilis, että minusta välitetään ja syntymätöntä lasta odotetaan, mikä tuntui mukavalta. 

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on. ;)   

Sitten kohti viikkoa 35, eikös nyt aleta olla jo voiton puolella, joohan?

Rv 34 neuvola ja kiukku

Ajattelin jo että nytpä teen ensimmäisen positiivisen raskauspostauksen, koska ihme kyllä viime aikoina fiilis on ollut ihan hyvä. Mieskin sanoi että ihmeiden aika ei ole ohi, kun totesin välillä jopa hieman odottavani vauvaa. Maha ei ole ahdistanut ja mieli on ollut valoisa, ihan siitä syystä että kohta raskaus loppuu! Minun tuurillani se toki menee nyt sen 2 viikkoa yli, mutta on mahdollista, että muutaman viikon päästä tämä raskaus on ohi! Yhtä suonikohjuakin on taas alkanut pakotella, mutta siitäkin olen ajatellut että kohtapa se varmaan siitä katoaa. On ollut sellainen hyvä jännitys päällänsä, kun on ajatellut että muutama viikko ja sen jälkeen se voi periaatteessa syntyä koska vain. Mutta sitten kävin eilen neuvolassa ja nyt taas kaikki puhtaasti *ituttaa.

Sinänsä käynnillä ei tullut esiin mitään huolestuttavaa, että kaikki oli hyvin. Virtsanäyte oli puhdas, verenpaineet yhtä hyvät kuin ennenkin (kotona mitatut, tosin neuvolassakin mitatut ekaa kertaa normaalit!), hemoglobiinia ei nyt edes katsottu, kun se on ollut koko ajan erinomainen. Paino oli taas noussut ja nyt sitä on kertynyt noin 7 kiloa. En tykkää, mutta en kuulema ole päässyt painonnousussa edes alarajalle, suositus on kuulema vähintään 10 kiloa. Siitä sanoin että välillä huimaa, mutta kuulema jo itsessään raskaus aiheuttaa sitä.

Katsottiin vauvaa jälleen vanhalla, rakeisella 90-luvun ultralla ja siellä se oli edelleen pää alaspäin, itseasiassa myös samalla kyljellään kuin kolme viikkoa sitten. Neuvolan täti sanoi että on erittäin epätodennäköistä, että enää kääntyisi väärään asentoon. Vauvalla oli taas kunnon jumppatuokio, joten pulssi huiteli sillä melkein 160. Se riehuminen alkoi samantien kun mahaani tunnusteltiin ensin päältä päin ja neuvolan tätikin sanoi, että jestas miten herkästi reagoi kosketukseen. Ihan kuin olisi ärsyyntynyt. Sanoin että liikkeitä en ole laskenut ensimmäistäkään ja hän ymmärsi kyllä miksi. eikä kuulema tarvitse. Tämä vauva liikkuu ihan järjettömän paljon, pitkin päivää kamala mutkuilu ja potkiminen, joka on pahinta illalla. Että paras olisi älytä syntyä ajoissa, kun on jo niin vauhti päällä! 

Se mikä alkoi ärsyttää, oli se että joudun vielä yhteen verikokeeseen parin viikon päästä, koska verestäni löytyi jo alkuraskaudessa "heikko tunnistamaton vasta-aine, jolla ei ole merkitystä raskauden kannalta", mutta sitä nyt tutkitaan ja syynätään. Tämä on jo kolmas koe asian tiimoilta. Lisäksi sokerirasituksen jälkeen minulle luvattiin, että kaikki kokeet oli nyt tässä. No, eipä mitä. Kuulema vielä otetaan streptokokkinäyte. Sanoi että tullut pakolliseksi kaikille 1,5 vuotta sitten, mutta eipä ollut eri paikkakunnalla asuvan kaverini tätä lystiä tarvinnut kokea, hän synnytti keväällä. Onhan jo sinänsä kamalan hauskaa levitellä neuvolassa kun vanupuikko tungetaan tuonne alakertaan, mutta kuulema jos tulos on positiivinen, sitten ollaan synnytys tipassa kiinni, koska streptokokki voi aiheuttaa infektion vauvalle. Itselle se ei tee mitään, kuulema kaikilla on tuo virus elimistössä ja se voi välillä aktivoitua, eli sepä on taas sitten varmaan paskaa tuuria, jos niin käy! Lisäksi jos vauva ei synny kuukauden kuluttua näytteestä, pitää ottaa uusi. Lisää stressiä, en jaksa. Neuvolan täti kyllä näki naamastani, että nyt suututtaa ja rankasti. Siksi on kiva käydä tutuksi tulleella ihmisellä. <3 

Tosin, ensi kerralla joudun menemään toiselle, mikä ahdistaa. :/ Tekevät töitä osapäiväisesti, joten tämä sattuu juuri olemaan silloin poissa ja menisi kuulema liian pitkälle, jos odottelisi että hän palaa töihin. Kiva kiva, olen puhunut pari kertaa puhelimessa tämän toisen kanssa ja on vaikuttanut ihan kamalalta stressaaja hössöltä. Ehkä vain sitten pakolliset testit ja kotiin? 

Illalla olin tosi huonoissa fiiliksissä ja itkeskelin, taas myös niitä suonikohjuja. Oli niin sellainen olo että nyt sanon itseni irti tästä koko raskausrumbasta, en jaksa enää. Vauvalla oli taas kamala ralli päällä illalla ja sekin tuntui ihan kamalan pahalta, vaikka tiedän että sitten huolestuisin, jos se ei liikkuisi. Halusin olla rauhassa ja sitten mahassa on tuollainen ylimääräinen loinen. Että tällaiset fiilikset nyt sitten taas. 

Loppukevennyksenä lelu, jonka ostin sillä ajatuksella, että se sopii roikkumaan violetteihin vaunuihin:

Viikon 31 neuvola

Olin taas pidemmillä vapailla, aika kivaa. Viime viikonloppuna olimme reissun päällä mieheni ja muutamien kavereiden osallistuessa Tough viking kisaan ja oli kyllä kiva viikonloppu, vaikka sen jälkeen iski pieni masennus ja paniikki että nyt sitten oikeastaan vaan ollaan kotosalla ja odotellaan vaavin tuloa. Myös koiran sairastaminen on tuonut hirveästi ylimääräistä stressiä, onneksi nyt on lääkkeet ja ainakin tällä hetkellä vointi kohentunut huimasti.

 

On muuten ihan paskapuhetta, että kyllähän nyt töissä jaksaa, kun on niin vähän jäljellä. Ei muuten jaksa! Kymmenen päivää, eikä voisi vähempää kiinnostaa! Ei sitten yhtään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, olisin jo mieluummin kotosalla. Varsinkin kun vapaallakin eräänä päivänä oli esimerkiksi epämääräistä vihlovaa kipua alavatsalla, ihan tuntui kuin joku tökkisi välillä jollain terävällä esineellä. Kyllä tuollaisen sattuessa on paljon mieluummin kotioloissa, että voi käydä vaikka pitkäkseen. Veikkaan että kolottelut ei ainakaan vähene näin loppuraskaudesta.

 

Töihin paluu oli muutenkin niin mukava, kun esimieheni alkoi SAMANTIEN jankuttaa jälleen minulle siitä, miten hän tarvitsee päivämäärän, mihin asti olen ainakin poissa. Haistakoon, lakisääteisesti minun ei tarvitse sitä tietää. Helppo on myös tulla sanomaan että no faktat tiskiin, juu, mutta mites kun on esimies, joka ei niitä faktoja tajua? Olin kuitenkin valmistautunut, kaivoin kaapistani kelan sivujen laskurilta tulostetun paperin, joka näyttää lasketunajan perusteella eri vapaiden pituudet ja ne päivät. Näytin hänelle siis tuota elokuista päivämäärää, että sinne asti ainakin, silloin päättyy vanhempainvapaa. Mutta ei, tämä ei kelvannut, sitten alkaa lässytys että no entä jos mieheni pitää vapaasta osan, ei voi kyllä uuden kanssa tehdä sopimusta jos ei tiedä ja minä haluankin yhtäkkiä tulla töihin, jne jne. Siis? Nyt minulla oli antaa se helvetin päivämäärä, niin ei kelpaa? Sanoi että mieti vielä viikonlopun yli. !!!! Hermot!!! Kymmenen minuuttia töissä ja olen aivan kypsä tähän touhuun! Maanantaina kuullaan miten tarina jatkuu, jos lässytys edelleen pahenee, sanon kyllä jo sitten suoraan että hän ei voi udella minulta tuollaista koko ajan, lain mukaan ei tarvitse tietää. Ei sitten kelvannut sekään kun sanoin olevani poissa ainakin vuoden, koska ystäväni valisti minua että eipä paljon alle sen ikäistä voi hoitoon jättää. Ei ole kuulkaas mikään kiire takaisin tänne.

 

Neuvolakuulumisia, kaikki hyvin jälleen sillä saralla, joten ei oikeastaan mitään ihmeellistä. Tällä kertaa keskustelimme siitä, onko minulla tarvetta pelkopolikäyntiin. Olen sitä miettinyt, enkä tullut nettiä lukiessa yhtään viisaammaksi. Olen miettinyt, että pelkäänkö tarpeeksi. Koska kai nyt kaikkia jännittää, edes vähän? Neuvolassa sitten kysyttiin, mitä pelkään. Sanoin että sektiota, se on minulle pahin painajainen. Siinä poikkean jo aika monesta kävijästä, jotka koettavat kinuta leikkausta keinolla millä hyvänsä. Sitten pelkään jo ylipäätänsä sairaaloita, sitä että kaikki menee hirveällä tavalla pieleen, tai sitä että repeää niin pahasti että paskoo housuun lopun ikäänsä... Tämän jälkeen neuvolan täti oli hetken hiljaa ja totesi, että juu voisit oikeastaan mennä käymään siellä. Eli mennään sitten. Kipu on ainoa, jota en ihme kyllä pelkää. Siihen on sentään apu!

 

Mahan koko stressaa edelleen, vaikka taas minulle sanottiin että minulle ei mitenkään tule isoa eteenpäin työntyvää raskausmahaa, kun kroppani on tämän mallinen. Sf-mitta oli hieman keskikäyrän yläpuolella, eli oikein hyvä ja normaalialueella, vaikka minulle tuli heti stressi että nyt olen syönyt liikaa herkkuja ja siellä on jättivauva, kun viimeksi mentiin ihan keskikäyrällä. Kyllä, vauvani saisi kasvaa standardien mukaisesti. :p Edellisestä käynnistä oli 2,5 viikkoa ja painoa oli tullut lisää 800g. Kuulema oikein hyvä. Tuntui vain sekin hurjalle, että jos se nyt jatkuu tätä tahtia loppuraskauden. Katselimme myös vauvaa kivalla 90-luvulta peräisin olevalla ultralla ja sehän oli jo siellä niin kuin pitää, eli pää alaspäin! Toivttavasti ei käänny enää, tai ravistan sen takaisin. Tämä oli ainakin nyt helpottava tieto, vaikka viikkoja onkin vielä jäljellä. Vaavi on muuten alkanut hikkailemaan melkein joka ilta, huvittavan näköistä ja tuntuista, kun alavatsa hytkyy.

 

Sain myös ohjeet sikiön liikkeiden laskemiseen, tuntuu kyllä kamalan työläältä. Tämä vaavi on aktiivisimmillaan joka ilta 22-00 välillä, joten en kyllä todellakaan laske koko tuntia, jos on kauhea ralli päällä. Jos kerran kymmenen liikettä riittää ja ne aktiivisimmat vetää tuntiin helposti sata...

Rv 29+0 ja neuvola

Kuulumisten päivitystä. Väsymys on hirveä, jännitin taas neuvolaa, kun ei ole siellä 1,5 kuukauteen tarvinnut käydä. Lisäksi nukkuminen on aika huonoa tuon jalan takia, sitä saa laastaroida koko ajan, on älyttömän herkkä vuotamaan ja kaksi kertaa sen ensiapureissun jälkeen se onkin alkanut vuotaa uudestaan. Todella stressaavaa, vaikka vuoto tyrehtyykin suunnilleen samantien kun nostat jalkaa ylös. Kerroin tämän tarinan neuvolassa ja eipä siellä osattu muuten auttaa, kuin antaa ohjeet että laastari pitäisi vaihtaa kerran päivään että kohta saa ilmaa ja huuhdella samalla ihan vedellä, mutta suositteli laittamaan vettä vaikka lasiin ja laskemaan siitä varovasti ettei suihkun paine riko ihoa uudelleen. Tuli tuosta kyllä nyt hirveä riesa. Siinä mielessä neuvolassa oli taas hyvää palvelua, että hän lupasi soittaa loppuviikosta neuvolalääkärille tämän ollessa paikalla ja kysyä ohjeita, että tarvitseeko asialle nyt jotain enempää tehdä. Soittaa sitten minulle. Eli nyt vaan sitten laastaroidaan ja suihkutellaan ja varotaan. Ja pidetään tukisukkia, se on kuulema aivan ehdoton että painaa suonta kasaan.

 

Muuten jännitin neuvolaa turhaan, hoitajani on niin mukava, että kiva oli hänen kanssaan taas höpötellä. Kaikki oli aivan erinomaisesti, siis todella, virtsanäytteestä lähtien. Neuvolassa kehutaan oudoista asioista. :D Heillä kun on se värikoodisysteemi siinä, niin kuulema proteiinin kohta yleensä vähän vihertää, mutta minulla se on aina ihan kirkkaan keltainen, mikä on ilmeisesti hyvä asia.

 

Tilitin siellä myös suoraan miten inhoan raskautta ja päivääkään en ole nauttinut ja hän sanoi, että onpa hyvä että uskallan sanoa suoraan miltä tuntuu, kun kaikki eivät kuulema siihen pysty, kun tuntuu jotenkin väärältä. Hirveän ymmärtäväinen on kyllä ollut hän. Panikoin myös painostani ja mahan koosta, mutta molemmat ovat kuulema aivan täysin normaaleja tähän kohtan raskautta. Mahaa mittailtiin ja sekin mitta osui aivan täsmälleen keskikäyrälle. Kysyi muuten vielä kohteliaasti, että haluanko ettei hän kerro painoa, mutta se nyt ei olisi auttanut, ehdin aamulla jo vaa'alle! Vauvan sykkeet olivat vahvat ja liikkui kovasti, eli vaikutti kaikki olevan hyvin sielläkin. Sain myös samalla kysyttyä kaikki tyhmät kysymykseni, että voiko koiran mahalla hyppiminen vahingoittaa vauvaa jne. :p

 

Tällä kertaa myös testattiin minun kotimittarini ja saan jatkaa sillä verenpaineenmittausta, ei näytä ainakaan liian alakanttiin kun sitä testailtiin. Minäkin suostuin neuvolassa mitattavaksi ja saatiin aikaan hauska tilanne, kun sain paremman tuloksen kun neuvolantäti itse, vaikka jännitän. :) Verenpaineen mittaaminen on kyllä helpompaa nykyään, ehkä tässä raskauden aikana on tullut niin paljon kaikkea, että se on se pienin ongelma.

 

Meidän pitäisi kuulema vähitellen ilmoittautua sairaalalle kierrokselle, jossa käydään läpi tilat ja synnytystä ja esimerkiksi sitä, milloin pitää lähteä sairaalaan. Vähän jännittää se, kun en tiedä haluanko edelleenkään liikaa infoa. Koetin töissä lukea vähän saamaani linkkiä ja tietoa aiheesta ja alkoi itkettää, piti laittaa äkkiä pois. Jotenkin synnytys on edelleenkin todella pelottava ja vieras asia. Mihin liittyykin se, että pitäisi vähitellen päättää, haluanko käydä juttelemassa pelkopolilla, vai en. Onko joku käynyt, onko ollut apua? En oikeasti tiedä yhtään, että mitähän tekisin. Seuraava neuvola on syyskuun alussa ja siihen mennessä pitäisi tietää, koska jonoa kuulema on. Kyllä siinä muutama kyynel tirahti, kun neuvolantäti koetti kysellä, mikä siinä pelottaa. No, kuolema, tai että vauva ei selviä, leikkaus, ylipäätänsä leikkely, tai mikä repeää, AAAAAARGH!!! Pää leviää jos ajattelenkin. 

Rv 27

Alle 3 kk laskettuun aikaan, huh huh... voisi pistää jännittämään! Mutta toisaalta, mielestäni raskaana olo ei ole koko aikana ollut yhtään mukavaa tai millään lailla nautittavaa, joten odotan kyllä sitä että vauva syntyy. Kyllä, minä! Odotan että saan vauvan! Kun se nyt siellä masussa kerran on, niin pitäähän se poiskin saada. 

Olisi viimeinen viikko kesälomaa ja olo on levoton, en osaa relata en yhtään. Nukun huonosti, yhtäkkiä 6 tuntia unta saattaa riittää niin että herään virkeänä välillä 5-7, sitten jos koetan vielä saada unta, pyörin sängyssä miten sattuu. Olen oppinut nukkumaan kyljelläni, mutta tuollaisina levottomina pyörimishetkinä nukun miten sattuu ja herään monesti selälläni. Aamulla sitten olo on hieman huono ja tuntuu, ettei happi kulje kunnolla. Onneksi se tunne menee äkkiä ohi. Näen myös paljon unia, levottomia nekin. Toissa yönä näin unta miten kuljetimme vauvaa salikassissani kaikkialle, pitäisiköhän tuota hankkia jotakin tavaraa jos mieli rauhoittuisi.

Mutta en tosiaan tykkää, en mahan kasvamisesta, en suonikohjuista, en siitä että joudun vahtimaan syömisiäni, tai etten saa napata Buranaa silloin kun siltä tuntuu. Vain muutaman asian mainitakseni. Haluan olla normaalisti! Väillä tulee edelleen itkukohtauksia, kun tajuaa ettei muuten enää koskaan olla "normaalisti". Meitä on sitten kolme.

Tuli tuosta ruokahommasta mieleen, kun putsasin tänään 10 kiloa mansikoita, huh. Osan pakkaseen, osan syötäväksi. Mutta niin, törmäsin sitten sattumalta yksi päivä aiheeseen, että osa raskaana olevista pesee mansikat ennen syöntiä? Siis mitä ihmettä, ei ole käynyt edes mielessä. Toki putsatessa olen katsonut marjat sen verran tarkemmin, ettei ole multaa tai muuta roskaa, mutta mikään pesu ei ole kyllä suoraan sanottuna tullut edes mieleen, ikinä. 

Missään saamissani lapuissa ei ole mansikoista varoiteltu, eikä kyllä neuvolassakaan ole ollut puhetta. Itse kerätystä mustikasta vain, että voi huoletta käyttää suoraan pakkasesta. Että kiva, mansikkaa olen syönyt tänä kesänä melkoisen paljon, ihan tuota kotimaista. Tuleeko taas vuoden paskamutsi-titteli, en nyt sitten tiedä olenko onnistunut aiheuttamaan vauvalle jonkun vaaratilanteen. Toivottavasti en. Juuri tällaiset asiat minua turhauttaa kamalasti, eipä ole ensimmäinen kerta raskausaikana kun olen syönyt vahingossa jotain, mitä ei saisi. Tai nyt en edes tiedä, olenko toiminut jotenkin hölmösti vai en. Mutta kun jos ei ole missään varoitettu, en nyt tosiaankaan ala googlaamaan jokaista syömääni ruoka-ainetta!

Asiasta toiseen, eilen minulla oli mielenkiintoisena iltalukemisena "välilihaöljyt", siinä muuten ällö sanahirviö. Törmäsin aiheeseen joskus alkuraskaudesta ja nyt kaivelin sen uudestaan esiin. Ei mitään käsitystä toimiiko oikeasti, mutta todellakin aion kokeilla, kaikkea mikä saattaa vähänkin auttaa ettei kokemus olisi niin epämiellyttävä. Öljyistä tietoa etsiessä löytyi tietenkin ihania kommentteja, että miten siitä huolimatta repesi perse ja pelit ja vehkeet, arvatkaapa alkoiko hirvittää, taas!

Öljyistä luettuani päädyin Weleda merkkiseen, vaikutti kivan luonnonmukaiselta. Saa esimerkiksi ihan Sokoksilta, tosin meidän Sokoksellamme ei ollut, en löytänyt ainakaan. Tilasin siis Sokoksen verkkokaupasta, helposti ja nopeasti kuin pornoa! Tulee vielä lähi S-marketin pakettiautomaattiin, ilman postikuluja. 

Siitäpä sitten vain rasvailemaan ja venyttelemään viikosta 34 eteenpäin, voi näitä raskauden iloja, millaista mukavaa ajanvietettä löytyykään! 

Sieluun sattuu

Ei pitäisi oikeasti varmaan kierrellä kaupoissa, kun sormet syyhyää vaatteiden perään ja visa kuumottelee laukussa. Sitten muistat että niin, timmi maha on poissa, lantio on levinnyt ja muuta ihanaa. On niin järkyttävät shoppailun tuskat, etten kestä. Lasten juttuja ei huvita ostella, että se ei nyt tätä asiaa auta. 

Olen juuri sellainen että bongailen lehdistä ja tv:stä kivoja ideoita, joita sitten sovellan ja yhdistelen. Nyt tuntuu että luovuus kuihtuu kokonaan, kun joutuu käyttämään mukavia vaatteita.

Siivosin tänään vaatekaapista sellaiset housut pois kiusaamasta, jotka eivät nyt mahdu jalkaan. Niistä tuli matkalaukullinen, joka ei meinannut mahtua kiinni. Survoin sen äksynä vaatehuoneeseen, kaappiin jäi lähinnä legginsejä, yhdet mammafarkut ja muutamia trikoohousuja. Kaikista tuskaisinta oli eilen, kun keksin että haluan suunnilleen tällaiset housut;

Kiertelin Seppälän alessa muuten vain ja eikös vastaan tulleet juuri tuollaiset hintaan 15€!!! Siis milloin edes käy niin, että jos haluat jotain, löydät sen heti alesta. Tuntui siis niiiiiin pahalle, etten osaa edes sanoin kuvailla, sieluun sattui ja syvälle. Olin loppu päivän pahalla tuulella. En viitsinyt luonnollisesti edes sovittaa, koska mistäpä tiedän mikä koko on passeli kunhan saan oman kroppani taas takaisin. Äksysin sitten loppu päivän sitä että vielä kolme kuukautta. Mur!

Päivän kevennys, olimme eilen ystäväpariskunnan luona ja mieheltäni tiedusteltiin, onko hänkin jo tuntenut vauvan liikkeet. Mieheni sanoi että joo, tuntuu jännälle, tule kokeilemaan. Johon ystäväni sitten totesi että hän ei muuten uskalla, kun olen sanonut että jos joku mahaani koskee, katkaisen käden. En nyt tällaista muista, mutta kuulostaa kyllä ihan minulta... :D 

Tosiasiassa en halua että kukaan koskee mahaani, ahdistun siitä kamalasti. Tänään jouduin keskelle tuollaista painajaista, kun olimme syömässä anoppilassa, jossa oli myös mieheni täti. Hän asuu ulkomailla, joten emme näe kovin usein ja eikös heti tervehdittyä käsi mennyt vatsalle, kun istuin ruokapöydässä syömässä. Että kivaa... Siitä alkoi sitten jankutus noin viiden minuutin välein että joko vauva potkii ja minua ahdisti koko aika, että milloin mahassa ollaan taas kiinni. Vielä hän tätä yritti kun oli lähdössä ja silloin jo työnsin käden pois ja valehtelin sujuvasti että vauva ei vielä juuri potki, liikkuu todella vähän. Tosi asiassa kahvia juotuani vaavi alkoi riehua niin kovaa että koko maha tärisi jopa paidan läpi, siinä sitten sohvalla polvia koukkuun ja kättä vatsan päälle, sekä koiraa kainaloon suojaksi, miettien että koeta nyt hemmetti pentu käyttäytyä! 

Sokerirasitus jännittää

Palaan taas vinkumaan tästä aiheesta nimittäin sokerirasituksesta, johon minut pakotetaan koska olen yli 25-vuotias ensisynnyttäjä. :/ Se olisi edessä ensi perjantaina ja ahdistaa! En sinänsä pelkää itse koetta, vaikka verikokeita vihaankin, minulla on suonet niin pinnassa että ne on helppo ottaa. Kaverini sanoi myös että se litku ei ole pahaa ollenkaan, jos on yhtään perso makealle. Mutta niin, tapani mukaan pelkään tuloksia valmiiksi.

Jos joku on tässä käynyt, saa tsempata! No saa vaikkei olisi kokemusta. :p 

Sitten menin tietenkin lukemaan, että stressi nostaa verensokeria. Eli kaatuuko tämäkin helvetin homma siihen että minua jännittää? Enpä tiedä, kuinka osaisin ottaa rennosti. Muutamia ruokamokiakin on tullut, olen syönyt tälläkin viikolla valkeaa pastaa ja riisiä, käytiin tänään pizzalla kun pääsin töistä... puhumatakaan ajasta kun oli pahoinvointia, suklaata ja tuoremehua meni. Että näin. En olisi muutenkaan halunnut sinne vielä heti viikolla 24, mutta tuo päivä oli ainoa mahdollisuus, kun töitä on niin paljon. Sitten parin viikon päästä olen taas lomalla ja sinne en tällaista stressiä ota. 

Tietääkö joku muuten miksi esim. samana aamuna tai kokeen aikana ei saa liikkua? Mitä tapahtuu? Varmaan vaikuttaa tuloksiin, mutta miten? Saako sairaalalle mennä kävellen kun asuu lähellä? Paljon mielen päällä.

No, pääsen maanantaina kivasti harjoittelemaan, kun joudun toiseen verikokeeseen, jota ei saa ottaa perjantaina kun näyte lähtee toiseen kaupunkiin. Onneksi siihen ei tarvitse paastota, se on kamalaa! Koko ajan jano kun tietää ettei saa. :p

Kun raskaus *ituttaa

Rv 20+0 , eikä minua vieläkään kiinnosta. Periaatteessahan tämä keskiraskaus tuntuu aika helpolle, olo on parempi, oikeastaan melko normaali. Ainoa mikä poikkeaa aikaisempaan on oikeastaan se että salilla veto on edelleen aika poissa ja iltaisin saattaa yhtäkkiä iskeä kamala väsymys. Ja tietysti kasvava vatsa... jota koetan muistaa rasvata. :/ Ei se toki hirveästi kasvanut vielä ole, sain juuri juhannuksena kaveriltani palautetta että maha on epäreilun pieni, ei uskoisi että mennään mitä... viidennellä kuulla? Ai kamala.

Kieltämättä olisi ihan mukavaa, että tämä alkaisi vähitellen olla "kivaa". Seuraava tavoite onkin viikon päästä oleva toinen ultra, josko sitten? Jos ei, en tiedä mitä teen. Jos minulta kysyttäisiin olenko onnellinen, voisin rehellisesti sanoa, että en ole. En nyt mitenkään masentunutkaan, mutta en yhtään onnellinen.

Viimeiset työpäivät ennen ansaittua lomaa mennäänkin jo sitten uudet tukisukat jalassa. Stay up malli tosiaan ja yllättävän hyvännäköinen, jopa kimaltaa vähän. Melko helppo pukea, kantapää on ainoa haasteellinen kohta sekä pukiessa että riisuessa. Stressaa käyttää näitä, olivat niin tajuttoman kalliit. Ainakaan täällä meillä päin raskaana oleville ei sukkia mitenkään korvata, kun "raskaus ei ole sairaus". Toivottavasti saan pidettyä nämä nyt ehjinä. Mukavat päällä, ihme kyllä. Aloitin käytön vapaapäivänä juuri siksi että saisi ne välillä pois, mutta ei ollut tarvetta, mitään epämiellyttäviä kiristyksiä ei ilmennyt. Mikä olikin odotettavissa, minulle sanottiin että ei pitäisi olla ongelmaa, kun olen markettien tukisukkiin tottunut, vaikka nämä napakammat ovatkin.

Muuta ihanaa raskausraportoitavaa, jotka olen päättänyt tilittää täällä blogissa suoraan. Olen huomannut pari kertaa aivastaessa, että meinaa lirahtaa housuun... vaikka aloin treenata lantionpohjaa heti kun sain tietää olevani raskaana! Noloa ja ärsyttävää, minulla ei _koskaan_ ole ollut tällaista vaivaa, joten raskaus nyt pakosti aiheuttaa TÄMÄNKIN! Treeni siis jatkukoon, mutta en tiedä kuinka paljon kaikkea tällaista kestän, ottaen huomioon fiilikseni raskauden suhteen.

 

Eikö kukaan muu ole tunteidensa kanssa yhtä sekaisin kuin vain minä?!

 

 

Eka ultra

Ensimmäinen ultra on nyt sitten takana. Ihme kyllä en osannut kamalasti jännittää, aamulla vähäsen ja sitten siellä paikan päällä. Toimenpiteen suorittanut kätilö oli kuitenkin todella mukava ja sanoi heti alkuun, että kokeillaan ensin vatsan päältä ja jos ei siitä onnistu, alakautta. Ja sehän onnistui! :) Jännitin siis sitä nyt turhaan. Napakoruakaan ei tarvinnut ottaa pois, seuraavaan ultraan kuulema sitten.

 

 

Olihan se aika jännää, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Mietin lähinnä omia reaktioitani ja olin vähän pettynyt, kun ei tuntunut oikein miltään. Minussa on varmaan jotakin vikaa. Kyllähän se sydämen sykkeen kuuleminen oli aika hurjaa, mutta tavallaan minua ahdistaa että mahassa on sellainen pieni alien. Jotenkin luulin että se vielä vaan "olisi" siellä, mutta että se liikkui! Hui...

 

 

Ultrassa kesti itseasiassa aika pitkään, puolisen tuntia. Kun ei saanut niitä mittoja ensin otettua, kun pentu osaa perseillä jo kymmenen sentin mittaisena. Ensin oli nyrkit naamalla, sitten se kiskoi varpaitaan, tai röhnötti ihme asennossa leuka rinnassa. Lopulta sitten kuitenkin kaikki tarvittava saatiin katsottua. Itse en kyllä koko aikaa jaksanut ihmetellä sitä möykkyä siinä ruudulla, jossain vaiheessa kyllästyin jo vähän makoiluun. Pari kuvaa siitä sai sitten muistoksi, todistusaineistoa kotiin, mieheni ei päässyt mukaan tällä kertaa.
 

Ultrassa kaikki oli hienosti ja juuri niin kuin pitääkin. Vauvoja oli vain yksi, mistä äitini tuntui olevan vähän pettynyt, odotti kaksosia kun olen voinut niin pahoin. :p Yksi taitaa kuitenkin nyt riittää! Vähän mieltä tavallaan kaihertaa että tuli osallistuttua siihen sikiötutkimukseen, vaikka kyllähän se toisaalta sitten helpottaa JOS kaikki on hyvin senkin mukaan. Mutta onpa kiva jos sieltä nyt joku downin riski sitten vielä löytyy, siitähän tulee kuulema vääriäkin hälyytyksiä. Kätilö sanoi tutkimuksen olevan mutkikas juttu, minun verinäytteestä katsottuja juttuja yhdistettynä ultran tuloksiin ja ikääni ja painooni jne... No, ainakin ultrassa se niskapoimujen(?) mitta oli erinomainen.
 

Nyt on vähän huono olo ja ahdistaa. Anoppini rimputti minulle heti, hyvä kun kotiin ehdin. Ajattelin ensin että en vastaa, mutta pakkohan se oli. Tätähän asia nyt sitten koski ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olin puhelimessa tosi tyly ja ynseä. En osaa oikein suhtautua, en ole kertonut isällenikään vielä kun en tiedä mitä sanoa ja miten sanoa. Minua siis vaivaa se, että vähitellen raskaudesta tulee ns. julkista. Pikkuhiljaa ihmiset saavat tämän tietoonsa ja kohta minunkin pitäisi alkaa hyväksyä se asia, että mahassa on joku tyyppi. En tiedä missä kuplassa olen elellyt tähän asti.

Shoppailuterapiaa ja sitä toisenlaista

Eilen oli pitkästä aikaa tosi mukava päivä, käytiin ystäväni kanssa tuossa sadan kilsan päässä shoppailemassa, vähän vaihtelua. Tarkoitus oli ottaa blogiin jotakin kuvituskuvaa, mutta oli niin hauskaa että unohdin. :D Pitkästä aikaa jotakin mukavaa tekemistä ja tietenkin ajomatkat aikaa juoruta. Tulihan tuota tuhlattua, ylläri. Minä ja ostoskeskukset, kyllä visa vinkuu. Mutta ihana oli saada vähän uutta vaatetta, raskaus on tehnyt minulle vähän sellaisen blokin etten ole saanut mitään ostettua. Koska, "en kohta mahdu kuitenkaan". 

Joo, ostin enemmän, älkää luulko että tuossa on kaikki!

No, eilinen kiva päivä on nyt muisto vain, kävin nimittäin tänään psykologilla. Tai psykiatrisella polilla jossa lääkärikseni sattui ylilääkäri, kuiva mummo jota ei kiinnostanut. Ei nyt ihan vastannut odotuksia ja siitä asti olenkin sitten vain itkeskellyt kotona, kun oli niin hirveää. Kerroin heti alkuun että minua jännittää, tämä täti totesi minulle kuivasti että "ai sinä olet sitä tyyppiä". Heti perään tuli kommentti että olen laiha, en varmaan syö kunnolla. Loukkaannuin tästä hieman, varsinkin kun viime viikkojen herkuttelumorkkis vaivaa. 

Koetin kertoa hänelle peloistani ja hypokondrisesta oireilustani, mikä sen laukaisee ja miten aina periaatteessa tiedän että minulla ei ole esimerkiksi syöpää, mutta alitajunta kuitenkin siellä huutelee että "entä jos...". Vastaus oli, että eihän elämässä voi koskaan tietää varmaksi! Sitten hän kehotti käymään enemmän lääkärissä, että saisin mielenrauhan. ...! Olen juuri kertonut miten olen hypokondrikko joka kuuluu siihen ryhmään ketkä eivät ravaa lääkärissä, vaan pelkäävät kotona. Hänen ratkaisunsa olisi siis se että siirryn siihen toiseen, niihin jotka lääkäreissä ravaavat, joista jatkuvasti on artikkeleita että heitä pitäisi hoitaa, koska ruuhkauttavat päivystykset turhilla keksityillä vaivoilla. En oikeasti voinut uskoa korviani. Koetin selostaa että en oikeasti halua tuollaista ratkaisua, vaan haluan saada pään kuntoon etten enää pelkää! Mutta kuulema lääkärissä voi ihan hyvin ravata, koska pelko on vain pääni sisällä ja lääkärit näkevät vaikka mitä, eikä heitä kiinnosta yksittäiset tapaukset. 

Koetin selittää pelkojani myös sitä kautta miten esimerkiksi pelkään verenpaineenmittausta, johon sain vastaukseksi silmien pyörittelyä ja toteamuksen "ai sinä olet niin herkkä". Asenteeni on myös kuuleman nuiva ja negatiivinen. 

Selitin myös historiani lääkkeiden kanssa ja perustelin miksi en halua niitä enää käyttää. Hän kirjoitti minulle reseptin Opamoxiin? Sanoin että hei, olen raskaana, mutta ei kuulema haittaa jos ottaa pari kertaa viikossa. No en todellakaan aio ottaa. Olisi laittanut myös betasalpaajat, vaikka sanoin että ahdistus ja pelko EI aiheuta minulle sydämentykytyksiä. Sitten totesi kuitenkin, että ehkä nämä vasta raskauden jälkeen. Päivitteli myös koko ajan, että mitähän me sinulle keksittäisi. Niin, kukas se lääkäri olikaan?

Lopputulos oli, että hän kysyi haluanko mennä juttelemaan äitiyspolille psykoterapeutille, sanoin että kyllä kiitos. Annetaan nyt vielä yksi mahdollisuus. Hän on kuulema sitten terapeuttini, tämä täti hoitava lääkärini, joka aikoo kirjoitella lisää lääkkeitä sitten synnytyksen jälkeen. Ainoa ongelma vain, että en tuon ämmän luo enää halua.

Siis onko tuollainen käytös mielestänne hyävksyttävää, vai olenko nyt vain itse liian herkkä? Saako lääkäriä jotenkin vaihdettua?

Ahdistuksen paluu

Herran tähden meille on oikeasti tulossa vauva. Tänään se iski tajuntaan, töissä, kun täällä juoksenteli ylivilkas pikkutyttö. Ensin meinasi tulla itku, sitten pahaolo. En tiedä hyvässä vai pahassa. Olen ihan mahdoton, mikään ei oikein kiinnosta kun vointi on mitä sattuu ja kiukuttelen paljon. Kurja sää vaikuttaa kevät ihmiselle suoraan mielialaan, joten olen tänään ollut erityisen huonolla tuulella. Säätiedotus lupasi, että aurinko paistaa seuraavan kerran 7.4. No niin, viikko siihen. Olo on surkea myös siksi että tänään olen tuntenut vanhan kunnon ahdistuneisuushäiriön palailevan. Voi noita tuttuja pelkotiloja, joista ei ole tarvinnut kärsiä kuukausiin. Hirveän kotoisa olo, ei hyvällä tavalla. Koetan sulkea mieleni tältä kaikelta, olen oppinut työntämään pelkoja pois. Mutta fiilis on joka tapauksessa pilalla.

 

Olen muutenkin aivan mahdoton, olen alkanut myöhästellä töistä. Vielä kertaakaan en ole jäänyt siitä kiinni, onneksi. Työmotivaatio on tosiaan nollassa, niin kuin motivaatio nyt vähän kaikkeen. No se ei johdu pelkästään raskaudesta, kuten edellisessä kirjoitinkin, vaan myös paikasta itsestään. En vain ole tällä hetkellä onnellinen, en yhtään.

 

Ensimmäinen neuvola-aika on viikon päästä perjantaina. Kyllä niillä voi olla tekemistä kanssani. Odottelen jo pääsiäistä, onneksi se on kokonaan vapaa. Tällä viikolla työtahti onkin sitten huima. Täytyy raivata kalenteriin tilaa karkkikauppareissulle, että saa minisuklaamunia pääsiäiseksi. Muita koristuksia ei tarvitakaan. ;)

 

Ilmeisesti tällä kertaa kellojen siirtokin vaikutti koko perheeseen, olemme nukkuneet kaikki koirasta lähtien tosi huonosti. Palelee ja väsyttää. Olen ihan valkoinen ja silmät verestävät, lienen ollut ihanan freesi ilmestys töissä tänään. Maailmankirjat ovat nyt siinäkin mielessä sekaisin, että olen edellisen viikon aikana pikku hiljaa jättänyt kahvin juonnin. Se ei vaan kertakaikkiaan maistu ja kuvottaa pelkkä ajatuskin. Minä, joka rakastaa kahvia! Olen yrittänyt juoda aamuisin vähän välttääkseni päänsäryt, mutta tänä aamuna totesin ettei se mene alas. Pitänee vaihtaa mustaan teehen, etenkin lady Grey on melko kahvimaista, jos siihen laittaa tipan maitoa. Ainakin eilen illalla testattuna se meni alas. Mitäs "kivaa" seuraavaksi? Mandariinien suurkuluttaja olen edelleen, ne on mukavan raikkaita ja helppoja syödä.