Sekavia tunteita

Näin viime yönä unta, että minulta lähti hiuksia isoina tuppoina. Yöllä heräsin tähän painajaiseen ja valvoin. Aamulla säntäsin unikirjan luo etsimään vastauksia. Löysin tämän suuntaista: Vahingoittuneet hiukset unissa voivat edustaa kielteisiä ajatuksia omasta itsestämme. Hiusten putoaminen voi viitata voiman ja kontrollin menetykseen. Niinpä.

Kirjoittaminen on terapiaa. En ole enää juuri itkenyt, kuten muutaman edellisen päivän. Edistystä? Tai no, itkeskelen minä oikeasti vähän väliä, mutta en koko aikaa. Olen välillä pistänyt muutaman tekstarin kaverilleni jolla on kaksi lasta, kysynyt mitä milloinkin mieleen juolahtaa, jotakin tosi randomia myös. Kukaan muu ei vielä mieheni lisäksi tiedäkään, enpä oikein halua kertoa, ennen kuin tiedän miltä itsestäni tuntuu ja mitä sanon. Ihan kuin minulla olisi maailman suurin salaisuus. Tai leima otsassa, tuo on raskaana! Yhtään positiivisia fiiliksiä asia ei ole minussa vielä herättänyt, sekavia tunteita vain.

 

Joku varmasti miettii, että miksi tuo ei tee aborttia, jos kerran on niin vaikeaa. No, koska mukavuusabortti tuntuisi tämän ikäisenä kyllä oikeasti vähän tyhmältä ratkaisulta. Eri asia varmaan olisi, jos emme kumpikaan haluaisi lapsia. Ajatus on kyllä käväissyt mielessä ainakin puolitosissaan, ei siinä.

 

En osaa edes itselleni selittää, mikä kaikki minua pelottaa. Eniten kaikki terveyteen ja synnytykseen liittyvät jutut. Lasta ehtii pelätä myöhemmin. Kun on aina ollut perusterve ihminen, tuntuu niin kauhealta, kuinka paljon sivuoiretta, riskiä ja komplikaatiota raskauteen liittyy. Puhun niistä mitä jo tiedän, en aio mennä googleen laajentamaan tietämystäni. Toki jokainen voi sairastua vakavasti, mutta sille ei voi itse mitään. Näille jutuille voi, riskit voi välttää jos on hankkimatta lapsia. Varmasti jos oikeasti niitä haluaisin, en välittäisi. Mutta nytpä välitän, itsestäni nimittäin.

 

Minua hämmentää sekin että tämähän on todella alussa, raskaushan voi mennä vielä kesken. Sitten olen panikoinut ja pelännyt turhaan. Olen kontrollifriikki ja nyt minulle on tapahtumassa asia, jota en voi kontrolloida mitenkään. Se tuntuu vieraalta ja pelottavalta ja siltä, että kroppani ottaa vallan. Olen miettinyt myös sitä, että miten reagoisin keskenmenoon. (Tapahtuu testipakkauksen mukaan joka neljännelle...) No ainakin tällä hetkellä, olisin varmaan helpottunut. Mutta olisinko myös pettynyt? Jos ehtisinkin jo tottua ajatukseen? Haluaisinko kuitenkin sitten yrittää uudestaan, ihan vapaaehtoisesti?

 

Kuten niin monesti näissä asioissa, ajoitus on todella huono. Olen juuri hakenut kahta uutta työpaikkaa. Entä jos pääsenkin haastatteluun, saati jos minut valittaisiin. Kylläpä tuntuisi hyvältä juuri nyt. En tiennyt hakiessani olevani raskaana, en olisi varmaan muuten edes hakemuksia lähettänyt. Naisilla on joskus niin hankalaa.

 

En tiedä kun moni tähän pikkuiseen terapiablogiini löytää, mutta toivon tavoittani joskus ihmisiä, jotka ovat yhtä peloissaan ja hämmästyneitä kuin minä. Tai sitten konkareita, jotka kertovat että kyllä sinä selviät, kaikki järjestyy! Voi kun pystysi katsomaan vuoden eteenpäin ja tietäisi, järjestyykö todella.

Raskaana, jep!

Heräsin tänään aamulla ennen kelloa ja mietin, että pitäisikö se toinen testi nyt kuitenkin tehdä. Koska toisaalta jos päätän että teen sen huomenna, valvon sitten yön ja mietin. Nyt tuntuu, että epätietoisuus oli itseasiassa aika kiva olotila, pystyi leikittelemään sillä fiiliksellä että entä jos onkin raskaana, mutta toisaalta tuudittautumaan siihen ettei ehkä olekaan. Joten, vaikka osasin odottaa, olihan se kuin märkä pyyhe vasten kasvoja. Kyllä, toisenkin testin mukaan olen raskaana. Kiitos vaan *itusti Clearblue!

Osasihan tätä nyt odottaa, mutta olo on epäuskoinen ja aivan kamala. Onneksi edes mieheni on iloinen asiasta, ettemme molemmat panikoi täällä. Mielessäni on nyt miljoonia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Voiko omaa lastaan vihata? Tapahtuuko minulle raskausaikana jotain kamalaa? Selviänkö lääkärikäynneistä? Meneekö parisuhde pilalle? Miten mielenterveyteni kestää? Onko loppu elämä pilalla? Entäs vartalo?! Minussa on hieman luulosairastelijan vikaa ja _pelkään_ lääkäreitä, Siis oikeasti pelkään, jopa verenpaineenmittauksesta terkkarilla ei tahdo tulla mitään. Eli voitte kuvitella miten paljon minua tämäkin ahdistaa, nyt koetan vaan sulkea mieleni kaikelta ja... en tiedä. Lähteä töihin. 

Mitä nyt pitää tehdä? Soittaa neuvolaan? En pysty tekemään sitä ennen ensi viikkoa, koska tällä viikolla on niin paljon töitä. Huomioidaanko siellä tällainen neuroottinen ja pelokas tuleva äiti? Uhhh, täytynee mennä töihin jonkun kaupan kautta, pieni shoppailu yleensä pelastaa tilanteen kuin tilanteen. Tosin, ihan näin "pahaa" tilannetta ei ole vielä tullutkaan vastaan. 

Arvatkaa mikä tällä hetkellä pelottaa eniten? Omalle äidille kertominen! Olo on kuin pahaisella teinillä. En tiedä mitä pelkään, äidin reaktiota, tai sitä että imagoni tuhoutuu. Olen aina sanonut vihaavani lapsia ja etten halua omia. Tässä sitä nyt ollaan, itkuisena ja peloissaan.  

Epätodellisuus

Ensiksi haluan sanoa muutaman sanasen. Jos olet kukkahattutäti, älä lue tätä blogia. Jos lapset ovat elämän tarkoitus ja ihaninta maailmassa, älä lue tätä blogia, jos et halua avartaa näkemyksiäsi. Jos taas olet vastaavassa tilanteessa tai kiinnostunut kuinka tästä selvitään, tervetuloa!

Alkuun täytyy kertoa, että olen aina vihannut lapsia. AINA! Olivat ne minkä ikäisiä tahansa, sisälläni ei liikahda niin minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä hieman inhoa ja epämukavuutta. En leikkinyt edes lapsena nukeilla. Eläimistä sen sijaan olen pitänyt aina. Olen melkoisen itsekeskeinen ja pinnallinen, en kuitenkaan niitä pahimpia narttuja, minulla on kuitenkin tunteet ja välitän ystävistäni ja perheestäni. Olen aina ajatellut, että minusta täytyy puuttua jotakin. Se geeni, joka kertoo että nyt haluaa äidiksi. Olen odotellut sitä tunnetta kolmisenkymmentä vuotta, ajatellen aina että kyllähän se sieltä tulee, koska senhän on pakko. Ei ole kuulunut. Olen joskus kertonut ystävilleni, että on minulla välillä ollut 5 minuuttia sellainen tunne, että ehkä kakara voisi olla ihan kiva. He ovat nauraneet minulle ja todenneet, että kohta se kestää 15 minuuttia ja sitten on myöhäistä, siinä ajassahan ehtii jo kahdesti! Mieheni haluaa lapsia, joten sen takia olen näitä asioita pyöritellyt. Miettinyt olisinko valmis tällaiseen myönnytykseen. Olen myös saanut aika perinteisen kasvatuksen, joten tavallaan en kai ole koskaan ajatellut lapsettomuuden olevan vaihtoehto. Kun niitä vaan kuuluu saada, tai jotain. Meillä on jo oma talo ja koira, niin eikös se ole luonnollinen siirtymä?

Sitten tapahtui se, että odottelin menkkojani alkavaksi. Ei kuulunut. Pms oli kamala, joten ajattelin että kyllä ne sieltä, hetkenä minä hyvänsä. Ei kuulunut. Oireet alkoivat hellittää. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten en varsinaisesti hätäillyt, vaikka alkoi jo mietityttää. Neljä päivää myöhässä ajattelin, että varmaan viimeistään viikon päästä testi pitää tehdä. Valvoin yöllä neljän aikaan hereillä ja pyörittelin asioita mielessäni. Mietin sitten että no hitto, tehdään testi, pääsenpähän tästäkin stressistä. Kolme minuuttia elämästäni. Muistelin teiniaikoja, jolloin testi rauhoitti mielen ja menkat alkoivat samana iltana negan pamahdettua ruutuun. Ehkä nytkin. Seuraavana iltana oli tiedossa illanvietto ystävien kanssa, joten ajattelin myös että saanpahan ottaa viiniä hyvällä omalla tunnolla. 

Menin siis ja tein testin. Negatiivisesta kertova kontrolliviiva ilmestyi tikkuun kirkkaana ja vahvana, huokaisin jo helpotuksesta. Asetin tikun lavuaarin reunalle ja katselin rannekellosta aikaa, vilkuillen testiä samalla. Vielä minuutti, sitten takaisin nukkumaan. Hetkinen, oliko tikkuun ilmestynyt toinen viiva? Tuijotin sitä epäuskoisena, sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa, en voinut uskoa näkemääni. Kyllä, tikkuun alkoi ehdottomasti muodostua toinen, hyvin haalea vaaleanpunainen viiva. Muistelin joskus kuulleeni haamuviivoista, joten säntäsin googleen. Epäusko ja ahdistus valtasivat mieleni, kun yksi toisensa jälkeen ruutuun pomppasi raskaana, raskaana, raskaana. Herätin mieheni, joka kärttyisenä totesi että "etkä ole". Sytytin valot ja heiluttelin testiä hänen edessään. Seuraavan tunnin makasin valveilla, lamaantuneena. Seuraavan aamun itkin hysteerisesti, sain välissä soitettua ystävälleni. Menin töihin ja pidättelin itkua. Kävin apteekista uuden testin, digitaalisen, jossa ei ole mitään *elvetin viivoja! Farmaseutti kehotti odottamaan muutaman päivän, siihen asti että kierto on oikeasti pisimmillään. Hän sanoi haalean viivan olevan aika 50/50 tässä vaiheessa, mutta pelkään hänen luovan vain turhaa toivoa. En edes halua tehdä uutta testiä vielä, koska pelkään liikaa. Positiivinen tuntuu maailman lopulta, haluan ensin valmistautua henkisesti. Olen todella vahva ihminen, mutta välillä hermot vain pettävät. Odotan epätoivoisesti (ja turhaan) että entä jos menkat kuitenkin tulisivat, alavatsaan koskee välillä. Voi kun tämä kaikki olisi vain pahaa unta. 

Itkin töiden jälkeen silmät turvoksissa koko illan, kunnes keräsin itseni. Laitoin tukkani, meikkasin ja puin nätit vaatteet. Menin pää pystyssä ystävieni luo, tekosyyllä miksi en aio juoda mitään. Syynä oli tällä kertaa treenaus, jonka olen oikeastikin aloittanut puolisen vuotta sitten. Lihasten kasvu ja alkoholi ei ole oikein hyvä yhdistelmä. Ilta oli onneksi mukava ja sain ajatuksia muualle. Pelasimme Täydelliset naiset lautapeliä, jossa kaikilla on joku salaisuus. Kuinka osuvaa...