Synnytysvalmennus ja ylläri vauvakutsut!

Sen verran päivitystä jalka-asiaan, että olin muuten aika yllättynyt, kun perjantaina neljän jälkeen neuvolantätini soitti, halusi kysellä vielä miten lääkärissä meni ennen kuin jäi vapaille. Kerroin hänelle stoorin ja hänkin muuten sanoi heti että tuo 0,7 arvo tulee raskaudesta, minusta on hauskaa että sen tietävät kaikki muut sairaalan sihteeri mukaanlukien, mutta ei se työterveyslääkäri. Kuulema jos tulehdus ei ala asettua, niin sitten pääsen neuvolalääkärille, joka oikeasti tietää näistä asioista, ettei tarvitse mennä taas arvuuttelemaan. Vähän mieltä vaivaa kyllä edelleen, tulehdus ei ole levinnyt ja kipu on kadonnut, eli vain punainen ja kovan tuntuinen niistä kahdesta kohtaa. Mutta toki painaa mieltä, että asettuuko se nyt muka jollain rasvalla, vaikka onkin sanottu että ei ole vaarallinen, kai. :/ 

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös 7 muuta paria ja peri suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo. :p

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esim. itkeä, vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti, se lähellä olikin. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta. Sitten kurkkasimme myös vuodeosaston, mikä kyllä on paha, kun pelkään sairaaloita. :/ Ihan kammottavaa joutua johonkin 4 hengen sairaalamaiseen huoneeseen. Täytyy toivoa että lapsi syntyy siihen aikaan, että perhehuoneet ovat vapaana. 

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. :D Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut "ihan perseen näköisenä" liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää, että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään. :p

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. :) Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat, että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? ;) Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. Serkullani oli muuten mukana hänen nelikuinen poikansa, joka on ihan mallivauva. Niin kiltti ja helppo. Se olikin hyvä, näin koirammekin sai jo vähän tutustua vauvaan... 

Ihan loistava lahja muuten oli "mother-in-law voodoo doll", jonka sain yhdeltä ystävältäni. :D Siitä ei nyt ole kuvaa, kun mies nukkuu vielä ja nukke on piilossa kaapissani, en usko että mies olisi tätä lahjaa arvostanut. Mutta se oli kyllä hauska, voi jestas. Tulen kuulema myöhemmin tarvitsemaan että saan sitten purkaa agressioita, tätä vähän pelkään itsekin juu. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa! Ainoa "juttu" oli että sain hierojaystävältäni päähieronnan, se oli mukavaa. 

Ensimmäiset lähtivät muutaman tunnin päästä ja silloin oli vähän hämmentynyt olo edelleen että mitä tapahtui, nytkö se on ohi, en ehtinyt tajuta, häh. Toisaalta muutama viimeinen vieras istui iltaa yli yhdeksän ja silloin jo alkoi tuntua, että onpa ollut raskas päivä, menkää pois. :) Mutta oli kyllä ihana ylläri, kun viikko on ollut niin paska ja olo melkoisen kurja. Tuli myös sellainen fiilis, että minusta välitetään ja syntymätöntä lasta odotetaan, mikä tuntui mukavalta. 

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on. ;)   

Sitten kohti viikkoa 35, eikös nyt aleta olla jo voiton puolella, joohan?

Painosta

Nyt seuraa taas tilitys, aiheesta painonnousu raskauden aikana. Minua on nimittäin alkanut niin kyllästyttää, kun painoni ja vatsani koko tuntuu olevan niin monelle ongelma. Asiaan lienee vaikuttaa myös se että painostani on kuittailtu aina, vaikka en edes ole alipainoinen! Ihan siinä rajoilla kylläkin, mutta olen hyvin pitkä, joten se toki vaikuttaa siihen että painoindeksikin näyttää mitä sattuu. Aloitin tosiaan muutama kuukausi ennen raskautta lihasten kasvatus projektin, ihan siksi että olen kyllästynyt olemaan "liian laiha" ja kuulemaan siitä koko ajan. Etkö syö, miksi et syö, voi kun olet laiha... vaikka tosiasiassa syön paljon ja herkuttelenkin. :p

Nyt mennään rv 30 ja painoni on noussut 5 kiloa. Mielestäni tämä on viikkoihin nähden ihan sopivasti, vauvahan painaa max. 1,5kg, jos sitäkään. Mitään turvotuksia tai muuta ei ole ainakaan vielä, joten raskaana olevalta en näytä mistään muusta kuin vatsan seudusta, eikä mahakaan ole mahdottoman iso. Minullehan sanottiin jo heti alkuun että pitkillä naisilla maha voi monesti jäädä pienemmäksi, kun kohdulla on niin paljon tilaa.

Tämä asia nyt tuntuu sitten olevan ongelma vähän kaikille. Kuten olen täälläkin jo valittanut, niin jopa esimieheni on kysellyt muutamaan kertaan, että eikö minun oikeasti tee mieli mitään herkkuja, onkos vauva nyt varmasti pysynyt käyrillä, jne. Eli rivien välistä, näännytän lapseni nälkään, kun en syö niin kuin porsas. Nälkähän minulla ei juuri ole ollut koko raskausaikana, olen kuitenkin kiltisti syönyt muutaman tunnin välein. Ainoa ongelmahan tässä on se, että ruokien keksiminen on hankalaa kun juuri mitään ei tee mieli. Esimiehelläni ei ole lapsia itselään, joten jännä että se asia nyt huolettaa niin paljon.

Myös yksi serkkuni jolle raskaudesta lopulta kerroin, alkoi udella painoni nousua, en osannut varautua että tämä on ansa. Vastasin kysymykseen ja heti alkoi tivaaminen että eikö neuvolassa muka ole sanottu mitään, kun olen niin pieni muutenkin. No, neuvolassa on sanottu, että painan juuri sopivasti! SF-mittakin oli täsmälleen keskikäyrällä, eli kyllä, vauva on "kasvanut käyrien mukaan".

Masu rv 30

Kertokaapa minulle mikä *elvetti siinä on, että jos raskausaikana ei tule sitä 20+ lisäkiloa, niin näännytät lapsesi nälkään etkä ole normaali. Ilmeisesti jos lihoisi valtavan kokoiseksi, niin kukaan ei kysyisi mitään? Koska se taas on normaalia? Ymmärrän joo, että muutama lisäkilo ei haittaa imetyksen kannalta, mutta jos vauva painaa jotakin 3-4 kiloa, niin kyllä minun mielestäni 20 raskauskiloa on silloin aivan liikaa. Anteeksi nyt vain.

Sen olen kyllä oppinut, että raskaudesta on jokaisella mielipide, kuului asia heille tai ei. En tiedä puhuuko siellä kateus vai pätemisentarve, vai mikä.  

                                                                 ***

Asiasta toiseen, vaivaako ketään muuta hengitysvaikeudet? Mulla on ollut nyt joitakin viikkoja, joinakin päivinä enemmän, joinakin ei välttämättä ollenkaan, mutta neuroottista on alkanut huolestuttaa, että onko tämä normaalia. :/ Selällään ei voi olla, jos yöllä herää selällään tuntuu hetken että happi ei oikein kulje. Sama tapahtui tänään päikkäreiden jälkeen, vaikka nukuin sängyssä ja kyljellään. Tuntuu siis että keuhkot ei saa itseään ihan täyteen, joskus lenkilläkin täytyy oikein hengitellä syvään. Mitään huonoa oloa tai huimausta tästä ei ole tullut, mutta tunne vain on kovin ikävä. Painaako kohtu niin paljon sitten jotain suonia jo näin viikolla 30? Järki sanoo ettei varmaan ole vaarallista, kun on jatkunut jo jonkinaikaa ja samanlaista vaivaa on kyllä ollut ennen raskauttakin, jos on kovasti jumissa tai esim. lukko selässä. Mutta aina mieleen hiipii se entä jos... Neuvola on toki taas ensi viikolla, että voin siellä kysyä aiheesta. 

Stressiä painosta

Kirjoittelenpa tässä aikani kuluksi varmasti monen mielestä niin pinnallisen postauksen että huh, mutta uskoisin että joku jakaa samanlaisia ajatuksia ja pelkoja kanssani. Tajusin tuossa yksi päivä, että minä en tosiaan nauti raskaudesta pätkääkään. Siis en yhtään. Vaikka olenkin päässyt melko helpolla ainakin tähän asti, kaikki esimerkiksi ulkonäköön liittyvät muutokset ovat olleet pelkästään negatiivisia. No tukka on ehkä vähän paksuuntunut joo, mutta se on ollut pitkä ja paksu muutenkin, todennäköisesti sekin menee vaan pilalle sitten imetysaikaan. :/

 

Paino on sellainen asia, mistä olen nyt raskaana ottanut vähän stressiä, vaikka onhan se periaatteessa tyhmää. Minulla ei ole ikinä ollut mahaa, vaan se on aina ollut litteä ja sainpa juuri treenattua itselleni vielä kivat vatsalihakset, jotka nyt loistavat poissaolollaan. Ahdistaa jotenkin kamalasti se että mikä osa painosta on vauvaa, mikä läskiä, jota varmaan salakavalasti saattaisi nyt tulla, vaikka olenkin koettanut jättää herkuttelun mahdollisimman vähiin, sorrun siihen kyllä aina välillä. Nyt viikolla 28 painoa on tullut 4 kiloa, no ei tämä varmastikaan liikaa ole, vaikka itse vauvan painohan onkin vain noin kilon verran. En voi kuitenkaan mitään että pelottaa, juurikin se että miten paljon painoa meinaa vielä tulla. Yhtään ylimääräistä ei haluaisi, tarpeeksi raskasta henkisesti muutenkin. Painoindeksini ennen raskautta oli 19. Kerkesin juuri kasvatella lihasmassaa muutaman kilon. Sitten kuulee näitä juttuja, että osalle on tullut 20-30 kiloa...

 

Mahan näkyminen on kanssa minulle rankka paikka, sitä kun ei saa enää oikein vaatteilla piiloon. Ja vielä on kuitenkin viikkoja jäljellä... mahdottoman iso se toki ei ole, mutta friikkiä kun edestä sitä ei juuri huomaa, sitten sivusta näyttääkin ihan pullerolle. Lantio on levinnyt jonkin verran myös. Neuvolasta kyllä sanottiin alkuun, että kovin isoa mahaa minulle tuskin tulee. Sehän alkoi näkyäkin vasta muutamia viikkoja sitten. Kuulemma kun on pitkä selkä ja leveä lantio, kohdulla on tilaa olla siellä, eikä maha tule niin paljoa eteen. Mutta silti, aina jos joku huomauttaa jotakin mahastani, otan sen raskaasti. Loukkaannuin kun kaverini totesi viime viikolla, että "kylläpä mahasi on selvästi isompi, kuin viimeksi kun näimme". Niin, näimme edellisen kerran kolme päivää aiemmin. Toki sekin vaikuttaa millainen vaate on päällä ja ilmeisesti myös vauvan asento, olen huomannut että joinakin päivinä maha on todella pieni ja toisina taas jotenkin enemmän ulkoneva, tosin se saattaa sitten "korjaantua" muutamassa tunnissa.

 

Töihinkin tullessa ensimmäinen kommentti oli tietysti että "no johan se maha on kasvanut". Kiitos, hyvillä fiiliksillä siis. Pitäisi valita uutta työvaatetta, joten ajattelin että johan tuota olisi sama marssia täällä reilusti maha esillä, eikä koettaa sitä enää peitellä, kun ei se peity kuitenkaan. Kai sitä pitäisi opetella olemaan raskaana.

 

Noin muuten töihin paluu sujui ihmeen kivuttomasti, kirjaimellisesti. Asiat eivät kyllä ratkenneet juurikaan suuntaan eikä toiseen, mutta ainakaan yli 7 tunnin päiviä minulle ei pitäisi tulla, jo tehtyjä vuorojakin fiksattiin sillä tavoin. Jalkoja kiristeli vähän ja mahaa vihloi välillä, mutta muuten suht hyvin meni siihen mitä pelkäsin. Minulle oli myös varattu jonkin verran tietokoneella tehtäviä hommia, mutta jalkojen päällä siinäkin ollaan, joten enpä tiedä auttoiko nyt sinällään mitään. :)

 

Asian vierestä, osaako joku kertoa, miksi joskus maha menee ikävän kireän tuntuiseksi? Mitään kipua ei tunnu, vaan kiristää ja se tuntuu liian pinkeältä. Vaikea selittää. Etenkin jos sattuu juuri olemaan vaikka kävelemässä, se tuntuu aika tuskaiselle. Eikä loppujen lopuksi kestä pitkään, onko tässä nyt kyse niistä harjoitussupistuksista tai jotain? Jos on mahdollisuus päästä pitkälleen, se jotenkin tuntuu korjaavan asian nopeasti.

Sieluun sattuu

Ei pitäisi oikeasti varmaan kierrellä kaupoissa, kun sormet syyhyää vaatteiden perään ja visa kuumottelee laukussa. Sitten muistat että niin, timmi maha on poissa, lantio on levinnyt ja muuta ihanaa. On niin järkyttävät shoppailun tuskat, etten kestä. Lasten juttuja ei huvita ostella, että se ei nyt tätä asiaa auta. 

Olen juuri sellainen että bongailen lehdistä ja tv:stä kivoja ideoita, joita sitten sovellan ja yhdistelen. Nyt tuntuu että luovuus kuihtuu kokonaan, kun joutuu käyttämään mukavia vaatteita.

Siivosin tänään vaatekaapista sellaiset housut pois kiusaamasta, jotka eivät nyt mahdu jalkaan. Niistä tuli matkalaukullinen, joka ei meinannut mahtua kiinni. Survoin sen äksynä vaatehuoneeseen, kaappiin jäi lähinnä legginsejä, yhdet mammafarkut ja muutamia trikoohousuja. Kaikista tuskaisinta oli eilen, kun keksin että haluan suunnilleen tällaiset housut;

Kiertelin Seppälän alessa muuten vain ja eikös vastaan tulleet juuri tuollaiset hintaan 15€!!! Siis milloin edes käy niin, että jos haluat jotain, löydät sen heti alesta. Tuntui siis niiiiiin pahalle, etten osaa edes sanoin kuvailla, sieluun sattui ja syvälle. Olin loppu päivän pahalla tuulella. En viitsinyt luonnollisesti edes sovittaa, koska mistäpä tiedän mikä koko on passeli kunhan saan oman kroppani taas takaisin. Äksysin sitten loppu päivän sitä että vielä kolme kuukautta. Mur!

Päivän kevennys, olimme eilen ystäväpariskunnan luona ja mieheltäni tiedusteltiin, onko hänkin jo tuntenut vauvan liikkeet. Mieheni sanoi että joo, tuntuu jännälle, tule kokeilemaan. Johon ystäväni sitten totesi että hän ei muuten uskalla, kun olen sanonut että jos joku mahaani koskee, katkaisen käden. En nyt tällaista muista, mutta kuulostaa kyllä ihan minulta... :D 

Tosiasiassa en halua että kukaan koskee mahaani, ahdistun siitä kamalasti. Tänään jouduin keskelle tuollaista painajaista, kun olimme syömässä anoppilassa, jossa oli myös mieheni täti. Hän asuu ulkomailla, joten emme näe kovin usein ja eikös heti tervehdittyä käsi mennyt vatsalle, kun istuin ruokapöydässä syömässä. Että kivaa... Siitä alkoi sitten jankutus noin viiden minuutin välein että joko vauva potkii ja minua ahdisti koko aika, että milloin mahassa ollaan taas kiinni. Vielä hän tätä yritti kun oli lähdössä ja silloin jo työnsin käden pois ja valehtelin sujuvasti että vauva ei vielä juuri potki, liikkuu todella vähän. Tosi asiassa kahvia juotuani vaavi alkoi riehua niin kovaa että koko maha tärisi jopa paidan läpi, siinä sitten sohvalla polvia koukkuun ja kättä vatsan päälle, sekä koiraa kainaloon suojaksi, miettien että koeta nyt hemmetti pentu käyttäytyä! 

Kun raskaudesta tehdään ongelma

Huh huh, tänään on taas ollut henkisesti raskas päivä. Olen hoitanut asioita, kaikenlaisia asioita. Aamulla oli taas ihanan  pitkä neuvolasessio, jossa käytiin läpi mm. Kelan papereita ja sain jo töihin vietäväksi raskaustodistuksen ja sellaista. No, onhan sitä toki Kelassakin stressiä kerrakseen. Muutama asia vaan alkoi suututtaa, vaikka neuvolantätini mukava onkin.

Ensiksikin verenpaineenmittaus. Olen kirjoitellut täällä ennenkin, miten jännitän sitä kamalasti ja miten se ei koskaan lääkärissä onnistu. Siihen on suhtauduttu tähän asti ymmärtäväisesti ja olen mittaillut kotona, saaden ihan hyviä lukemia. Tänään hän sitten kysyi, saisiko mitata verenpaineen myös neuvolassa. Suostuin vähän pitkin hampain ja kohollahan se oli, kuten myös pulssi. Sanoi kyllä että ihan hyvät lukemat jännitykseen nähden, että monella on isommatkin. Mutta, sitten ihan lopussa piti todeta että heidän täytyy raportoida äitipolille nämä tapaukset, joissa kotimittauksissa lukemat ovat hyvät mutta neuvolassa koholla. Yleensä kuulema vastaus on että kotimittauksiin voidaan luottaa. No, miksi asiasta pitää sitten ilmoitella ympäriinsä? Ei liene harvinaista että jännittää? Kaikenlisäksi hän tenttasi minulta millainen mittari minulla on ja pyysi tuomaan sen ensi kerralla mukaan, että hän voi vaikka itsellään testata antaako mittari samoja lukemia kuin heidän mittarinsa. Tästä vähän nöksähdin, ai kun kotona saa kelpo tuloksia, niin sitä ei uskota? Aika ihme käytäntö, ymmärrän toki että verenpainetta on tärkeää seurata, mutta alkaa mennä jo yli...

Toinen asia joka *ituttaa, on sokerirasituskoe. Selitin tänään miksi pelkään sitä ja miksi minusta on epäreilua mennä sinne, jolloin minulta kysyttiin että pystynkö menemään. Hämmennyin. Sanoin että eikös se ole nyt sitten pakollinen? Johon sain vastauksen että periaatteessa mitkään neuvolapalvelut eivät ole pakollisia, mutta kyllähän siellä olisi hyvä käydä ja lähete on jo laitettu eteenpäin. Niin... eli toisin sanoen on pakko, miksi sitä ei voi vaan silloin sanoa suoraan. En jaksa enää yhtään ylimääräistä koetta ja syynäystä! Tuloksia pelkään, en todellakaan kuulu diabeteksen riskiryhmään, mutta muistelin että kun työterveydessä mitattiin sokerit 1,5 vuotta takaperin, paastoarvo oli jotakin 5,5. eihän siihen puututtu, kun raja on se 6. Mutta raskaana olevillahan  se raja on laskettu 5,3:een, eli on täysin mahdollista, että yli menee! Toki en oleta että sokerit ovat samat kuin noin pitkä aika sitten, mutta huolestuttaa. En ymmärrä mikä arvon on tuolloin nostanut, kun paastonäytteestä kuitenkin kyse. Voihan olla että tulokset ovat hyvät, mutta ahdistaa. Inhoan myös sitä 12 tunnin paastoa. Sitä lystiä saan nyt odotella vielä melkein 3 viikkoa, kun raskausviikkoja täytyy kuulema olla täynnä 24. 

Kaikenlisäksi räväytin ja soitin tänään töihin. Minulla on vielä viikko lomaa, joten jotenkin asia oli helpompi sanoa puhelimessa. Vaikka olin jo varautunut pomon ärsyttävään asenteeseen, sehän oli juuri sitä ja tulin tästäkin pahalle tuulelle. Kuten odotin, hän sanoi tietenkin jo arvanneensa ja katsoneensa että mahani on vähän pyöristynyt. Tästä loukkaannuin, koska mahani _ei todellakaan_ ole vielä iso, lisäksi olen onnistunut peittelemään aika taidolla. Tai näin luulin. Kai se sitten näkyy, olen normaalisti niin kauhean kapea. Suhtautui toki muuten ihan hyvin ei siinä, nytpähän ehtivät viikon juoruta miten jo tiesivät kun olen niin lihava jne jne. Kysyi vielä että miksi kerroin nyt, kasvoiko maha jotenkin loman aikana. Heh heh... kerroin itseasiassa siksi että heinäkuun aikana lain mukaan minun jo pitää, lisäksi minulle varattiin lääkäri sellaiseen päivään että on pakko lähteä töistä sinne kesken päivän. Että näin.

Mutta kuten neuvolassa totesinkin, miksi raskaana olemisesta on tehty näin kamalan vaikeaa? Minulla on stressi. Nyt pitäisi koettaa saada itsensä takaisin lomafiilikseen... 

Otimme viime viikolla kaverini kanssa ulkona poseerauskuvia, jotka päätyivät lähinnä facebookiin ja instagramiin. (uuuuuh) Mikä siinä on, että kun tuntee olevansa lihava ja raskaana, pitää pönkittää itsetuntoaan jotenkin. :D  

Tukisukat ja kasvava vatsa

Nyt on käyty sitten ottamassa mitat sukkia varten, ärsyttää koko homma. Mutta pakko on, kun on kohjut sukurasitteena, niin toisessa jalassa on jo nyt (!) pullottavia suonia ja muutama ruma mustelmaisen näköinen verenpurkauma. Masentaa, kiukuttaa ja *ituttaa niin rankasti, kun muuten olisi hyvät sääret. Tästäkö tämä ulkonäön pilaantuminen alkaa?! Siihen vielä seisomatyö, parasta. Neuvolan ohjeen mukaan olen pitänyt jalkoja ylhäällä ja laittanut Hirudoid fortea, mutta mitään muutosta ei kyllä tapahdu. Nuo verenpurkaumat on pakko saada jotenkin hoidatettua raskauden jälkeen, jos eivät häviä.

 

No, sukkia saan odotella vielä pari viikkoa, minulla on niin pienet jalat ettei hyllyssä ollut sopivaa. Kuulema yleensä sukkien tarvitsijat ovat vähän isompia ihmisiä. Sukkaexpertin mukaan raskaus on ihanaa aikaa, johon murahdin että "ai on vai?" Nainen katsoi minua sen verran järkyttyneenä että sitten muistin käyttäytyä, hymyilin nätisti ja esitin onnellista odottajaa.

 

Se on muuten kiva, että sukat ovat stay upit. Jotenkin kesällä mukavampi ja jopa nämä kaupan normi tukisukkikset on rasittavat, kun vessassa saa ravata useammin kuin ennen!

 

Seuraava järkytys oli sitten psykologilla, jossa on kyllä edelleen mukava käydä rupattelemassa. Nyt sivuutettiin jo synnytyspelkojakin. Mutta niin, hän totesi mahani jo vähän pyöristyneen. Sitten huomasin, että niinhän se muuten on. Olen kieltänyt onnellisesti koko asian, turvotusta, huono ryhti, jne jne. Mikä syy milloinkin. Mutta onhan se hemmetti vähän, kuitenkin vielä niin että jos ei tiedä, ei voi arvata. Ei siis tunnu yhtään vauvamahalta, läskiltä vaan. Aloin sitten tätäkin panikoida, että ei vielä! Vasta viikko 18! Sitten aloin laskeskella, että sehän on 4,5 kuukautta... Miksi se viikoissa kuulostaa niin pieneltä?

 

Tiedättekö kun koko raskaushomma ei edelleenkään huvita minua yhtään.

Sikiöseulonnan tulokset

Olipa kivaa viettää viikonloppu reissun päällä, Etelä-Suomessa oli jo niin ihanan kesäistä. Mukavaa oli ja osasin jopa vähän rentoutuakin, valitettavasti vain arki sitten iskee vasten kasvoja kuin märkä pyyhe ja kotiinpaluu oikeasti masensi. Nyt ollaankin taas työputkessa jonka saa vapaiden jälkeen aloitella tekemällä 9,5 tunnin päivän yksin, kuinka hauskaa. Vielä hauskempaa raskaana, kun ei ole varma milloin pääsee tauoille ja muuta.

 

Eilen vietin "mukavaa viimeistä vapaapäivää" ja kävin sekä neuvolassa, että psykologilla. Onneksi tämä psykologi tosiaan on mukava ja käyn siellä jopa ihan mielelläni. Sen verran sekaisin ovat ajatukset vielä tästä tilanteesta, että tulee tarpeeseen.

 

Neuvolassa kävimme läpi kaikkia saapuneita tuloksia ja nyt mukana olivat myös sikiöseulonnan tulokset, joiden oletinkin olevan hyviä, koska kuulemma poikkeavista tuloksista olisi soitettu. Minua tosiaan arvelutti osallistua koko juttuun, kun olen kuullut ja lukenut sen verran virhetuloksista joilla pelotellaan turhaan ja sellaista. Mutta mehän saimmekin oikein hyvät lukemat. Down-riski oli 1:9000, kun kuulema keskimäärin se on ikäisilläni 1:980. Aika paljon yläkanttiin siis. Eli jos saisin 9000 lasta, yhdellä olisi riski saada se. Edwardsin luku oli  vielä suurempi, jollain lailla kehitysvammaisuuteen taisi liittyä sekin. Se oli kohdallani 1:100000. Eli ehkä en nyt ainakaan tätä asiaa mieti enää, vaikka joo tiedän, että kaikkea ei voida luotettavasti löytää noilla systeemeillä, mutta nyt on verta syynätty sen verran että kai niillä nyt joku haju asiaan on!

 

Seuraavat neuvolat ja ultrat ovatkin vasta kesä-heinäkuun vaihteessa, että nyt vain sitten kriiseillään ja kasvatellaan masua. Varsinaisesti minusta ei vielä mitään huomaa, mutta olen havainnut että jotkut farkut puristavat jo ikävästi ja osasta väljiä vaatteitani on tullut tyköistuvia. Omasta mielestä näytän siltä kuin olisin lihonut pari kiloa syömällä liian läskisti. Kriisiä pukkaa vartalon muuttumisesta!

Pinnallinen(?) ongelma

Jos en ole vielä tarpeeksi korostanut, niin ettei nyt vaan jää epäselväksi, olen erittäin erittäin ulkonäkökeskeinen ihminen, Myös järkevällä tavalla, en pelkästään pinnallisella tavalla. Pidän huolta itsestäni, hoidan ihoa, hiuksia, koetan elää suht terveellisesti, tykkään näyttäytyä julkisilla paikoilla huoliteltuna ja laitettuna, kotiasutkin yleensä sopivat yhteen edes väreiltänsä. Olen myös aina ollut suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni, vaikka en ole missään nimessä täydellinen, löytyy pientä vikaa kuten alkavat vaivaisenluut ja muuta mukavaa! Mutta niin, sitten tajusin että kroppa oikeasti muuttuu raskauden aikana, tavoilla joihin en voi itse vaikuttaa. Ja minua alkoi pelottaa ihan kamalasti.

Sain eilen taas "pitkästä aikaa" hysteerisen itkukohtauksen. Kaikki lähti siitä, kun keräsin irtohiuksia hiusharjasta ja aloin miettiä näitä juttuja, että vaikka raskausaikana hiukset yleensä ovat loistokunnossa, imetysaikana tukkaa voi lähteä niin paljon että päähän tulee kaljuja kohtia. No, kun on aina ollut pitkä ja paksuhko tukka, tottakai se tuntui pahalta. Minulla oli teininä anemia, jonka seurauksena tukasta ohentui vähintään puolet. Se oli kamalaa aikaa, kesti monta vuotta ennen kuin tukka oli taas entisensä. Sen jälkeen olen ollut jossain määrin hysteerinen jokaisesta irtohiuksesta, jonka lavuaarista löydän. Eli tässä asiassa olisi ollut jo riittämiin, mutta sitten mieleni lähti laukkaamaan kaikkeen muuhunkin, mitä muistan kuulleeni tai lukeneeni. 

Imetyksen aikana rinnat häviää kokonaan. Kyllä, tuntuu pahalta. Minulla on tosi pienet rinnat, mutta ainakin ne on terhakat ja sojottavat pystyssä! Jotain positiivista, tuolla kokoluokalla ne eivät ainakaan roiku navassa?

Raskausarvista en edes aloita, harmittaa jo napakorunkin poistaminen. Se on ollut seuranani yläasteesta asti. Saako niitä arpia jotenkin ehkäistyä?

Jalkojen koko voi kasvaa, no sehän kiva! Eli kohta shoppaillaan miesten osastolla? 

Olen kuullut myös, että alakerta voi revetä synnytyksessä niin pahasti, että pahimmassa tapauksessa paskot housuusi koko loppu ikäsi. 

Joten, ymmärrättekö miksi menin paniikkiin? Ajatus kaljusta housuun paskantavasta riipputissistä kun ei nyt ihan hirveästi houkuttele. Nyt mennään taas syvissä vesissä, Itkin eilen sitä että en halua lasta, tämä ei ole sen arvoista. En ihan tosissaan tiedä, onko. Ja miesparkani joutuu tätä kaikkea kuuntelemaan. Olen tänäänkin miettinyt, että kyllä teen ihan mielettömän ison myönnytyksen tässä asiassa ja vain siksi, koska mieheni haluaa lapsia niin kovasti. Edelleen, minä pärjäisin ilmankin. Minua ihan totta pelottaa, että jos tunteeni eivät tästä muutu. Eikö tämän asian jo pitäisi tuntua hyvältä?

Nyt olisi hirveän hyvä hetki kaikkien hottis mutsien astua esiin ja rauhoitella pelkojani! Pelkään että pilaan elämäni ja vartaloni, jälkimmäinen on minulle oikeasti iso juttu.