Pinnallinen(?) ongelma

Jos en ole vielä tarpeeksi korostanut, niin ettei nyt vaan jää epäselväksi, olen erittäin erittäin ulkonäkökeskeinen ihminen, Myös järkevällä tavalla, en pelkästään pinnallisella tavalla. Pidän huolta itsestäni, hoidan ihoa, hiuksia, koetan elää suht terveellisesti, tykkään näyttäytyä julkisilla paikoilla huoliteltuna ja laitettuna, kotiasutkin yleensä sopivat yhteen edes väreiltänsä. Olen myös aina ollut suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni, vaikka en ole missään nimessä täydellinen, löytyy pientä vikaa kuten alkavat vaivaisenluut ja muuta mukavaa! Mutta niin, sitten tajusin että kroppa oikeasti muuttuu raskauden aikana, tavoilla joihin en voi itse vaikuttaa. Ja minua alkoi pelottaa ihan kamalasti.

Sain eilen taas "pitkästä aikaa" hysteerisen itkukohtauksen. Kaikki lähti siitä, kun keräsin irtohiuksia hiusharjasta ja aloin miettiä näitä juttuja, että vaikka raskausaikana hiukset yleensä ovat loistokunnossa, imetysaikana tukkaa voi lähteä niin paljon että päähän tulee kaljuja kohtia. No, kun on aina ollut pitkä ja paksuhko tukka, tottakai se tuntui pahalta. Minulla oli teininä anemia, jonka seurauksena tukasta ohentui vähintään puolet. Se oli kamalaa aikaa, kesti monta vuotta ennen kuin tukka oli taas entisensä. Sen jälkeen olen ollut jossain määrin hysteerinen jokaisesta irtohiuksesta, jonka lavuaarista löydän. Eli tässä asiassa olisi ollut jo riittämiin, mutta sitten mieleni lähti laukkaamaan kaikkeen muuhunkin, mitä muistan kuulleeni tai lukeneeni. 

Imetyksen aikana rinnat häviää kokonaan. Kyllä, tuntuu pahalta. Minulla on tosi pienet rinnat, mutta ainakin ne on terhakat ja sojottavat pystyssä! Jotain positiivista, tuolla kokoluokalla ne eivät ainakaan roiku navassa?

Raskausarvista en edes aloita, harmittaa jo napakorunkin poistaminen. Se on ollut seuranani yläasteesta asti. Saako niitä arpia jotenkin ehkäistyä?

Jalkojen koko voi kasvaa, no sehän kiva! Eli kohta shoppaillaan miesten osastolla? 

Olen kuullut myös, että alakerta voi revetä synnytyksessä niin pahasti, että pahimmassa tapauksessa paskot housuusi koko loppu ikäsi. 

Joten, ymmärrättekö miksi menin paniikkiin? Ajatus kaljusta housuun paskantavasta riipputissistä kun ei nyt ihan hirveästi houkuttele. Nyt mennään taas syvissä vesissä, Itkin eilen sitä että en halua lasta, tämä ei ole sen arvoista. En ihan tosissaan tiedä, onko. Ja miesparkani joutuu tätä kaikkea kuuntelemaan. Olen tänäänkin miettinyt, että kyllä teen ihan mielettömän ison myönnytyksen tässä asiassa ja vain siksi, koska mieheni haluaa lapsia niin kovasti. Edelleen, minä pärjäisin ilmankin. Minua ihan totta pelottaa, että jos tunteeni eivät tästä muutu. Eikö tämän asian jo pitäisi tuntua hyvältä?

Nyt olisi hirveän hyvä hetki kaikkien hottis mutsien astua esiin ja rauhoitella pelkojani! Pelkään että pilaan elämäni ja vartaloni, jälkimmäinen on minulle oikeasti iso juttu. 

Luulosairaus

Hypokondria, eli meidän kielellä luulosairaus on tosiaan vaivannut minua lapsesta asti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Välillä sen on pystynyt jopa unohtamaan. En tiedä mikä sen on laukaissut, veikkaan että jossakin määrin äidiltä opittua. Olen myös pelännyt lääkäreitä ihan hysteerisesti lapsesta asti. Voisi tehdä oikeasti hyvää käydä juttelemassa psykologille, mutta en ole sellaiselle päässyt.

 

Olen syönyt vaivaan lääkettä muutaman vuoden. Kun tuttu lääkäri kysyi mitä kuuluu ja repesin itkemään, tuli esille että olisikohan lääkitys tarpeellinen. Olin siis lääkärissä normi e-pillerikäynnillä, en kuulu siihen porukkaan ketkä ravaavat lääkärissä joka risauksesta, vaan niihin jotka eivät sinne mene. Lääkkeet auttoivat silloin. Pystyin elämään normaalia elämää. Mutta, aina vain uutta reseptiä, ei koskaan terapiaa. Tilanteeni ei kai ollut niin paha, annoskin oli pienin mahdollinen.

 

Vuosi sitten keväällä lopetin lääkkeet omatoimisesti (lääkärin ohjeilla), kun koin, ettei niistä ollut apua enää. Lääkäri oli skeptinen, antoi uuden reseptinkin mukaan kun "en pärjää kuitenkaan". Eli pillerien popsimista olisi pitänyt jatkaa.

 

Alkuun meni hyvin. Aloin vetämään vitamiineja masennuksen hoitoon käytettäviä annoksia. Jännä muuten, että vitamiinien tärkeydestä masennuksen hoidossa minulle ei koskaan lääkäri kertonut. Kuitenkin noin kuukautta myöhemmin, alkoi oireilu. Luulosairaus palasi rytinällä ja kesä oli todella kamala. Säntäsin googleen joka näppylän perässä, etsimään mitä kamalaa se voisi olla. Vaikka olin pysynyt erossa tuosta tavasta vuosia, koska lääkäri kielsi tekemästä niin. Sitten retkahdin ja siitä se sitten lähti. Saatoin pelätä viittä eri sairautta päivässä. Edellinen unohtui, kun keksin uuden. Olin aivan sekaisin, enkä tunnista itseäni tuosta ajasta. Se on kuin sumua. Kokeilin kaikkia vitamiineja ja luontaistuotteita, serotoniinia lisääviä ruokia, ystävän vertaistukea, parantavia kristalleja (krhm, kyllä ;) ) sekä itsehoitokirjallisuutta. Tuntui vaan, ettei MIKÄÄN auta.

 

Sitten yhtäkkiä marraskuussa, oireilu loppui kuin seinään. Minulla oli elämässä kiva tapahtuma ja tajusin, etten ole ollut onnellinen pitkään aikaan ja se tuntui niin hyvältä. Onnellisuus oli kuin kauan kaivattua huumetta ja sitä fiilistä jatkui pari viikkoa. Mutta sen jälkeen, en ole juuri oirehtinut. Mitään en ole googlettanut, ei ole tehnyt edes mieli. Syitä panikointiin on kyllä ollut, ei siis oikeita, mutta sellaisia joista ennen olisin sännännyt googleen. Nyt olen ottanut aivan rauhallisesti ja välillä tulee olo, ihan kuin olisin tarkkaillut itseäni ulkopuolelta, että wou, olenko tuo normaali todella minä.

 

No niin, tätä on nyt siis jatkunut mutaman kuukauden ja olen odottanut kevättä ja kesää todella innolla. Ja nyt sitten kevään kynnyksellä, löydän itseni tällaisesta uudesta ja pelottavasta tilanteesta. Ymmärrätte varmaan, miksi minua pelottaa ja vaivun välillä synkkyyteen. Tällä luulottelulla on kaikki potentiaali uusiutua, enkä halua siihen kierteeseen enää! Olen ollut ihmeen reipas, mitään raskausjuttuja en ole lukenut, en halua. Aion puhua neuvolassa peloistani, toivottavasti siellä ollaan ymmärtäväisiä.

 

Joten, koetan välttää kaikkea turhaa informaatiota. Eikä kenenkään tarvitse tulla blogiini minua pelottelemaan. Hyviä kokemuksia saa kyllä kertoa, arvostan.

 

Olo on välillä vähän huono ja minua ahdistaa johtuuko se raskaudesta, stressistä, vai siitä että olen syönyt niin huonosti, kun ruoka ei maistu. Toisaalta, en ole tiennyt tästä viikkoakaan, joten kai on normaalia, että olen vielä aivan sekaisin asiasta?

Äiti <3

Sain eilen kerrottua äidille, kyllä helpotti! Pelkäsin koko päivän sitä kertomista. En tiedä miksi. Sitten mielikuvitukseni alkoi lentää ja aloin miettiä, miten äiti suuttuu tai ottaa asian tosi huonosti. Jep, että näin. Menin sitten illalla käymään äidin luona, taskut tungettuna näyteen nenäliinoja. Kerroin asiani. Äitini haukkoi henkeä ja alkoi sitten nauraa. Kumpikaan ei itkenyt. Äiti ymmärsi että olen shokissa, kehotti totuttelemaan ajatukseen ja sanoi nauraen, etten tietenkään vihaa omaa lastani. Kun lähdin sieltä, olo oli niin paljon kevyempi!

Silti nyt aamulla fiilis on vähän maassa. Minua pelottaa niin moni asia, joita en osaa olla pyörittelemättä. Esim. se, että entä jos synnytykseen kuolee. jopa leikkaus olisi aika kamala vaihtoehto. Täytyy kai vain luottaa, että kyllähän Suomessa suurin osa äideistä selviää terveenä ja hyvissä voimissa. :/ Itkettää jos alan miettiä liikaa. 

Ehkä helpottaisi jos saisi soitettua sinne neuvolaan, mutta menee ensi viikkoon, koska meillä soittoaika on niin tyhmä, klo 12-13. Pitää olla melkein vapaata, en _todellakaan_ soita töistä. Minun tuurillani joku pamahtaa paikalle ja kuulee puhelun. 

Sanoin juuri eilen miehelleni, että nyt haluaisin vain olla mahdollisimman normaalisti. Mitään ei oikein voi, neuvolakin on todennäköisesti vasta aikaisintaan kuukauden päästä, vaikka sinne soittaisinkin. Syön melko terveellisesti ja kuntoilen paljon, joten en ajatellut tehdä sillekään saralle muutoksia, vielä. Tiedän että niitä vältettäviä ruokia on miljoona, mutta eiköhän neuvola olisi aiemmin, jos tietämätön äiti aiheuttaisi syömisillään vaaraa ennen sitä. No joku raaka kala on ehkä paha, mutta sellaista en syö muutenkaan. Viiniä ei nyt sitten juoda pitkään aikaan! Tupakkaa en polta muutenkaan, joten sen suhteen ei ongelmaa.

Olisi vain hirveän kiva osata myös iloita, kun tässä tilanteessa kerran ollaan. Entä jos tämä tapahtuu minulle vain kerran elämässä ja olen koko ajan peloissani ja surkea. Seuraavassa kirjoituksessa voisin avata vähän taustoja, miksi pelko ja ahdistus ilmenevät näissä teksteissä niin usein.

Mikä pitää vielä ajatukset jotenkin muualla iltaisin? No, vanha kunnon porno! 

Sekavia tunteita

Näin viime yönä unta, että minulta lähti hiuksia isoina tuppoina. Yöllä heräsin tähän painajaiseen ja valvoin. Aamulla säntäsin unikirjan luo etsimään vastauksia. Löysin tämän suuntaista: Vahingoittuneet hiukset unissa voivat edustaa kielteisiä ajatuksia omasta itsestämme. Hiusten putoaminen voi viitata voiman ja kontrollin menetykseen. Niinpä.

Kirjoittaminen on terapiaa. En ole enää juuri itkenyt, kuten muutaman edellisen päivän. Edistystä? Tai no, itkeskelen minä oikeasti vähän väliä, mutta en koko aikaa. Olen välillä pistänyt muutaman tekstarin kaverilleni jolla on kaksi lasta, kysynyt mitä milloinkin mieleen juolahtaa, jotakin tosi randomia myös. Kukaan muu ei vielä mieheni lisäksi tiedäkään, enpä oikein halua kertoa, ennen kuin tiedän miltä itsestäni tuntuu ja mitä sanon. Ihan kuin minulla olisi maailman suurin salaisuus. Tai leima otsassa, tuo on raskaana! Yhtään positiivisia fiiliksiä asia ei ole minussa vielä herättänyt, sekavia tunteita vain.

 

Joku varmasti miettii, että miksi tuo ei tee aborttia, jos kerran on niin vaikeaa. No, koska mukavuusabortti tuntuisi tämän ikäisenä kyllä oikeasti vähän tyhmältä ratkaisulta. Eri asia varmaan olisi, jos emme kumpikaan haluaisi lapsia. Ajatus on kyllä käväissyt mielessä ainakin puolitosissaan, ei siinä.

 

En osaa edes itselleni selittää, mikä kaikki minua pelottaa. Eniten kaikki terveyteen ja synnytykseen liittyvät jutut. Lasta ehtii pelätä myöhemmin. Kun on aina ollut perusterve ihminen, tuntuu niin kauhealta, kuinka paljon sivuoiretta, riskiä ja komplikaatiota raskauteen liittyy. Puhun niistä mitä jo tiedän, en aio mennä googleen laajentamaan tietämystäni. Toki jokainen voi sairastua vakavasti, mutta sille ei voi itse mitään. Näille jutuille voi, riskit voi välttää jos on hankkimatta lapsia. Varmasti jos oikeasti niitä haluaisin, en välittäisi. Mutta nytpä välitän, itsestäni nimittäin.

 

Minua hämmentää sekin että tämähän on todella alussa, raskaushan voi mennä vielä kesken. Sitten olen panikoinut ja pelännyt turhaan. Olen kontrollifriikki ja nyt minulle on tapahtumassa asia, jota en voi kontrolloida mitenkään. Se tuntuu vieraalta ja pelottavalta ja siltä, että kroppani ottaa vallan. Olen miettinyt myös sitä, että miten reagoisin keskenmenoon. (Tapahtuu testipakkauksen mukaan joka neljännelle...) No ainakin tällä hetkellä, olisin varmaan helpottunut. Mutta olisinko myös pettynyt? Jos ehtisinkin jo tottua ajatukseen? Haluaisinko kuitenkin sitten yrittää uudestaan, ihan vapaaehtoisesti?

 

Kuten niin monesti näissä asioissa, ajoitus on todella huono. Olen juuri hakenut kahta uutta työpaikkaa. Entä jos pääsenkin haastatteluun, saati jos minut valittaisiin. Kylläpä tuntuisi hyvältä juuri nyt. En tiennyt hakiessani olevani raskaana, en olisi varmaan muuten edes hakemuksia lähettänyt. Naisilla on joskus niin hankalaa.

 

En tiedä kun moni tähän pikkuiseen terapiablogiini löytää, mutta toivon tavoittani joskus ihmisiä, jotka ovat yhtä peloissaan ja hämmästyneitä kuin minä. Tai sitten konkareita, jotka kertovat että kyllä sinä selviät, kaikki järjestyy! Voi kun pystysi katsomaan vuoden eteenpäin ja tietäisi, järjestyykö todella.