Shoppailuterapiaa ja sitä toisenlaista

Eilen oli pitkästä aikaa tosi mukava päivä, käytiin ystäväni kanssa tuossa sadan kilsan päässä shoppailemassa, vähän vaihtelua. Tarkoitus oli ottaa blogiin jotakin kuvituskuvaa, mutta oli niin hauskaa että unohdin. :D Pitkästä aikaa jotakin mukavaa tekemistä ja tietenkin ajomatkat aikaa juoruta. Tulihan tuota tuhlattua, ylläri. Minä ja ostoskeskukset, kyllä visa vinkuu. Mutta ihana oli saada vähän uutta vaatetta, raskaus on tehnyt minulle vähän sellaisen blokin etten ole saanut mitään ostettua. Koska, "en kohta mahdu kuitenkaan". 

Joo, ostin enemmän, älkää luulko että tuossa on kaikki!

No, eilinen kiva päivä on nyt muisto vain, kävin nimittäin tänään psykologilla. Tai psykiatrisella polilla jossa lääkärikseni sattui ylilääkäri, kuiva mummo jota ei kiinnostanut. Ei nyt ihan vastannut odotuksia ja siitä asti olenkin sitten vain itkeskellyt kotona, kun oli niin hirveää. Kerroin heti alkuun että minua jännittää, tämä täti totesi minulle kuivasti että "ai sinä olet sitä tyyppiä". Heti perään tuli kommentti että olen laiha, en varmaan syö kunnolla. Loukkaannuin tästä hieman, varsinkin kun viime viikkojen herkuttelumorkkis vaivaa. 

Koetin kertoa hänelle peloistani ja hypokondrisesta oireilustani, mikä sen laukaisee ja miten aina periaatteessa tiedän että minulla ei ole esimerkiksi syöpää, mutta alitajunta kuitenkin siellä huutelee että "entä jos...". Vastaus oli, että eihän elämässä voi koskaan tietää varmaksi! Sitten hän kehotti käymään enemmän lääkärissä, että saisin mielenrauhan. ...! Olen juuri kertonut miten olen hypokondrikko joka kuuluu siihen ryhmään ketkä eivät ravaa lääkärissä, vaan pelkäävät kotona. Hänen ratkaisunsa olisi siis se että siirryn siihen toiseen, niihin jotka lääkäreissä ravaavat, joista jatkuvasti on artikkeleita että heitä pitäisi hoitaa, koska ruuhkauttavat päivystykset turhilla keksityillä vaivoilla. En oikeasti voinut uskoa korviani. Koetin selostaa että en oikeasti halua tuollaista ratkaisua, vaan haluan saada pään kuntoon etten enää pelkää! Mutta kuulema lääkärissä voi ihan hyvin ravata, koska pelko on vain pääni sisällä ja lääkärit näkevät vaikka mitä, eikä heitä kiinnosta yksittäiset tapaukset. 

Koetin selittää pelkojani myös sitä kautta miten esimerkiksi pelkään verenpaineenmittausta, johon sain vastaukseksi silmien pyörittelyä ja toteamuksen "ai sinä olet niin herkkä". Asenteeni on myös kuuleman nuiva ja negatiivinen. 

Selitin myös historiani lääkkeiden kanssa ja perustelin miksi en halua niitä enää käyttää. Hän kirjoitti minulle reseptin Opamoxiin? Sanoin että hei, olen raskaana, mutta ei kuulema haittaa jos ottaa pari kertaa viikossa. No en todellakaan aio ottaa. Olisi laittanut myös betasalpaajat, vaikka sanoin että ahdistus ja pelko EI aiheuta minulle sydämentykytyksiä. Sitten totesi kuitenkin, että ehkä nämä vasta raskauden jälkeen. Päivitteli myös koko ajan, että mitähän me sinulle keksittäisi. Niin, kukas se lääkäri olikaan?

Lopputulos oli, että hän kysyi haluanko mennä juttelemaan äitiyspolille psykoterapeutille, sanoin että kyllä kiitos. Annetaan nyt vielä yksi mahdollisuus. Hän on kuulema sitten terapeuttini, tämä täti hoitava lääkärini, joka aikoo kirjoitella lisää lääkkeitä sitten synnytyksen jälkeen. Ainoa ongelma vain, että en tuon ämmän luo enää halua.

Siis onko tuollainen käytös mielestänne hyävksyttävää, vai olenko nyt vain itse liian herkkä? Saako lääkäriä jotenkin vaihdettua?

Ja taas neuvolaa...

Eilen oli sitten se toinen neuvolakäynti, taas 1,5 tuntia, lähinnä kävimme läpi mitä kaikkia erilaisia lähetteitä on nyt lähdössä minnekin ja mitä tuleman pitää. Nyt oli itseasiassa mukavampi kun se opiskelija ei ollut paikalla, en tajunnut että se häiritsi minua niin paljon. Pahinta mitä käynnillä tapahtui oli virtsanäyte ja hemoglobiini, jonka annoin ilomielin ottaa sormesta kun minua uhattiin että muuten se on labraan pieneen verenkuvaan. ;) Hemoglobiini oli muuten melkoisen korkea. Minulla on se ollut hyvä oikeastaan aina, mutta ei koskaan noin ylhäällä. Taitaa mennä jo yli naisten tavoiterajojen, mutta neuvolantäti totesi vain että eipähän ole ainakaan liian alhainen.

 

Verenpainetta sain luvan mitata kotona, parasta! Minua on siis peloteltu turhaan ihan lääkärin toimesta, että jos olen joskus raskaana, olen verenpaineeni takia sairaalassa jos en opi mittaamaan sitä jännittämättä, koska en tule löytämään mistään ymmärtäväistä lääkäriä/hoitajaa. No hah, löysinpäs. Emme kuulema mittaa sitä tuolla, jos en itse halua. Äitiysneuvolassa ollaan muutenkin ihmeen joustavia erinäisiin asioihin. Siihen on vaikea tottua, mutta se on mukavaa.

 

Ärsytyksen aiheena tällä kertaa oli se että joudun kuulema raskauden puolivälissä sokerirasituskokeeseen, vaikka mitään riskejä ei ole. Mutta koska olen yli 25-vuotias ensisynnyttäjä. Ei muuten tunnu kauhean reilulta. Pitänee tiedustella lähempänä, onko se tosiaan pakollinen...

 

Neuvolan jälkeen marssin reippaasti suoraan labraan kohtaamaan pahimmat pelkoni ja otattamaan lukuisia verikokeita. Onneksi verikokeen ottaja oli hirveän mukava ja rauhallinen nuori poika, jonka äänikin oli niiiiiin rauhoitava. En jännittänyt yhtään. Hän lohdutteli vain että rutiinitestit jotka otetaan kaikilta ja hoiti homman nopeasti ja kivuttomasti.

 

Nyt sitten odotellaan lähetettä ekaan ultraan. Psykologille tulikin aika jo tänään postissa. Nopeaa toimintaa sanoisin, lähete lähti eilen! Kiva kyllä päästä lopultakin juttelemaan jollekin. 

 

Eilen oli siis henkisesti melkoisen raskas päivä, joten iltapäivän vietin äidin kanssa ensin salilla ja sitten kaupungilla. Oli pakko ostaa parit laadukkaat rintsikat, kun tissit on niin kamalan kipeät välillä! Laadukas oli hintakin, mutta eipä voi mitään. Laatu maksaa. Olen ennen saanut kyseisestä liikkeestä aivan loistavaa palvelua, mutta tämä myyjä oli lähinnä rasittava. Yritti väen väkisin myydä minulle liian isoa kuppia, vaikka itselläkin jo ymmärrys sanoi sen verran että ei näytä hyvältä, kun yltää kainaloihin ja ylös jää tyhjää tilaa! Ostin sitten parit liivit sillä pienemmällä, jota itseasiassa edellisetkin tuolta ostetut ovat. Loppuun myyjäkin vakuutteli että joo, kyllä se toinen on liian iso, mutta myöhäistä, luottamus oli jo mennyt! Tuolta naiselta en enää osta.

Ensimmäinen neuvola

Eka neuvolakäynti oli tänään aamulla. Hirveästi en osannut jännittää, kun en mitään etukäteen lueskellut. Oli silti henkisesti aika rankka kokemus, olen ihan poikki ja mieli maassa. Kotiin päästyä tungin surutta pizzan uuniin ja mutustin oikein kermaista rahkaa, lisäaineista viis! ;)

Olin kuitenkin helpottunut, että minut otettiin vakavasti. Edes verenpainetta ei mitattu kun kerroin jännittäväni, vaan sanottiin heti alkuun että sen voin mitata kotona. Jopa painon mittaamisesta kysyttiin, onko se minulle ok. Siitä olin myös hieman yllättynyt, että kaikki käynnit ja ultrat jne. ovat vapaaehtoisia. Jaa, no mutta pitäähän niissä käydä. Emme tosin oikein ehtineet muuta, kuin käydä esitietolomakkeeni läpi ja puhua siinä sivussa ravinnosta ja liikuntatottumuksista. Minun pitääkin mennä ensi viikolla uudestaan, koska hän haluaa edetä kanssani hitaasti etten jännittäisi niin paljon. Se täti oli kyllä aivan tosi mukava! Sanoi että heillekin nämä ekat käynnit ovat aika kauheita, kun kaikki asia pitäisi sanoa liian nopeasti ja varattu aika harvoin riittää. 

Asiaa on tosiaan niin paljon, että minua ahdistaa. Minua pelottaa myös se että minut pakotetaan labraan ties mihin verikokeisiin. Miksi elämästä on tullut yhtäkkiä niin surkeaa ja pelottavaa. :( Sillä minähän pelkään tuloksia, jos mihinkään testeihin käsketään. Sitten en tiennyt että eka ultra tehdään alakautta, hyi helv... olen kerran sellaisessa ollut ja se oli todella epämiellyttävää. Sekin vähän kiukuttaa, että sinne kuulema mennään lähetteen kautta. Eli minun työvuoroillani ei tule koskaan onnistumaan. En ole siis vielä kertonut töissä, enkä aiokaan kertoa. Siinäpä sitten järkkäilen. 

Fiilis on niin sekava kaikesta etten osaa oikein kirjoittaa nyt enempää. Asiat ovat ihan puuroa päässä. Käsku kävi ottaa viikonloppu rennosti, sain luvan syödä suklaatakin. Tänään mennään kyllä varmaan loppu päiväkin mässäyslinjalla, ihan hyvällä omalla tunnolla. 

Mieheni täyttelee tuossa nyt neuvolan lappuja ihan into pinkeänä... voi apua! :D Kerroin muuten heti alkuun että vihaan lapsia, en ole koskaan halunnut lapsia, enkä osaa olla lasten kanssa. Ilmekään ei värähtänyt, suhtautuivat tosi ymmärtäväisesti. Puhun nyt monikossa, koska siellä oli mukana myös terveydenhoitajaopiskelija, joka onneksi häiritsi ihmeen vähän. Yleensä kammoan sitä että harjoittelijoita on mukana missään terveydenhuoltoon liittyvissä jutuissa. 

Ainoa "hauska" juttu taisi olla se kun minulle kerrottiin laskettu aikani. Molemmat kääntyivät katsomaan minua niin toiveikkaina ja odottavasti, ilmeisesti jotakin tunnereaktiota siinä oltiin vailla. Tuijotin takaisin melko ilmeettömästi ja mietin, miten tässä nyt pitäisi olla. Feikata iloa?

Mielipide-eroja

Elämäni on lystiä. Jatkuvasti on joko pahaolo, tai pelottaa. Tai kevyt sekoitus molempia. Viime yönä heräsin vessaan joskus viiden jälkeen ja kyllä muuten voi yhdestä vessareissusta tulla huonovointiseksi. Makasin sängyssä valveilla varmaan puolisen tuntia ja mietin elämää ja sitä, että kylläpä oksettaa. Söin sitten puolet yöpöydälläni olevasti mandariinista ja se helpotti oloa, sain sen jälkeen nukuttua. Mietin että säilyisiköhän mandariini kuinka hyvin jos sen kuorisi valmiiksi vaikka minigrip pussiin illalla, näiden yöllisten heräämisten varalle. Tänä aamuna olen silti ollut ihan kamalan väsynyt, nyt harmittaa etten juo kahvia.

 

Pääsiäinen meni muuten ihan ok:sti, oli kivaa olla muutama päivä ihan vain vapaalla tekemättä mitään. Ainoa miinus että saimme mieheni kanssa yhden kunnon riidan aikaiseksi, vähän jännästä asiasta. Olimme sopineet, että hänen äidilleen ei kerrota raskaudesta, ennen kuin se on varma juttu. No, kuulinpa hänen mainitsevan, että minulla on tällä viikolla neuvola. Istuin siis itse jo autossa, luuli ilmeisesti että en kuule. No auto ei ole äänieristetty ja minulla on nähtävästi erinomainen kuulo! Olin vihainen, järkyttävän vihainen. Hirveän petetty ja huijattu olo. Minulla on syyni miksi en halua anoppini tietävän, mutta en nyt ehkä ala niitä sen enempää eritellä. Yksi merkittävä on se, että kohta puhelinlangat laulaa ympäri pitäjää. Kuitenkin, mieheni kanta asiaan oli se, että hänestä tuntui pahalta salata näin isoa asiaa omilta vanhemmiltaan. Kai minun pitäisi ymmärtää, olihan minunkin pakko kertoa äidilleni. Olin vihainen myös siitä, että miksi hän ei sitten kertonut minulle "murtuneensa". No juuri siksi, että arvasi minun räjähtävän. Olisi sitten salannut paremmin, en olisi oikeasti halunnut tietää. Mutta tällainen minä tosiaan olen, suutun ensin ja ajattelen vasta sitten. Koetan olla miettimättä koko asiaa tai tulen edelleen vihaiseksi, kaipa sille nyt joskus olisi ollut pakko jokatapauksessa kertoa. Tarkennan että mieheni ei tosiaan ole mikään mammanpoika, vaikka minulle tulikin pelko, että nyt siellä aletaan keskenään sitten juonia minua vastaan. Ihan hirvittää, mitä kaikkea vielä tuleman pitää, tiedättekös näkemyserot ja silleen. Enkä nyt puhu minusta ja miehestäni...

 

Olemme riidelleet myös asian kertomisesta. Se nyt menee jakeluun, että ei hyvänen aika kerrota ennen ensimmäistä ultraa, kun ei edes tiedetä onko siellä masussa mitään! Muutama ystäväni tosiaan tietää, joten sekin on minun kasvoilleni heitetty nyt muutaman kiistan yhteydessä, vaikka hän on itse minua kehottanut kertomaan että saan jotakin tukea. Ilmeisesti olisi parempi että kärsin yksin?

 

Kaikki tämä johtuu siitä, että mieheni on asiasta ihan älyttömän iloinen ja hän haluaisi jakaa ilonsa muiden kanssa. Minä taas olen ahdistunut ja peloissani, enkä haluaisi puhua koko asiasta. En halua että tästä huudellaan missään *elvetin facebookissa edes ultran jälkeen. Mutta hänpä haluaa. Tästä voi tulla vielä vähintäänkin mielenkiintoista. Ilmeisesti minun pitäisi alkaa tajuta että tämä vaikuttaa hänenkin elämäänsä, eikä vain omaani. Itse silti mieluummin kertoisin vaan muutamalle läheisimmälle ystävälle ja kaverille, kyllä ne muut sitten huomaavat sen aikanaan. En ole muutenkaan sitä tyyppiä (uskokaapa huviksenne) että tykkäisin retostella asioillani ympäri kyliä.

 



The Liebster award -haaste

Nyt teen tämän haasteen, jonka sain Miralta Vuosi elämästäni -blogista. Kiitos siitä! Haasteen ideana on tuoda esille blogeja, joilla on alle 1000 lukijaa. Kuten kaikki näkevät, omani kattanee tämän melkoisen hyvin, krhm. ;)

Haasteen säännöt kuuluvat näin: vastaa 11 kysymykseen, keksi itse seuraaville haastettaville 11 kysymystä ja lopuksi haasta mukaan 11 blogia. Vastaan kysymyksiin, mutta en haasta ketään, koska en ole vielä ehtinyt niin paljon tutustua mamma-blogien ihmeelliseen maailmaan. Pitäisi kyllä, vertaistukea olisi mukava saada, varsinkin kun kavereistani yli 90% on lapsettomia! Lievästi jos on yksinäinen olo. Mutta niihin kysymyksiin:

1. Mikä on lempikappaleesi?

Hmm... aika vaikea, minulla ei ole ainakaan tällä hetkellä mitään selkeää suosikkia. Sanotaan kuitenkin Nightwish ja Dark Chest of Wonders, pidän kappaleen tunnelmasta ja koko levystä ylipäätänsä. 

2. Jos voittaisit lotossa seitsemän oikein, mitä tekisit niillä rahoilla?

Säästäisin jotain, mutta ostaisin omakotitalon meille, lähtisin mieheni kanssa unelmalomalle Arabiemiraatteihin jossa olimme häämatkalla (ihana reissu <3) ja muutaman tonnin todellakin shoppailisin, ilman stressiä mitä saan ostaa! Uuu, ostaisin myös katumaasturin! Riittääkö se tähän kaikkeen? ;)

3. Millainen olet luonteeltasi?

Melkoisen itsekäs, toisinaan (krhm) pinnallinen, erittäin määrätietoinen. Mieheni on kuitenkin kuvaillut minua myös kiltiksi, herkäksi ja ystävistäni välittäväksi persoonaksi, joten en ole sentään läpeensä "paha". 

4. Romanttisin asia, joka on tehty sinulle?

En osaa nimetä yhtä, pitäisi arvostaa pieniä arkipäivien tekoja.

5. Ruma, köyhä ja onnellinen vai kaunis, rikas ja onneton?

Jälkimmäinen. :/

6. Onko sinulla/teillä lemmikkiä, mikä ja minkä niminen?

On, sheltti. Jätetään nimi nyt sanomatta vaikka saman nimisiä koiria on varmasti muitakin, mutta haluaisin säilyttää itseni anonyyminä edes vielä. ;)

7. Kuinka monta lasta toivoisit saavasi?

En yhtään! :D

8. Unelma ammattisi?

Vaatealalla, mutta ei mikään perusmyyjä, vaan pukeutumisneuvoja, suunnittelija, tjsp.

9. Mitä kieliä osaat puhua?

Englantia kiitettävästi, ranskasta osasin joskus alkeet niin hyvin että kykenin jopa Pariisissa kommunikoimaan, mutta lienevät unohtuneet suurin osa. Sääli. 

10. Oletko aamu- vai iltaihminen?

Aamu, ainakin olin ennen tätä raskausajan kuvottavaa oloa. 

11. Mitkä ovat kolme positiivisinta asiaa tästä viikosta?

- Aurinko paistaa!

- Pääsiäinen on vapaata.

- Saa syödä luvan kanssa suklaata, koska pääsiäinen. ;)

Vahditteko syömisiänne?

Yksi odottajien suosikkiaihe joka taitaa jakaa eniten mielipiteitä, tuntuu olevan syöminen. Vaikka en ole edes neuvolassa ehtinyt käymään, tuntuu että ruoasta pitäisi ottaa ihan hirveää stressiä ja olen välillä siinä hienosti onnistunut! Olen aina syönyt suhteellisen terveellisesti, mutta välillä kuitenkin herkutellut. Nyt minua vaivaa se, kun tuntuu että kaikkea pitäisi vahdata kamalan tarkkaan. Ruoka-asiat ovat oikeastaan ainoat josta olen etsinyt tietoa, etten tee mitään tyhmää. Muutamille keskustelupalstoillekin siinä samalla eksynyt ja voi sitä hysterian määrää. Jotkut tuntuvat syövän raskausaikana suhteellisen huolettomasti, osa taas kyttää syömisiään hirveän tarkasti eikä uskalla syödä mitään kodin ulkopuolella. Kumpaan ryhmään kuulutte?

Kasviksista höyryäminen ihmetyttää minua eniten, olen aina luullut että ne ovat terveellisiä. Itse olen kyllä ostanut esimerkiksi espanjalaisia tomaatteja, pessyt ne vaan luonnollisesti ennen kuin syön. Onko tämä nyt raskaana jotenkin vastuutonta toimintaa? Eihän kaikkea ole edes mahdollista kuoria, kurkku lienee ainoa jolle tämän toimenpiteen voi suorittaa. Viinirypäleitäkin olen mussuttanut (pestynä), vaikka niissähän on vaikka mitä myrkkyjä ilmeisesti. 

Olen kyllä ehtinyt myös juuri ennen kuin sain tietää raskaudesta, viettää juustoillan (Brie, mmm.....), heittää hernemaissipaprikaa suoraan pakasteesta pastan sekaan salaattiin ja nyt vaikka olen tiennyt, olen käynyt jopa kerran Hesellä! Eli onko kaikki toivo terveestä lapsesta nyt sitten menetetty?

Aloin pyöritellä näitä asioita mielessäni, kun ystäväni pyysi minua huomenna ravintolaan syömään. Aion kyllä mennä, mutta mietin vain, kuinka huolettomin mielin? Kyllähän niissä annoksissa on kasviksia, juustoja, kastikkeita... minulla on sellainen olo, että en nyt ole tarpeeksi hysteerikko ja toimin jotenkin väärin, kun vien noin kahdeksan viikkoisen sikiöni ravintolaan syömään. Epätietoisuus turhauttaa minua eniten, ruokarajoitukset kun kuulema tiukentuvat joka vuosi. Haluaisin kai tietää mitä oikeasti kannattaa vältellä ja mitä voi syödä hyvällä omalla tunnolla. Tulee pitkä raskaus jos alkaa pelätä kaikkea mitä syö.

Pääsiäisenä aion kyllä mussuttaa suklaata hyvällä omalla tunnolla, koettakaapa estää! ;)