Sairaala

Kirjoittelenpa tästäkin sen mitä muistan, aika sumua ja tuntuu jotenkin pahalta edes miettiä, sairaalassa olo oli todella traumaattinen kokemus. Osasin sitä toki odottaa, kun en koskaan ole sairaalassa ollut ja olen näissä asioissa sellainen herkkä reppana muutenkin. 

Torstai:

Heräämöstä minut kärrättiin aika pian synnytysvuodeosastolle. Ilmaisin heti toiveemme perhehuoneesta, mutta eihän niitä ollut vapaana. Sinänsä huoneen kanssa kävi tuuri, sain kahdenhengen huoneen, jossa kaverina oli hätäsektioäiti, jonka vauva oli teholla. Miettikääpä niitä neljän hengen huoneita, joissa kaikilla on vauva mukana... Siihen minut sitten tyrkättiin edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Siinä sitten makasin ja odottelin miestä ja vauvaa, aika tuntui aivan tuskastuttavan pitkältä. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni. 

Olin torstain aika pihalla, enkä hirveästi jaksanut vielä kävellä tai seisoskella, vaikka pikkuisen koetinkin. Illasta jaksoin käydä jo suihkussa. Aika sumua siis. Mies sai opetella yksinään vaipanvaihtoa ja muuta, kun olin niin tööt. Kyllä, emme oikeasti ole kumpikaan vaihtaneet vaippoja ennen tätä! :D 

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmön aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua. No nukuin muutaman tunnin ja kun heräsin, oli vauveli tuotu taas viereen. <3 

Yksi sellainen minusta jotenkin kammottava ja lannistava asia, oli jälkivuoto. No tuntuu loogiselle joo, mutta on aika kamalaa. En ollut taas ajatellut etukäteen, että sellaistakin on. Tulee niin reppana ja surkea olo. Ja varsinkin kun joutui käyttämänä niitä sairaalan "alushousuja". Siis hyi helv...

Perjantai:

Aamu oli pitkä ja ikävä, mies pääsi paikalle vasta kymmenen maissa, koska renkaat piti vaihtaa. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta... Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu. 

Aamusta kävin kuuntelemassa fysioterapeutin luentoa vauvan käsittelystä, eipä siellä muutakaan tekemistä ollut. Tässä vaiheessa mieskin saapui paikalle. Sitten katselimme vähän kylvetysjuttuja, aamun kotka oli vähän asiallisempi, kun mies oli paikalla. Iltapäivästä saimme kuulla, että pääsemme perhehuoneeseen! Se vähän helpotti, tai oikeastaan aika paljonkin. 

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän, nännit verillä ja rintakumin kanssa ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua. 

Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. 

Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu. Ei kun vaan parani kun aamun ämmä tuli töihin yövuoroon ja heräsin aamulla kuuden maissa siihen, kun se hiippaili meidän huoneessa!!! Olin saanut käsityksen, että perhehuoneessa saa olla rauhassa. Siis uskomatonta. 

Lauantai:

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi lauantaina oli aamusta iltaan aivan ihana hoitaja, joka oli aivan eri maata kuin nämä muut. Hän oli lääkärin kanssa sitä mieltä, että me käymme kotona tuulettumassa pari tuntia, kun asumme kilometrin päässä. Näin teimmekin ja olihan se kiva käydä kotona suihkussa ja koiria katsomassa, sekä syömässä äidin tekemää ruokaa. Sairaalassa sai olla aika dieettilinjalla. 

Teimme hoitajan kanssa toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla "imetysmyönteinen". Auttoi kyllä paljon, rintaraivarit ovat niin pahoja että kotona on pääsytty sähköpumppuun ja tarvittaessa korvikkeeseen, mutta näistä lisää seuraavassa postauksessa. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön päästäänkö kotiin. Tämä hoitaja vielä halasi meitä lähtiessään ja kertoi kirjoittavansa hyvän raportin. :) 

Sunnuntai:

Tärisin aamu kymmeneen asti, jolloin lopulta meitä tultiin katsomaan. Onneksi seuraavaksi paras hoitsu, joka oli sattunut kolmesti aiemmin. Vauvasta otettiin aamulla verikokeita, mutta niihinkään ei koskaan palattu. Minut tarkastettiin kanssa, mutta ei mitään ihmeitä. Lämpöä oli 37,1, mutta kuulema viittaa siihen että maito alkaa nousta rintoihin ja sen päivän ne olivatkin turvoksissa ja kipeät, sekä tiputtelivat maitoa. Kohtu oli lähtenyt supistumaan hyvin, minulla ei itseasiassa ole enää mahaa. Sanoivat jo torstai iltana, että olenko edes synnyttänyt. Hyvä että kroppa osaa toimia edes tässä asiassa. :) Myös suonikohjut ovat lähteneet vaalenemaan ja häipymään! 

Saatiin lupa lähteä noin kello 12. En ollut vielä käynyt synnytyskeskustelua kätilön kanssa, joten hoitsu ehdotti, että jäisimmekö vielä odottamaan, kun hän tulisi iltavuoroon kello kaksi. Näki varmaan ilmeestäni että ei hyvä, joten ehdotti soittopyyntöä. Kätilö soittikin vielä samana iltapäivänä ja olihan se vähän epämiellyttävää. Tuli kaikki kamaluudet taas mieleen. Hän myös sanoi että älä istu vielä suoraan, että paranen nopeammin. Pari tikkiähän minulla on. No niin, hyvä sanoa sunnuntaina, kun olen synnyttänyt torstaina! Olin ehtinyt siihen mennessä kyllä istuskella vaikka miten päin. Tästä tuli enemmän stressi ja nyt olen vielä enemmän jumissa, kun koetan varoa istumista koko ajan. Että näin.

Onneksi olemme kotona! Seuraavaksi omasta toipumisesta...

Synnytyskertomus

No niin, kylläpä on ollut haasteellista jaksaa kavuta yläkertaan ja istahtaa koneelle, näin viikko synnytyksestä sain otettua itseäni niskasta kiinni. Ajattelin tehdä erilliset postaukset synnytyksestä, sairaalassa vietetystä ajasta ja mitä sen jälkeen, joten tekstiä ehkä tulee nyt melkoisen tiheästi, tai sitten ei! 

Mutta meillä on nyt viikon ikäinen vaavi ja se on aivan hurjan suloinen. Mieli on paljon parempi kuin raskausaikana ja tulevaisuus tuntuu melkoisen valoisalle, ainakin tällä hetkellä. <3 

Kirjoittelenpa nyt synnytyksestä sen, mitä vielä muistan. Mielestäni tässä ei ole mitään aivan kamalaa, eli luulen että tämän voi turvallisin mielin lukea myös synnytystä pelkäävät. Kivaahan se ei ole ja aivan *elvetin rankkaa, mutta kuitenkin. 

Viime viikon tiistaina itkeskelin aika paljon turhautumista ja raskautta. Silloin oli se ensimmäinen yliaikaneuvola. Päätin että nyt riittää, en voi stressata koko ajan näin paljon kun vauva ei kerran tule ulos ja vähän niin kuin luovutin, päätin lopettaa kropan vahtaamisen ja edes koettaa ottaa rennosti. Niinpä sitten keskiviikkona aamupäivän lähinnä lueskelin ja katsoin sarjoja. Imuroin sentään, tosin en supistusten toivossa, vaan koska koirat ja kurakeli. Sitten aloin yhdeltä leipomaan sämpylöitä ja siinä leipoessa kiinnitin huomiota välillä ilmestyvään paineen tunteeseen alavatsalla, en kuitenkaan jaksanut ottautua siihen sen enempää.

Puoli kolmelta lopulta uskalsin laittaa miehelle viestiä, että tuo paineen tunne tulee aina välillä. Aloin sitten kellosta tarkkailemaan ja se tuli itseasiassa aikalailla 15 minuutin välein, ei kestänyt kauaa, jotain 20 sekuntia. Laitoin siinä sitten yhden jakson Once upon a timea pyörimään ja neuloin vauvalle nuttua, pitäen samalla silmällä kellosta noita "ehkä" supistuksia. Niitä tuli 5-15 minuutin välein. Viestittelin kaverilleni facebookissa ja hän kehotti soittamaan sairaalaalle. Näin tein ja sieltä sanottiin että on mahdollista, että synnytys on käynnistymässä. Viikkoja oli tuossa vaiheessa 40+2. Sanoi kuitenkin että ei hätää, oleile vain kotona rauhassa. 

Siinä vaiheessa tuli toivoton itkukohtaus että apua, nytkö. Mies tuli kotiin ja mieli rauhoittui, sitten alkoi jännittää silleen hyvällä tavalla. Käväisimme vielä ruokakaupassa ja lenkillä, tein pikaisesti ruokaa. Supistuksia tuli, mutta eivät olleet vielä pahoja, muistuttivat kuukautiskipua. Joskus 18.30 jälkeen aloin laskea että tulivat viiden minuutin välein. Ja kun niitä oli tullut viiden minuutin välein kaksi tuntia, soitin sairaalalle ja kysyin että mites nyt. Käskettiin vaan olla kotona vaikka aamuun asti? O_o Tuli vähän sellainen olo että siellä oltiin vähän asenteella että näinköhän tosiaan synnytät. Olimme kotona yhdeksään illalla, sitten kun supistus sai minut itkemään, mies oli sitä mieltä että nyt mennään. Pakkailin loput kamat ja sairaalalla oltiin 21.30 jälkeen. Siellä suoraan synnytyssaliin jossa todettiin, että vasta 2,5 senttiä auki. Synnytys oli kuitenkin tosiaan käynnissä. 

Tästä alkoi pitkä yö, en halunnut heti lääkkeitä, kokeilin pärjätä ilokaasulla, josta ei ollut mitään apua. En oikein tykännyt hönkiä sitä, tuntui että tuli vähän huono olo. Supistukset muuttuivat aivan infernaalisen kipeiksi, mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon. Nyt ymmärrän kun kaikki sanoivat että kyllä sen tietää, kun on tosi kyseessä. Aamukahdelta suostuin lopulta ottamaan epiduraalin, kun olin oksentanut kipujen takia kaksi kertaa. On siis aivan turha koettaa lueskella ja opetella niitä rentoutumiskeinoja, kun loppuvaiheessa supistukset ovat niin kipeitä että keskityt vaan siihen ettet kuole. Ikävä fakta. Epiduraalin jälkeen olo oli suorastaan euforinen, kun kivut helpottivat niin paljon. Sitten piristyinkin ja mies arvosti kun höpöttelin hänelle tunnin putkeen, kun toinen olisi halunnut vähän nukkua. 

Sain itse unta vajaan tunnin, synnytys eteni koko ajan vaikka kivut pysyivät poissa. Sen tunni aikana mitä nukuin, avautumista tapahtui 5:stä sentistä 9:ään, ei huono. Vedet menivät 5.55 aamulla. Valitettavasti kätilön työvuoro vaihtui seitsemältä ja aivan ihana kätilömme vaihtui ei niin ihanaan. Sinänsä ihan pätevä, mutta liian tyly minun makuuni. 

Tästä päästiin aika pian ponnistusvaiheeseen, joka oli kamalaa! Kiitin monta kertaa hyvää kuntoani, muuten en olisi jaksanut. Asentoa vaihdeltiin kyljellään olosta selällään puoli istuvaan asentoon, kerran kokeilin jopa kontillaan, mutta sattui liikaa. Kätilö kehui jälkeenpäin että synnytin hienosti ja sitkeästi ja urheilijataustani huomasi, mutta kyllä se oli kamalaa! Kestoksi merkattiin jotakin 1h 17 min, että huh huh. Pieni eppari jouduttiin lopulta tekemään, mikä oli harmi. Kätilö ei olisi halunnut kun paikat joustivat niin hyvin, mutta kun pää ei lähtenyt syntymään. Sittenpä tulikin toisella työnnöllä ja vaavi saatiin maailmaan tasan kello 10 torstaina 12.11. Pelkäsin alkuun että en osaa ponnistaa, mutta kyllä se kuulkaa on ihan "tarve". Huusin ja karjuin niin vietävästi, onnea viereisiin saleihin.

Oli se ihmeellinen fiilis saada vauva syliin. Rauhoittui itku saman tien ja alkoi vaan tutkiskella kaikkea hirveän tuimalla ilmeellä. Itse itkin noin viisi sekuntia helpotuksesta, nyt se on ohi.

Vaan eipäs ollutkaan. Supistukset loppuivat kuin seinään ja istukka ei lähtenyt syntymään. Muutenkin lopussa jouduttiin avittamaan tipalla, kun aloin joutua tekemään jo liikaa lihastyötä. Kätilö sitten totesi tylysti että pitää poistaa tunnin sisään leikkaussalissa, ettei ala tulehtua. Menin tästä aivan hysteeriseen paniikkiin. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka koetti vielä aivan tuskaisen kovakouraisesti saada istukan irti, no ei lähtenyt, napanuorakin oli niin ohut että alkoi murentua käsiin. Sitten minulle vain todettiin että "sanohan vauvalle heipat" ja vietiin leikkaussaliin. Olin aivan shokissa ja itkin, alkaa itkettää vielä tätä kirjoittaessa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, leikkaussalissa oli hirveästi jengiä ja se oli pelottavaa. Minua ei myöskään ollut ikinä nukutettu, joten sekin pelotti. Tai no, varsinainen nukutus tämä ei ollut, puhuivat "humautuksesta", olin siis taju kankaalla jotakin 15 minuuttia - puoli tuntia. Muistan kun minulle sanottiin että nyt menee kipulääke, pidä silmät auki niin kauan kuin jaksat. Sitten "huomenta, nyt se on ohi". Tuntui kun olisin vain räpäyttänyt silmiä tuossa välissä. Kaikki meni hyvin, istukka poistettiin alakautta, ilmeisesti kaapimalla kohtu. Vertakaan ei mennyt niin paljon, että olisi täytynyt toimenpiteisiin ruveta sen takia. Mies tuli pian heräämöön vauvan kanssa ja _nyt_ se oli ohi. 

Pahoittelen mahdollisia virheitä, en jaksa lukea tekstiä läpi nyt enää. Tuntuu vieläkin niin kurjalle. Jonkinlaiset traumat jäi tuosta lopun sählingistä, en ole koskaan edes kuullut, että noin voi käydä. Ehkä hyvä niin. Tuntuipa kurjalle että mies sai kahvit sitten yksin, kun minua kuskailtiin ties minne. Itsehän sain ruokaa vasta viideltä illalla, mutta tuosta traumaattisesta sairaala-ajasta sitten seuraavassa tekstissä. 

Mies oli kyllä ihan mieletön tuki koko synnytyksen ajan ja tällä hetkellä meillä se on hän, joka sanoo ainakin nyt ettei missään nimessä lisää lapsia, kun ei halua joutua katsomaan miten käyn tuollaisen rääkin uudestaan läpi. <3

Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.

Eka ultra

Ensimmäinen ultra on nyt sitten takana. Ihme kyllä en osannut kamalasti jännittää, aamulla vähäsen ja sitten siellä paikan päällä. Toimenpiteen suorittanut kätilö oli kuitenkin todella mukava ja sanoi heti alkuun, että kokeillaan ensin vatsan päältä ja jos ei siitä onnistu, alakautta. Ja sehän onnistui! :) Jännitin siis sitä nyt turhaan. Napakoruakaan ei tarvinnut ottaa pois, seuraavaan ultraan kuulema sitten.

 

 

Olihan se aika jännää, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Mietin lähinnä omia reaktioitani ja olin vähän pettynyt, kun ei tuntunut oikein miltään. Minussa on varmaan jotakin vikaa. Kyllähän se sydämen sykkeen kuuleminen oli aika hurjaa, mutta tavallaan minua ahdistaa että mahassa on sellainen pieni alien. Jotenkin luulin että se vielä vaan "olisi" siellä, mutta että se liikkui! Hui...

 

 

Ultrassa kesti itseasiassa aika pitkään, puolisen tuntia. Kun ei saanut niitä mittoja ensin otettua, kun pentu osaa perseillä jo kymmenen sentin mittaisena. Ensin oli nyrkit naamalla, sitten se kiskoi varpaitaan, tai röhnötti ihme asennossa leuka rinnassa. Lopulta sitten kuitenkin kaikki tarvittava saatiin katsottua. Itse en kyllä koko aikaa jaksanut ihmetellä sitä möykkyä siinä ruudulla, jossain vaiheessa kyllästyin jo vähän makoiluun. Pari kuvaa siitä sai sitten muistoksi, todistusaineistoa kotiin, mieheni ei päässyt mukaan tällä kertaa.
 

Ultrassa kaikki oli hienosti ja juuri niin kuin pitääkin. Vauvoja oli vain yksi, mistä äitini tuntui olevan vähän pettynyt, odotti kaksosia kun olen voinut niin pahoin. :p Yksi taitaa kuitenkin nyt riittää! Vähän mieltä tavallaan kaihertaa että tuli osallistuttua siihen sikiötutkimukseen, vaikka kyllähän se toisaalta sitten helpottaa JOS kaikki on hyvin senkin mukaan. Mutta onpa kiva jos sieltä nyt joku downin riski sitten vielä löytyy, siitähän tulee kuulema vääriäkin hälyytyksiä. Kätilö sanoi tutkimuksen olevan mutkikas juttu, minun verinäytteestä katsottuja juttuja yhdistettynä ultran tuloksiin ja ikääni ja painooni jne... No, ainakin ultrassa se niskapoimujen(?) mitta oli erinomainen.
 

Nyt on vähän huono olo ja ahdistaa. Anoppini rimputti minulle heti, hyvä kun kotiin ehdin. Ajattelin ensin että en vastaa, mutta pakkohan se oli. Tätähän asia nyt sitten koski ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olin puhelimessa tosi tyly ja ynseä. En osaa oikein suhtautua, en ole kertonut isällenikään vielä kun en tiedä mitä sanoa ja miten sanoa. Minua siis vaivaa se, että vähitellen raskaudesta tulee ns. julkista. Pikkuhiljaa ihmiset saavat tämän tietoonsa ja kohta minunkin pitäisi alkaa hyväksyä se asia, että mahassa on joku tyyppi. En tiedä missä kuplassa olen elellyt tähän asti.