Kaikki mikä ahdistaa

Jotenkin taas vaihteeksi suututtaa kaikki. En oikeasti ymmärrä, miten kukaan selviää pienen vauvan kanssa, saati nauttii vauva-arjesta. Kyllä niin odotan, että neiti kasvaa! Vaikka yöt menevätkin 1-2:lla heräämisellä mikä on hieno juttu, jaksaminen on silti välillä nollassa. Onhan tämä stressaavaa, pelkkää pienen hoitamista. Eilen oli taas kunnon kiukkupäivä, koko päivä noudatti kaavaa huuto ennen ruokaa, puoli tuntia nätisti, puoli tuntia järjetöntä huutoa, tunnin unet väkisin nukuttamisen jälkeen ja aloitamme alusta huudolla. Illalla olin jo todella kyllästynyt ja stressaantunut, en vaan jaksanut enää kuunnella sitä päätöntä rääkymistä!

Jaksamiseen ei auta se, että lenkille ei ole päässyt käytännössä koko tammikuussa, kun pakkasta on ollut ja on EDELLEEN noin -30. Koiratkaan eivät tätä keliä oikein kestä. Tunnen itseni niin väsyneeksi ja huonokuntoiseksi, kun röhnötän vaan kotona neljän seinän sisällä ja koetan selvitä vauvan hoidosta. Minua on alkanut vaivata myös nokkosihottuma, huulikin on ollut kerran turvoksissa. Tämä masentaa, minulle puhkesi tuo kunnon riesaksi, olikohan 2005, ja vaivasikin sitten 5-6 vuotta. Kävin muistaakseni kolmella eri lääkärillä, mutta mitään stressiä kummempaa diagnoosia en saanut. Tietenkään ihottuma ei ollut pahana joka päivä, lopulta ei vaivannut enää päivittäin, eikä sitten enää viikoittain... On kuitenkin ollut poissa jo muutaman vuoden ja nyt sitten, kappas! Varmaan stressi ja hormoonimyrsky, en oikein muuta syytä keksi. Mutta arvatkaapa vaivaako, että jääkö taas vuosien riesaksi.

Eilen tuntui, että vauvan kiukku liittyy jälleen kerran mahaan. Tuntui pikemminkin, että oma maitoni sai sen aikaan, ei niinkään korvike. Olenkin siis vaihteeksi ihan todella *ittuuntunut koko niin sanottuun imetyshommaan, enkä jaksa yhtään. Olen pudottanut lypsykerrat neljään/päivä, aion varmaan lopettaa viimeistään kun vauva täyttää 4kk. Maitoa tulee niin vähän että öisin ei ole tarve tämän takia nousta, eikä tämä ole kivaa muutenkaan. Tissit ovat arat, pumppu tuntuu epämiellyttävältä, inhoan sitä kihelmöintiä mikä niihin tulee kun maitoa alkaisi taas olla, inhoan että hormonit ovat päin helvettiä, oloni siis ei ole normaali. Monesti maitoa pumppaillessa tulee sellainen tosi outo ja huimaava olo, en osaa oikein selittää. Mutta sen ihan tuntee, miten omassa kropassa on kaikki sekaisin. Lisäksi en osaa syödä ja juoda riittävästi, mikä on tuskallista. Samalla minulla on pieni morkkkis, kun tiedän että pienelle parasta ravintoa olisi saada edes osittain äidinmaitoa. Mutta en voisi kuvitellakaan jatkavani tällä tavoin esim. vuotta! Lisäksi joku maidossani ärsyttää vaavin mahaa, ainakin välillä. Vyöhyketerapeutti kehotti minua luopumaan maitotuotteista, mutta eipä hirveästi houkuta. Mitähän syötävää minulle sitten jäisi. Muutenkin kun syöminen on huonoa, niin ajatus siitä että pitäisi vielä karsia...

Odotan niin paljon, että pääsemme aloittelemaan vellit. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa korvikkeeseen maidonsakeuttajaa ja jestas sitä huutoa. Tyttö söi ja rääkyi, söi vähän lisää ja rääkyi taas. Ihanasti puskee tuo temperamentti esiin, ruoka pitäisi tulla heti ja vauhdilla. Emme aio silti luopua tästä kokeilusta. Oksentelua ei ollut niin paljon ja eihän me saada tätä syömään mitään kiinteämpää, jos ei totu vähitellen. 

Vaikka mies osallistuukin hienosti vauvan hoitoon, siis ihan todella paljon, niin eilen taas turhautti. Se on niin jännä miten miehillä on jotenkin tämä siedätys ettei itku niin haittaa, vaan vauvaa huudatetaan esimerkiksi sitterissä tai kehdossa ja räplätään puhelinta. Montakohan kertaa sain huomauttaa, että hei, vauvaa ei voi itkettää noin, ota syliin. Jotenkin se sylissä lohduttaminen on ollut vaikeaa koko ajan. Mutta samalla tavalla minulla saattaa olla joku oma homma kesken juuri kun kohtaus yllättää, joten ei tunnu reilulta, että minun pitäisi aina  hypätä. Ehkä se alkaa vähitellen sujua. Toinen asia on että välillä tuntuu ettei ymmärrys riitä siihen, että vauva alkaa olla väsynyt kahdeksalta ja silloin pitää jo aloitella iltatoimet. Välillä tuntuu että mies voisi vain kuunnella sitä rääkymistä vaikka tunnin, että vauva menisi nukkumaan enemmän sopivaan aikaan, yöherätysten kannalta. Meillä on juuri se että minä toimin täysin tunteella ja mies järjellä ja välillä tämä analyyttisyys ärsyttää aivan todella paljon, kun kaikki pitää miettiä ja suunnitella hirveän tarkkaan. No, vauva nyt ei vaan toimi niin. Eilen saatiin nukahtamaan 21.30 ja herätti vasta 4.30, eli ei huonosti ollenkaan. Oletan että hänkin on vaan stressaantunut uudesta tilanteesta, kuten minäkin.

Synnytysvalmennus ja ylläri vauvakutsut!

Sen verran päivitystä jalka-asiaan, että olin muuten aika yllättynyt, kun perjantaina neljän jälkeen neuvolantätini soitti, halusi kysellä vielä miten lääkärissä meni ennen kuin jäi vapaille. Kerroin hänelle stoorin ja hänkin muuten sanoi heti että tuo 0,7 arvo tulee raskaudesta, minusta on hauskaa että sen tietävät kaikki muut sairaalan sihteeri mukaanlukien, mutta ei se työterveyslääkäri. Kuulema jos tulehdus ei ala asettua, niin sitten pääsen neuvolalääkärille, joka oikeasti tietää näistä asioista, ettei tarvitse mennä taas arvuuttelemaan. Vähän mieltä vaivaa kyllä edelleen, tulehdus ei ole levinnyt ja kipu on kadonnut, eli vain punainen ja kovan tuntuinen niistä kahdesta kohtaa. Mutta toki painaa mieltä, että asettuuko se nyt muka jollain rasvalla, vaikka onkin sanottu että ei ole vaarallinen, kai. :/ 

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös 7 muuta paria ja peri suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo. :p

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esim. itkeä, vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti, se lähellä olikin. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta. Sitten kurkkasimme myös vuodeosaston, mikä kyllä on paha, kun pelkään sairaaloita. :/ Ihan kammottavaa joutua johonkin 4 hengen sairaalamaiseen huoneeseen. Täytyy toivoa että lapsi syntyy siihen aikaan, että perhehuoneet ovat vapaana. 

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. :D Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut "ihan perseen näköisenä" liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää, että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään. :p

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. :) Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat, että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? ;) Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. Serkullani oli muuten mukana hänen nelikuinen poikansa, joka on ihan mallivauva. Niin kiltti ja helppo. Se olikin hyvä, näin koirammekin sai jo vähän tutustua vauvaan... 

Ihan loistava lahja muuten oli "mother-in-law voodoo doll", jonka sain yhdeltä ystävältäni. :D Siitä ei nyt ole kuvaa, kun mies nukkuu vielä ja nukke on piilossa kaapissani, en usko että mies olisi tätä lahjaa arvostanut. Mutta se oli kyllä hauska, voi jestas. Tulen kuulema myöhemmin tarvitsemaan että saan sitten purkaa agressioita, tätä vähän pelkään itsekin juu. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa! Ainoa "juttu" oli että sain hierojaystävältäni päähieronnan, se oli mukavaa. 

Ensimmäiset lähtivät muutaman tunnin päästä ja silloin oli vähän hämmentynyt olo edelleen että mitä tapahtui, nytkö se on ohi, en ehtinyt tajuta, häh. Toisaalta muutama viimeinen vieras istui iltaa yli yhdeksän ja silloin jo alkoi tuntua, että onpa ollut raskas päivä, menkää pois. :) Mutta oli kyllä ihana ylläri, kun viikko on ollut niin paska ja olo melkoisen kurja. Tuli myös sellainen fiilis, että minusta välitetään ja syntymätöntä lasta odotetaan, mikä tuntui mukavalta. 

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on. ;)   

Sitten kohti viikkoa 35, eikös nyt aleta olla jo voiton puolella, joohan?

Ensimmäinen aww raskaushetki

Nyt se sitten tuli! Ultrat ja sydänäänet tunnu missään, mutta eilen jopa minulle meinasi tulla tippa silmiin! Nimittäin illalla kun katselin sohvalla telkkaria, shelttimme hyppäsi kainalooni ja painoi päänsä vatsalleni, kuunteli todella tarkkaan ensin seisaallaan ja sitten asettui makaamaan viereen pää vatsan päällä. Niin söpöä! Sitten aikansa siinä oleiltuaan se istahti viereeni ja katsoi todella syyllistävästi, ensin minua ja sitten miestäni. Arvasi varmaan.

 

Tämä lellipentu ei pahemmin lapsista perusta, ystäväni oli kerran meillä yökylässä vauvansa kanssa ja voi että koira suorastaan vihasi lasta. Oli epäileväinen monta päivää, että lähtiväthän oikeasti. :D Sattui vielä tilanne että vauva oli yläkerrassa nukkumassa ja me juttelimme alhaalta, koira meni ylös, hetken päästä alkoi kuulua itkua ja sheltti vaan hiippaili raput alas, jäi katselemaan porrastasanteelle ilmeellä että mitään en tehnyt. Tarina ei kerro, mitä tapahtui. Ystäväni toki suhtautui tähän huumorilla, itsekin koiran omistajana. Mutta jokatapauksessa, ilme oli juurikin sellainen että "äiti, _eihän_ tuolla mahassa nyt ole semmonen?"

 

Jännää jos koira aistii sen nyt tässä vaiheessa jo. Ovathan ne tosi fiksuja ja käsittääkseni haistavat sen tai jotain.

 

Muita kuulumisia, pahoinvointi palasi yksi aamu, kahden viikon tauon jälkeen. Nyt se on niin päin että jos koetan syödä väkisin aamupalaa ennen töitä ilman että on nälkä, oksennan. Silloin alussahan se oli päin vastoin, jos en syönyt tarpeeksi nopeasti aamulla, sai mennä oksentamaan. Hauskaa. Seisomatyö särkee jalkoihin ja nilkkaan on ilmestynyt ällö verenpurkauma. Neuvolan täti kehotti laittamaan Hirudoid fortea ja hankkimaan kunnolliset tukisukkahousut. Niin varmaan nyt sitten lopulta pitää, voi hemmetti näitä raskauden iloja. Tästäkö se kropan pilaantuminen alkaa. :/

Kyllähän tuo raskaus muutenkin vähän rajoittaa. Mieheni bändillä olisi tänään keikka, jonne en mitenkään jaksa lähteä kun olen aina iltaisin niin väsynyt. Pitkä päivä pystyssä plus iltavuoro ja huomenna aamuun. Joten en mitenkään jaksa lähteä katsomaan keikkaa, joka alkaa yöllä kello 00.15. Ilman raskautta varmasti olisin mennyt, töissä voi olla väsyneenäkin. :p Nyt vaan ei kunto kestä.

Mielipide-eroja

Elämäni on lystiä. Jatkuvasti on joko pahaolo, tai pelottaa. Tai kevyt sekoitus molempia. Viime yönä heräsin vessaan joskus viiden jälkeen ja kyllä muuten voi yhdestä vessareissusta tulla huonovointiseksi. Makasin sängyssä valveilla varmaan puolisen tuntia ja mietin elämää ja sitä, että kylläpä oksettaa. Söin sitten puolet yöpöydälläni olevasti mandariinista ja se helpotti oloa, sain sen jälkeen nukuttua. Mietin että säilyisiköhän mandariini kuinka hyvin jos sen kuorisi valmiiksi vaikka minigrip pussiin illalla, näiden yöllisten heräämisten varalle. Tänä aamuna olen silti ollut ihan kamalan väsynyt, nyt harmittaa etten juo kahvia.

 

Pääsiäinen meni muuten ihan ok:sti, oli kivaa olla muutama päivä ihan vain vapaalla tekemättä mitään. Ainoa miinus että saimme mieheni kanssa yhden kunnon riidan aikaiseksi, vähän jännästä asiasta. Olimme sopineet, että hänen äidilleen ei kerrota raskaudesta, ennen kuin se on varma juttu. No, kuulinpa hänen mainitsevan, että minulla on tällä viikolla neuvola. Istuin siis itse jo autossa, luuli ilmeisesti että en kuule. No auto ei ole äänieristetty ja minulla on nähtävästi erinomainen kuulo! Olin vihainen, järkyttävän vihainen. Hirveän petetty ja huijattu olo. Minulla on syyni miksi en halua anoppini tietävän, mutta en nyt ehkä ala niitä sen enempää eritellä. Yksi merkittävä on se, että kohta puhelinlangat laulaa ympäri pitäjää. Kuitenkin, mieheni kanta asiaan oli se, että hänestä tuntui pahalta salata näin isoa asiaa omilta vanhemmiltaan. Kai minun pitäisi ymmärtää, olihan minunkin pakko kertoa äidilleni. Olin vihainen myös siitä, että miksi hän ei sitten kertonut minulle "murtuneensa". No juuri siksi, että arvasi minun räjähtävän. Olisi sitten salannut paremmin, en olisi oikeasti halunnut tietää. Mutta tällainen minä tosiaan olen, suutun ensin ja ajattelen vasta sitten. Koetan olla miettimättä koko asiaa tai tulen edelleen vihaiseksi, kaipa sille nyt joskus olisi ollut pakko jokatapauksessa kertoa. Tarkennan että mieheni ei tosiaan ole mikään mammanpoika, vaikka minulle tulikin pelko, että nyt siellä aletaan keskenään sitten juonia minua vastaan. Ihan hirvittää, mitä kaikkea vielä tuleman pitää, tiedättekös näkemyserot ja silleen. Enkä nyt puhu minusta ja miehestäni...

 

Olemme riidelleet myös asian kertomisesta. Se nyt menee jakeluun, että ei hyvänen aika kerrota ennen ensimmäistä ultraa, kun ei edes tiedetä onko siellä masussa mitään! Muutama ystäväni tosiaan tietää, joten sekin on minun kasvoilleni heitetty nyt muutaman kiistan yhteydessä, vaikka hän on itse minua kehottanut kertomaan että saan jotakin tukea. Ilmeisesti olisi parempi että kärsin yksin?

 

Kaikki tämä johtuu siitä, että mieheni on asiasta ihan älyttömän iloinen ja hän haluaisi jakaa ilonsa muiden kanssa. Minä taas olen ahdistunut ja peloissani, enkä haluaisi puhua koko asiasta. En halua että tästä huudellaan missään *elvetin facebookissa edes ultran jälkeen. Mutta hänpä haluaa. Tästä voi tulla vielä vähintäänkin mielenkiintoista. Ilmeisesti minun pitäisi alkaa tajuta että tämä vaikuttaa hänenkin elämäänsä, eikä vain omaani. Itse silti mieluummin kertoisin vaan muutamalle läheisimmälle ystävälle ja kaverille, kyllä ne muut sitten huomaavat sen aikanaan. En ole muutenkaan sitä tyyppiä (uskokaapa huviksenne) että tykkäisin retostella asioillani ympäri kyliä.