Neuvola rv 36+1

Kylläpä tämä päivä taas jännitti ja hermostutti, ensin aamusta verikokeeseen, joka toivottavasti on jo viimeinen raskauden tiimoilta ja siitä suoraan neuvolaan. Neuvolassa oli nyt eri täti ekaa kertaa, mikä hermostutti. Mutta sehän olikin sitten ihan mukava! Ei pidä sanoa että on hyvä fiilis, koska silloin kaikki on mennyt päin helvettiä aiemminkin. Mutta sanotaan nyt, että oli ihan hyvä ja valaiseva käynti. 

Juteltiin siinä vielä, että mistä tietää milloin pitää lähteä synnyttämään. Sanoi että yleisohjeena on että pitäisi malttaa mielensä sinne viikkoon 38 asti, sitten voin kuulema alkaa rehkiä ihan urakalla ja vauhdittaa asioita itsekin. Sinne on vielä niin pitkä aika! Seuraava neuvola on viikon päästä perjantaina, jospa silloin saisi jo rehkimisluvan. :p Muuten kaikki oli taas oikein mallillaan, painoa on tullut 200g/viikko, eli kuulema voin lohduttautua, että itse en ole lihonut yhtään, vaan kaikki on vauvaa. 

Katsottiin ultralla juttuja ja tältä naiselta sain nyt vähän tarkempaa informaatiota. Hän kokeili ensin käsikopelolla vauvan asentoa ja päätä, pää on kuulema kiinnittymässä. Havainnollisti tätä kuvalla, eli periaatteessa päälaki on jo kiinnittynyt, mutta pään liikuttelu vielä onnistuu, oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, kirjaimellisesti. Istukka kuulema osoitti kalkkeutumisen merkkejä, eli asteikolla 1-3 ei ole enää 1, vaan jotain välillä 1-2. Alkaa siis vanheta ja rappeutua, mutta ei ole mitään hätää sen kanssa kuitenkaan, tärkeää vaan seurata että vauva liikkuu. Mutta merkit kuulema viittaavat siihen, että ei menisi ainakaan yliajalle. (Vaikka näitä ei voikaan ennustaa tarkasti.) Silti oli hirveän mukava kuulla, että asiat siellä etenevät! Käsikopelon perusteella arveli vauvan olevan pieni ja painavan tällä hetkellä jotakin väliltä 3-3,5kg. SF-mitta jäi hieman keskikäyrän alapuolelle.

Syke oli muuten taas niin vahva, että kysyi onko siellä poika. Sanoin että itseasiassa pitäisi olla tyttö, niin pyöräytti vain silmiään että kylläpä saadaan topakka tyttö sitten. :D (Äitiinsä tullut, ei liene hyvä asia.)

Ainoa mikä oli ikävää, oli se streptokokkinäyte. Nopeastihan se oli ohi, mutta silti. Tulos tulee parissa päivässä, jos ei kuulu mitään on ollut negatiivinen. Eli nyt saa sitten pelätä, aina kun puhelin soi. :/ Eihän siinä muuta, mutta positiivinen tosiaan meinaa sitä, että sitten heti kun alkaa supistaa, sairaalaan antibioottitippaan. Eli ei ole mahdollista odotella synnytyksen alkua kotona. Positiivisiahan on 30% raskaana olevista, eli ihan reilusti... koetti vain tsempata että pitäisi ajatella se niin, että näin vältytään vauvan turhalta infektiolta, ettei pieni sitten joudu heti teholle ja lääkitykselle. Eihän sekään kiva ole, itsellehän tuosta ei vaaraa ole ja virus on elimistössä kaikilla. Pidetään peukkuja, että olisi nega kuitenkin!

Jaloista kommentoi että voin jatkaa vain rasvaamista, kun ovat menneet parempaan suuntaan. Pelkäsin hieman, että laittavat vielä lääkäriin, mutta tältä erää sekin asia ok!

Pelottava lääkäritarina

Ette usko mikä taas vaivaa, no jalat. Siis tämä raskaus on uskomatonta paskaa, en jaksa ja voisin sanoa itseni irti tästä touhusta. Viimeinen kerta kun sorrun edes ajattelemaan, että olisi jotenkin kiva fiilis. Samalla tuntuu hirveän kurjalta, että olen ihan yksin näiden vaivojen kanssa. Jotenkin tuntuu että tutuillakaan ei ole mitään ongelmia ollut, tai sitten niistä ei puhuta. On niin reppana ja masentunut olo, ettei toista. :(

Aletaanpa sitten kertoa tarinaa. Tässä parina yönä olen huomannut, että yksi nilkassa oleva pikku kohju on kipuillut, mitä ne eivät yleensä levossa tee. Eilen aamulla sitten asiaa tutkailin ja huomasinkin nilkassa pienen punoittavan kohdan, joka oli todella kosketusarka. En ollut varma onko se jotenkin myös kova, kun nilkkaluu on siinä alla. Muistelen vain että neuvolassa on sanottu että jos menee kipeäksi, punaiseksi ja kovaksi, niin sitten on tulehdus johon tarvitsee hoitoa raskaana. Soitin sitten neuvolaan ja oma hoitajani sattui vastaamaan, kehotti että tulisin näyttämään jalkaa, kun puhelimessa on hankalaa mitään sanoa.

Kävin sitten iltapäivästä ja hän oli sitä mieltä, että kyllä kannattaisi lääkärille näyttää, ettei tee tulehdusta. Neuvolalääkäripäivä olisi ollut tänään, mutta eihän sinne ollut enää aikoja eilen iltapäivällä. Hän sai metsästettyä minulle kuitenkin ajan arvauskeskuksesta perjantaiaamuksi. Tajusin sitten illasta että hetkinen, enhän minä ole vielä virallisesti äitiyslomalla, voin mennä työterveyteen. Sain varattua ajan täksi aamupäiväksi lääkärille joka näköjään oli vielä meidän firman "oma", en ollutkaan hänellä koskaan käynyt niin ajattelin että kokeillaan.

Teki nimittäin mieli varata aika vähän nopeammin, kun neuvolasta saatiin minut peloteltua. Ensin sanottiin että ei näytä pahalta ollenkaan, sitten alettiin kysellä suvun tukoksista, sanoin että ei ole kellään ollut paitsi isällä kerran kun hänellä oli LÄÄKITYS joka sen aiheutti, niin siitäkös neuvolassa mentiin varpailleen ja sanottiin että minun pitää ehdottomasti mainita tästä lääkärille. (Mainitsin, ei ollut kiinnostunut.) 

Laitoin jalkaan yöksi Hirudoid fortea ja se poisti kaikki säryt, eikä se nyt aamulla ollut läheskään yhtä kipeä, vaikka kohta punoitti edelleen. En siis osannut sinällään lääkäriä pelätä, vaikka tämä asia onkin vaivannut koko raskauden. Kerroin hänelle stoorin ja näytin jalkaa, sanoi aika heti että on pinnallinen laskimotukkotulehdus, ei vaarallinen ollenkaan ja ihan Hirudoid forte riittää hoidoksi. Hänen mielestään "akuutimpi ongelma" oli tämä kerran vuotanut suoni, josta juuri eilen sain neuvolassa kuulla että onpa parantunut hyvin! Siitä lääkäri olikin sitten vähän kujalla, antoi laastariakin mukaan jos alkaa vuotaa, vaikka sanoin että tapauksesta on yli kuukausi, on kunnossa nyt. Hän olisi laittanut verisuonikirurgille ja kuulema julkisellakin näitä kyllä leikataan jos vuotavat, siihen sitten totesin että mites tästä mihinkään leikkaukseen menen, kun olen raskaana. Eikös sitä kuitenkin sanota, että raskauden jälkeenkin pitää odottaa puolisen vuotta ennen kuin näitä hoidetaan. Siitäpä meni setä vähän hämilleen ja totesi että niinpä se taitaa olla, eli ilmeisesti tiesin sitten aiheesta lääkäriä enemmän. Varmistin vielä että tukosriskiä ei siis ole ja ei kuulema, sitten hän kuitenkin sanoi, että oman mielenrauhani takia voidaan ottaa verikoe (en muista nimeä) joka paljastaa tukosriskin. Tuloksen saisi parissa tunnissa, joten ajattelin että samapa tuo sitten. Menin salille ja siitä kotiin. 

Peruin siinä perjantain lääkäriajan ja sittenpä tämä soittelikin minulle tuloksista. Voitte uskoa että shokki oli melkoinen, kun hän sanoi että testi oli hieman yli viitearvon, nyt pitäisi lähteä sairaalalle lisätutkimuksiin, että sinne on mennyt lähete. Sanoi että tuleehan näistä paljon vääriä positiivisia, mutta olisi hoitovirhe jättää tutkimatta. 

No, siinä sitten aivan paniikissa sairaalalle, jossa jo ilmoittautumisen yhteydessä rauhoiteltiin, että ei tarkoita vielä mitään. Ensin hoitajan haastatteluun, joka kyseli enemmän jalasta ja että ahdistaako henkeä (arvatkaa onko sen jälkeen ahdistanut kun kysyttiin, sanoin kyllä että ei, mitä nyt tätä raskaudesta johtuvaa kun kohtu painaa, ei ottautunut tähän mitenkään. Sitä on kyllä ollut niin monta viikkoa jo, että enpä varmaan tässä kirjoittelisi jos veritulppa olisi...) Katsoi happitasot sormesta jollain laitteella ja ne olivat normaalit. Kertoi että raja-arvo tuossa minulta otetussa verikokeessa on 0,5 ja minulla arvo oli 0,7, että jo raskaus riittää nostamaan sitä sen verran, hänellä on omakohtaista kokemusta. Taas rauhoittava kommentti, kuitenkin ensiavun puolelle lääkäriä odottamaan. 

Tunnin siinä venailin ja ehdin kyllä miettiä vaikka mitä. Ahdistus oli kamala. Yhtäkkiä hoitaja hyökkäsi kimppuuni ja alkoi siinä odotustilassa (!) mitata verenpainetta, sokeria ja tunkea kuumemittaria korvaan. Olin ihan hädissäni että mitä ihmettä, pitääkö nyt huolestua. Kuulema ihan rutiinijuttuja. Verenpaine huiteli taivaissa, ihmekös tuo...

No näihin juttuihin ei enää palattu, minut otti vastaan tosi mukava mieslääkäri ja siinä kohtaa repesin itkemään, kun ahdisti jo niin kovaa. Hän rauhoitteli että arvo on niin minimaalisesti koholla, että tuskinpa on hätää. Hän katsoi molemmat jalkani ultralla ja tilanne oli niin hyvä ja suonet "hyvin auki", ettei kuulema tarvinnut edes röntgenlääkäriä asiaa tutkimaan, että jopa hän sen näkee. Mitään hätää ei siis ollut. Hän sanoi että minulta otettu verikoe on todella huono, eikä mitenkään tarkka mittari. Yleensä kuulema tukosasioissa arvo on 4-5 kertaisesti koholla, sanoi että tuohon 0,2 nostoon riittää tosiaan raskaus, tai tuo pikku tulehdus. En ole sen enempää riskiryhmässä kuin muutkaan raskaana olevat, eikä asiaa tarvitse nyt pelätä. Sanoi että ei halua maalailla piruja seinille mutta toki raskaus välillä tukoksia aiheuttaa, että jos jalka kipeytyy tai turpoaa niin suoraan päivystykseen, eikä mihinkään työterveyteen jossa eivät mitään tiedä. Lähdin jopa miltei hymyssä suin kotiin, kaikesta huolimatta. Onpahan nyt ainakin tutkittu sitten! Hänestä muuten vuotanut pintasuoni ei ollut mitenkään akuuttivaiva, sanoi että ei sille muuta olisi edes voinut tehdä, kuin laastaria päälle.

Sellainen päivä. Olo on ihan kamala edelleen, ahdistaa niin paljon että rintaa puristaa. Nyt pitäisi koettaa vaan rauhoittua, voitte uskoa että säikähdin! Lämmitän saunan ja koetan syödä jotain, illaksi ostin jätskiä ja suklaata ilman morkkista. :/ Mieheni lähtee keikalle kavereiden kanssa, ärsyttää kun en pääse mukaan. Mutta en halua enää tässä vaiheessa ottaa riskiä, että tulee nyrkistä mahaan. Toisaalta oli varmaan hyvä, että nyt on käyty tutkimuksissa. Huomasin tuossa jalkaa rasvaillessa että onhan siinä toinenkin punoittava kohta, joka tuntuu vähän kovemmalta, ei ole kyllä kipeä. Eli nythän olisin ihan paniikissa että siinä se tulehdus nyt leviää kaikkialle. Hieman ahdistaa, mutta koetan rauhoitella itseäni sillä että nuo pinnalliset tulehduksen eivät ole vaarallisia ja rasvaa vaan. Mutta kyllähän tämä nyt on loppuraskauden seurattava riesa. 

Neuvolalääkäri

Tulipas tästä päivästä kaoottinen, en olisi osannut etukäteen arvata. Nyt ollaan sitten periaatteessa taas kesälomalla, pitäisi kai osata nauttia?

Tänään minulla oli raskaana oleville kuuluva lääkärin tarkistus, jota tietenkin jännitin kun aika oli vasta iltapäivästä. Matkalla piti käydä antamassa virtsanäyte neuvolaan, kun muuten kuulema tulisi liian pitkä väli, kun seuraava aika sinne on vasta elokuun puolenvälin jälkeen. Vähän pitkin hampain hoidin asian, viikko sitten käynyt sokerikokeessa, niin motivoi. Joo joo, tutkitaanhan siitä muutakin. Lienee ollut kaikki ok, kun kukaan ei soittanut perään.

Lääkäri oli huippukiva nuori nainen, onneksi! Esittelin hänelle kauniit mustelmaiset ja suonikohjuiset sääreni ja hän sanoi, että vaikka ajattelen mitä, rauhallisen näköiset ovat ja hän on nähnyt pahempaakin. Eivät luonnollisesti ainakaan helpota raskausaikana ja tukisukat ovat ainoa mahdollinen toimiva hoitomuoto. Sanoi kuitenkin, että kun paine helpottaa raskauden jälkeen, niin vaivan pitäisi myös helpottua ja osan kohjuista kadota, vaikkei varmastikaan kaikki. Kerroin huoleni siitä että kun minulla teetetään pitkää päivää jalkojen päällä, vakio 7-9 tuntia eikä mahdollisuutta istua juuri ole, tauot tietysti. Lääkäri sanoi että nyt pitäisi tosiaan jutella esimiehen kanssa, koska muuten alkaa napsahdella saikkua. Hän kirjoittaa ja postittaa minulle lausunnon, jonka voin sitten viedä töihin tätä asiaa selventämään. Siitä se kuulkaas riemu repeää! Olen nimittäin sanonut töissä tästä asiasta joka kerta, jos vointiani tiedustellaan. Mutta jotenkin se ei mene jakeluun.

Muuten lähinnä juteltiin. kyseltiin onko ollut sitä ja tätä vaivaa, ei ollut, totesi että hyvin olen terveenä ollut. Verenpaineetkin ovat kuulema erinomaiset. (Minulla, jännää!) Masun tilanne tarkistettiin ultralla, sellaisella todella vanhanaikaisella. :) Siellä oli kaikki ok, vauva pötkötteli sivuttain tällä hetkellä ja liikkui. Kysyin että näyttääkö se edelleen tytöltä ja vaikka asento oli huono, niin hetken vilautti jalkoväliä sen verran että kiveksiä ei kuulema edelleenkään ole. :D Eli tyttöä odotamme edelleen. 

Minulla olisi tosiaan ollut töitä tämä ilta ja huomenna piiitkä 8 tunnin iltavuoro (tai koko päivähän se melkein jo on), jotka ovat vetäneet minut ihan väsyneeksi tällä viikolla. Sitten lauantaina olisi alkanut kesäloma. Kurkku on kipuillut pari päivää ja olo ollut sen ansiosta vähän vetelä, joten pyysin voisiko lääkäri katsoa sen samalla. Sehän punoitti ja siellä kuulema oli vähän rakkulaa, mikä viittaisi virusperäiseen nielutulehdukseen. Lämpöäkin oli vähän. Kysyin sitten, että onko mahdollista saada se huominen saikkua, että saisin levätä. Tuli mieleen kauhukuvat, miten taas väsytän itseni sillä pitkällä vuorolla ja sitten sairastun nätisti lomalle. Niin kävi nimittäin viime kesänä ja olin melkein koko loman vähän kipeänä... Tätähän sain, kun lääkettäkään en oikein saa nyt ottaa. Morkkisteli kyllä aika pahasti, kun mietin että kuka minun vuorot tekee. En siis todellakaan ole mikään lusmu, vaikka töistä välillä valitankin. Nyt vain olen koettanut opetella ajattelemaan itseäni ja vauvaa, sekä juuri sitä jaksamista. Ja nyt olo on väsynyt ja flunssainen. 

Soitin esimiehelleni heti lääkärin jälkeen ja eipä kuulostanut yhtään iloiselta. Hän on itse lomalla lauantaihin ja ilmoitti, ettei aio tulla töihin ennen sitä ja hänpä nyt soittelee liikkeelle. Soitti sitten hetken päästä minulle takaisin ja hötkysi, miten ei saa liikkeelle yhteyttä, että menee vastaajaan. Kiitos Sonera tästä, se nyt oli se mikä lie valtakunallinen vika. Eikä työkaveri pidä koskaan puhelinta kassalla. Tarjouduin menemään liikkeelle itse, koska minun täytyi muutenkin hakea sieltä juttuja ennen lomaa ja pomo kuitenkin asuu kauempana. Mutta sekin oli hirveää empimistä, että turhaanpa minä sinne nyt sairaana menen. Huoh... sitten sain käytännössä haukut siitä, että olisipa ollut kiva tietää, että minulla on lääkäri. Tässä vaiheessa häkellyin tästä sekoilusta. Eihän se olekaan ollut tiedossa kuin kolme viikkoa, sen takia minulla oli tarkoitus olla tänään vaan lyhyt iltavuoro. Tämän hänelle sanoinkin. Sitten sain valitukset, että olisin voinut sanoa aamulla jo, että minulla on sellainen olo että olen kipeä. Työkaveri onneksi sanoi että tämä ei olisi auttanut *ittuakaan, kesätyöläisellä oli sovittu tärkeä meno, joten eipä se tilannetta olisi muuttanut. Tuli aika kurja olo. En oikeasti ajatellut jääväni saikulle, luulin että kurkkukin on allergiaa tjsp. 

Ajoin sitten työpaikalle ja kerroin asian, eihän siellä mitään tiedetty. Työkaveri soitti pomolle ja tosiaan hänellekin oli puhelimessa marmattanut, miten olisin voinut ilmoittaa että on kipeä olo. Saivat nyt asiat sitten jotenkin sumplittua, tänään siellä on ilmeisesti suljettu aiemmin ja huomenna kesätyöntekijä tekee illan. Mutta tuli kyllä kurja olo, ihan kuin kaikki olisi nyt minun vikani. Eniten työkaverin jaksaminen harmittaa.

Ehkä tämä nyt opettaa, että voitaisiinkohan raskauteeni nyt varautua pikkuhiljaa? Entä jos tulee jotain muuta? Syyllistetäänkö minua sitten aina? Nyt pitäisi vaan koettaa levätä ja unohtaa tämä huonoihminen olo. Meillä ei ole työvoimaa tarpeeksi ja se on aivan hanurista. 

Meille tulee tyttö!

Ainakin ultran mukaan. :)

Aamulla seitsemältä menimme sairaalalle ja siellä olikin vielä mukavan rauhallista, mitä nyt yksi pariskunta ryntäsi synnyttämään. Huokaisin helpotukseta siinä vaiheessa kun huomasin että ultraaja on sama nainen kuin viimeksi, tiesin hänen kertovan sukupuolen, jos se näkyy. Noin muuten rakenneultra ei ollut erityisen mielenkiintoinen, pelkkää sotkua ruudulla. :p Aikaa meni puolisen tuntia. Masussa oli kaikki niin kuin pitää ja vauvan koko vastasi melko tarkalleen viikkoja. Sanoin aika alussa toiveemme tietää sukupuoli ja ultraaja sanoi, että tytöltä enemmän näyttää. Kuulema häpyhuulten rajat näkyvät ja vehkeitä ei ole. Toivotaan että pitää paikkansa, sen verran napakasti tieto tuli. Juu tiedän että näissä voidaan erehtyä, mutta tällä nyt mennään.

Oloni oli ultran jälkeen helpottunut. Olen koko ajan toivonut tyttöä, en varmaan osaisi olla pojan kanssa senkään vertaa. Ja onhan minulle tosiaan polttariennustuksissa luvattu tyttöä, lisäksi raskaaksi tuloni jälkeen roikotin vihkisormusta hiuksessa vatsani päällä ja kysyin, kumpi siellä on. Sormus alkoi pyöriä ympyrää, mikä tarkoittaa tyttöä. Mihin sitä olisi voinut enää uskoa! :D

Tämän jälkeen lähdimme äidin kanssa viettämään shoppailupäivää ja oli kyllä mukavaa. Äiti arvasikin jo uutiset, kun olin niin hyvällä tuulella sairaalasta tullessa.

Pyörimme kaupoissa usemman tunnin ja löysimme kyllä kaikkea ihanaa. Ja tarpeellista, kuten parit housut mukavalla vyötäröllä, kun juuri mitkään entiset ei mahdu enää päälle. Lisäksi hankinnan alla olivat isommat urheilurintsikat, sekä umpikärkiset kesäkengät, kun pitää käyttää niitä tukisukkia... Löysin myös jotain extraa kuten hamen ja mekon, joissa on kerrankin oikeasti pitkä helma.

Olo on hirveän väsynyt, mutta tyytyväinen. Vaikka olihan se hurjaa, kun ultraaja totesi että jos ei ihmeitä tule, niin seuraavaksi pitäisi tulla sitten synnyttämään!

Ihana sovituskoppikuva, millaisissa lökövaatteissa saakaan kulkea jos tahtoo peitellä mahaa!

Jännittää

Nimittäin huominen rakenneultra. Enpä olisi uskonut, mutta olen jännitellyt sitä perjantaista asti ja tänään olo on sietämättömän levoton. Onneksi aika on heti aikaisin aamusta. Mikä sitten jännittää? No, pari asiaa.

Ensiksi se, saako lapsen sukupuolen tietää. Minun nimitäin ehdottomasti tarvitsee, koska toivon, että sen myötä raskaus muuttuisi edes vähän mieleisemmäksi asiaksi, eikä vauva ole vain joku ylimääräinen loinen tuolla mahassa. Jos siitä sitten tulisi persoona, vaikka tiedänkin ettei ultra ole 100% varma. Viimeksi kun asiaa kysyin, ultraaja sanoi että kyllä yleensä näkyy, että sen verran menee aikaa, että vauva ehtii vaihtaa asentoakin. Mutta, olen kuullut juttuja näistä ultraajista, jotka eivät suostu kertomaan? Tätä nyt pelkään, että onko tosiaan noin ja jos sattuu joku sellainen. 

Toinen asia on toki se, että onhan siellä kaikki hyvin. Kyllä jopa tällaista lapsivihaajaa kiinostaa. Minua vaivaa kun liikkeet kai pitäisi jo tuntea, viikoja 20+6. Enkä ole varma, olenko tuntenut, kun en tiedä mitä pitäisi tuntea! En tosin ole hirveästi kuulostellut. Yksi päivä esimerkiksi istuessa huomasin, kun mahassa muljahti nopeasti kolme kertaa, vähän sellainen elohiirimäinen nykäys. Voihan se olla, että se oli sitten sitä. 

Mutta olisipa jo huominen!

Eka ultra

Ensimmäinen ultra on nyt sitten takana. Ihme kyllä en osannut kamalasti jännittää, aamulla vähäsen ja sitten siellä paikan päällä. Toimenpiteen suorittanut kätilö oli kuitenkin todella mukava ja sanoi heti alkuun, että kokeillaan ensin vatsan päältä ja jos ei siitä onnistu, alakautta. Ja sehän onnistui! :) Jännitin siis sitä nyt turhaan. Napakoruakaan ei tarvinnut ottaa pois, seuraavaan ultraan kuulema sitten.

 

 

Olihan se aika jännää, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Mietin lähinnä omia reaktioitani ja olin vähän pettynyt, kun ei tuntunut oikein miltään. Minussa on varmaan jotakin vikaa. Kyllähän se sydämen sykkeen kuuleminen oli aika hurjaa, mutta tavallaan minua ahdistaa että mahassa on sellainen pieni alien. Jotenkin luulin että se vielä vaan "olisi" siellä, mutta että se liikkui! Hui...

 

 

Ultrassa kesti itseasiassa aika pitkään, puolisen tuntia. Kun ei saanut niitä mittoja ensin otettua, kun pentu osaa perseillä jo kymmenen sentin mittaisena. Ensin oli nyrkit naamalla, sitten se kiskoi varpaitaan, tai röhnötti ihme asennossa leuka rinnassa. Lopulta sitten kuitenkin kaikki tarvittava saatiin katsottua. Itse en kyllä koko aikaa jaksanut ihmetellä sitä möykkyä siinä ruudulla, jossain vaiheessa kyllästyin jo vähän makoiluun. Pari kuvaa siitä sai sitten muistoksi, todistusaineistoa kotiin, mieheni ei päässyt mukaan tällä kertaa.
 

Ultrassa kaikki oli hienosti ja juuri niin kuin pitääkin. Vauvoja oli vain yksi, mistä äitini tuntui olevan vähän pettynyt, odotti kaksosia kun olen voinut niin pahoin. :p Yksi taitaa kuitenkin nyt riittää! Vähän mieltä tavallaan kaihertaa että tuli osallistuttua siihen sikiötutkimukseen, vaikka kyllähän se toisaalta sitten helpottaa JOS kaikki on hyvin senkin mukaan. Mutta onpa kiva jos sieltä nyt joku downin riski sitten vielä löytyy, siitähän tulee kuulema vääriäkin hälyytyksiä. Kätilö sanoi tutkimuksen olevan mutkikas juttu, minun verinäytteestä katsottuja juttuja yhdistettynä ultran tuloksiin ja ikääni ja painooni jne... No, ainakin ultrassa se niskapoimujen(?) mitta oli erinomainen.
 

Nyt on vähän huono olo ja ahdistaa. Anoppini rimputti minulle heti, hyvä kun kotiin ehdin. Ajattelin ensin että en vastaa, mutta pakkohan se oli. Tätähän asia nyt sitten koski ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olin puhelimessa tosi tyly ja ynseä. En osaa oikein suhtautua, en ole kertonut isällenikään vielä kun en tiedä mitä sanoa ja miten sanoa. Minua siis vaivaa se, että vähitellen raskaudesta tulee ns. julkista. Pikkuhiljaa ihmiset saavat tämän tietoonsa ja kohta minunkin pitäisi alkaa hyväksyä se asia, että mahassa on joku tyyppi. En tiedä missä kuplassa olen elellyt tähän asti.