Hankintoja

Kaikki kyselee joko meillä on hankittu kaikki vauvaa varten. Enpä tiedä, ei varmaan, mutta alkuun kyllä päästään. Juuri muuta ei huvitakaan ostaa ennen kuin vauva konkreettisesti tulee, toivottavasti ei mene enää kauan! Viikko 37 starttaa pian, eli nythän periaatteessa tätä yhdeksän kuukauden helvettiä on jäljellä maksimissaan 5 viikkoa. Toivon kyllä, että mentäisiin lähempänä 2-3:a. Päivääkään en ole nauttinut jos ei ole vielä tullut jollekin selväksi, en jaksa odottaa että saan vauvan ulos! 

Loppuraskaus ei muutenkaan ole mitekään mukava. Jonkin verran närästää edelleen, mikä on ärsyttävää, kun koskaan ei ole ollut niitä vaivoja. Huimaus vaivaa myös edelleen vaihtelevasti oikeastaan päivittäin. Hartiaseutu on kyllä kamalan jumissa, etenkin yläselkä ja lavat, olo on tukala välillä. Muutenhan tälle ei oikein tosiaan syytä ole, kun hemoglobiini ja verenpaineetkin pysyneet hyvinä. No tosiaan neuvolan kommenttihan oli että jo raskaus itsessään voi huimausta aiheuttaa, saati jos on vielä jumissa siihen päälle. Yöt nukun huonosti, lonkkia särkee vaihtelevasti ja välillä jalkoja muutenkin. Nivuskivut on alkaneet välillä vaivata sekä toisinaan paineen tunne kävellessä. Liekköhän vauva sitten alkanut kiinnittyä ja laskeutua? Ainakin mahani on valahtanut alaspäin! Tämä oli itselle ihmeellistä ja hämmentävää. Se on myös jotenkin enemmän edessä. Lenkillä varsinkin tulee harjoitussupistuksia, mutta näistä olen vain tyytyväinen. Neuvolassa sanottiinkin viimeksi, että minulla on ihan oikea asenne supistuksiin. Oikein odotan että tulisipa, että saisi asioihin vauhtia. ;) Kuitenkin jalatkin menevät vain viikko viikolta huonompaan kuntoon, että sikäli myös saisi jo paine masusta poistua. 

Mutta kieltämättä tämä väsymys, huippaus ja ajoittainen pahoinvointi painaa mieltä, kaiken muun ohessa. Vettä pitää juoda paljon ja syödä parin tunnin välein. Millaisien vaivojen kanssa muut kärvistelevät viimeiset raskausviikot? 

Meillä alkaa olla asunto täynnä vauvan tavaraa, mikä ärsyttää. Portaiden alla on vaunut (osa kopista varastossa), autoon on asennettu jo alusta turvaistuimelle ja olohuoneen lattialla on kehto, joka saatiin lopulta hankittua. No se on siinä oikeastaan vaan sen aikaa, että ikävä uutuuden ja maalin haju katoaa. 

Lattialla pyörii myös sitteri, joka tilattiin samasta paikasta sängyn kanssa. Sängyn kriteereinä oli pyörät, ettei tarvitse kannella niin paljon, sekä korkeus, ettei koirat pääse sinne. Tätä mallia voi myös keinutella. Sitterin halusin ehdottomasti olevan vihreä, minut on syrjäytetty jo vaunuissa, niin tästä en nyt joustanut. ;)

Lisäksi harsoja olen alkanut haalia pikkuhiljaa, kun niitä kuulema pitäisi olla reilusti. Olen myös alkanut pohtia, olisikohan aika pakata jonkinlainen sairaalakassi. Mitäköhän sinnekin sitten laittaa. 

Tämä viikko on mennyt yllättävän nopeasti, nyt ollaan taas hieman lähempänä. Välillä on kauhean yksinäinen olo, mutta toisaalta huomaa että kaikkia kavereita ei huvita nyt tavata, kun ei yhtään jaksa mitään jankutusta siitä miten ei ole enää paljoa jäljellä, koetahan nyt rentoutua, nauti yksinolosta jne jne. Juu en, tämä on kropalle niin kauhea koettelemus, että ei paljoa rentouta. Myös vauvan liikkeet alkavat olla aika kivuliaita ja sekin valvottaa, että kyllä, mitä ihanaa aikaa! Ja *itut...

Raskausvaivoja

Ajattelin tehdä aikani kuluksi tällaisen tilityspostauksen, mitä kaikkea raskaus on tuonut tähän mennessä tullessaan. Nyt rv 32+3. Jokainen voi sitten miettiä, kannattaako raskaaksi hankkiutua. :D Vaikka itsehän olen päässyt melko helpolla, *koputtaa puuta* ja raskaus on edennyt tähän asti normaalisti. Silti päivääkään en ole nauttinut, kuten olen täällä monesti valittanut. Koko ajan vaan mietin että jos en olisi raskaana, eipä olisi näitäkään tullut. Nyt sitten koetan vaan mennä päivä kerrallaan, koska vaavi on mahassa ja pois se täytyy sieltä saada! Synnytys on myös vielä sellainen pelottava haaste matkalla, etten osaa yhtään ajatellakaan vauva-arkea.

 

 

- Klassinen alkuraskauden pahoinvointi, tosin vasta viikon 10 jälkeen. Luulin jo ensin säästyneeni siltä. Ensin niin että jos en syönyt aamulla tarpeeksi äkkiä, oksensin. Sitten niin että jos söin jotain, oksensin! Hauskaa. Mandariinit olivat kavereita.

 

- Ensin hirveästi voimaa, salilla jaksoi vaikka mitä. Sitten voimattomuus ja hirveä takapakki, turhauttavaa. Nyt on sitten treenailtu vain kevyesti ja ylläpitävästi.

 

- Suonikohjut ja verenpurkaumat, se pahin vaiva. Fyysisesti niitä on pakottanut välillä töissä tukisukista huolimatta ja ne on niin rumia, toinen nilkka ihan sininen. :( Asia joka masentaa oikeastaan päivittäin, eli myös henkinen vaiva. Alkoihan se yksi niistä vuotaakin! Lääkärin ja foorumeiden mukaan suurimman osan pitäisi kuitenkin hävitä synnytyksen jälkeen, toivotaan parasta.

 

- Sokerirasitus ja kaikki muut verikokeet eivät vain ole kivoja.

 

- Alussa oli aika ikäviä vatsan vihlaisuja, kun vatsalihakset lähtivät erkanemaan. Nyt myöhemmässä vaiheessa välillä tuntuu, kuin joku tökkisi puukolla alavatsaan. Hieman pelottavaa, kun tällaista jatkuu päivän. On tosin neuvolan mukaan normaalia kohdun venymistä.

 

- Hengitysvaikeudet, selällään ei voi nukkua. Joinakin päivinä happi ei kulje yhtä hyvin, kuin toisina.

 

- Lonkkakivut vaivaavat öisin, ei onneksi joka yö. Joskus sitten särkee niin paljon, ettei nukuttua saa ja kylkeä saa kääntää koko ajan.

 

- Jos ei syö tasaisin väliajoin, alkaa huimata. Tätä minulla on kyllä ollut muutenkin, mutta raskaana se on rajumpaa ja kestää pidempään.

 

- Ruoasta kysytään paljon, mitään mielitekoja ei ole tullut. Pikemminkin mitään ei ole juuri tehnyt mieli koko raskausaikana ja syöminen on siinä mielessä ollut haastavaa. Nyt kyllä loppuvaiheessa makean himo meinaa iskeä ja sitä vastaan taistelen, mutta aina välillä sorrun. Minkä verran olette uskaltaneet herkutella raskausaikana? Minulla on nykyään kamala ruokastressi, jos syön mitään sokerista, pelkään että vauva vetää sen kaiken energian ja kasvaa jättikokoiseksi. Vaikka syön muuten terveellisesti ja normaalia kotiruokaa, tuosta sokeriasiasta ahdistun. Silti en osaa olla esimerkiksi ilman suklaata! Minun herkutteluni toki on muutama rivi suklaata tai vähän jäätelöä, ei siis mitään älyttömiä määriä. Limppareita en juo juuri koskaan, pullaan ja kekseihin en koske ja sipsejäkin tulee syötyä max. kerran kuussa. Karkkeja en myöskään syö, paitsi suklaata ja lakritsia. Neuvolasta jo sanottiin, että tapani ottaa aamukahvin kanssa pala tummaa suklaata ei ole millään tavalla haitallinen. Se oli pakko tarkistaa. :)

 

- Sitten tietysti henkinen puoli... kaikenlainen tuppaa ahdistamaan!

 

Mutta kohta mammalomalle rentoutumaan, töitä on jäljellä neljä päivää! Maha kasvaa ja pelottaa mitä se tuo tullessaan.

Ensimmäinen aww raskaushetki

Nyt se sitten tuli! Ultrat ja sydänäänet tunnu missään, mutta eilen jopa minulle meinasi tulla tippa silmiin! Nimittäin illalla kun katselin sohvalla telkkaria, shelttimme hyppäsi kainalooni ja painoi päänsä vatsalleni, kuunteli todella tarkkaan ensin seisaallaan ja sitten asettui makaamaan viereen pää vatsan päällä. Niin söpöä! Sitten aikansa siinä oleiltuaan se istahti viereeni ja katsoi todella syyllistävästi, ensin minua ja sitten miestäni. Arvasi varmaan.

 

Tämä lellipentu ei pahemmin lapsista perusta, ystäväni oli kerran meillä yökylässä vauvansa kanssa ja voi että koira suorastaan vihasi lasta. Oli epäileväinen monta päivää, että lähtiväthän oikeasti. :D Sattui vielä tilanne että vauva oli yläkerrassa nukkumassa ja me juttelimme alhaalta, koira meni ylös, hetken päästä alkoi kuulua itkua ja sheltti vaan hiippaili raput alas, jäi katselemaan porrastasanteelle ilmeellä että mitään en tehnyt. Tarina ei kerro, mitä tapahtui. Ystäväni toki suhtautui tähän huumorilla, itsekin koiran omistajana. Mutta jokatapauksessa, ilme oli juurikin sellainen että "äiti, _eihän_ tuolla mahassa nyt ole semmonen?"

 

Jännää jos koira aistii sen nyt tässä vaiheessa jo. Ovathan ne tosi fiksuja ja käsittääkseni haistavat sen tai jotain.

 

Muita kuulumisia, pahoinvointi palasi yksi aamu, kahden viikon tauon jälkeen. Nyt se on niin päin että jos koetan syödä väkisin aamupalaa ennen töitä ilman että on nälkä, oksennan. Silloin alussahan se oli päin vastoin, jos en syönyt tarpeeksi nopeasti aamulla, sai mennä oksentamaan. Hauskaa. Seisomatyö särkee jalkoihin ja nilkkaan on ilmestynyt ällö verenpurkauma. Neuvolan täti kehotti laittamaan Hirudoid fortea ja hankkimaan kunnolliset tukisukkahousut. Niin varmaan nyt sitten lopulta pitää, voi hemmetti näitä raskauden iloja. Tästäkö se kropan pilaantuminen alkaa. :/

Kyllähän tuo raskaus muutenkin vähän rajoittaa. Mieheni bändillä olisi tänään keikka, jonne en mitenkään jaksa lähteä kun olen aina iltaisin niin väsynyt. Pitkä päivä pystyssä plus iltavuoro ja huomenna aamuun. Joten en mitenkään jaksa lähteä katsomaan keikkaa, joka alkaa yöllä kello 00.15. Ilman raskautta varmasti olisin mennyt, töissä voi olla väsyneenäkin. :p Nyt vaan ei kunto kestä.

Työmietteitä

Tänäänhän se oli taas lystiaamu, kun koetin lähteä salille. Sen jälkeen kun aamupuurot jäivät wc-pönttöön, totesin ettei onnistu. Kävin paikalla kuitenkin sen verran että  selitin tilanteeni ja pyysin uutta kunto-ohjelmaa, joka nyt jotenkin menisi yksiin raskauden ja tämän vetämättömän olon kanssa. Masentaa, kävinpä sitten salilla vielä kertaalleen oksentamassa ennen kuin pääsin kotiin. En ole varsinaisesti väsynyt, olo vain on jotenkin voimaton. Mitään en jaksa ja mikään ei kiinnosta. Tai no, yleensä jaksan lopulta jos alan tekemään, kaikki vaan vaatíi jotenkin kauheaa ponnistelua. Voi milloin tulee se raskausajan energisyys mistä kaikki puhuvat, vai onko se kuitenkin urbaanilegenda? Tuon salijutun otan vain aika raskaasti nyt, koska olen tottunut käymään vähintään kaksi kertaa viikossa ja jaksanut tehdä ihan mukavan kokoisilla painoilla. Ja nyt yhtäkkiä kaikki voimat ovat tiessään, ihan kun olisin jotenkin vakavasti sairas. :(

 

Salista puheenollen, vatsalihakseni ovat taas hankalan tuntuiset. Selkä suoranakin ne tuntuvat kireiltä, saati jos röhnöttää sohvalla lukemassa ja nousee ylös, saattaa vihlaista kovaakin. Sama oli tänä aamuna kun nousin sängystä. Nyt olen vointini takia pitänyt treenitaukoa melkein kaksi viikkoa, joten sellainen kipu ei voi olla kyseessä. Luin yhdestä blogista, että mitä timmimpi vatsa, sen kovemmat kivut, koska vatsalihakset eivät tahdo antaa periksi. Jee?

 

Tänään onkin sitten heikotellut ja töissä oleminen ei taas voinut vähempää kiinnostaa. Jäi muutenkin häiritsemään, kun pomoni kuittasi minulle taas "jospa olet raskaana". Hän on toki vitsaillut minulle aiheesta aiemminkin ja useasti, koska tietää etten halua lapsia. Nyt vain viime aikoina sitä on tullut pari kolme kertaa erinäisistä asioista, vaikka olen koettanut olla töissä mahdollisimman normaalisti. Tai sitten se vain nyt särähtää korvaan, kun olen raskaana. Mutta kertaakaan en ole töissä oksentanut, saati pahaa oloani valittanut, yhtään kenellekään. Olen vain koettanut pärjätä. Mistä sen voisi muka huomata? Ei kroppakaan ole vielä muuttunut niin, että sitä huomaisi. Tänäänkin se tuli niin epämääräisestä asiasta, pomoni kävi tauolla hakemassa jäätelön ja kysyi eikö tekisi mieli, johon sitten totesin että itseasiassa ei nyt. Niin sitten sieltä tuli se "jospa olet raskaana". Jotenkin oli niin irrallaan asian yhteydestä, että aloin epäillä että hän epäilee!

 

Ajattelin ensin että kertoisin töissä ultran jälkeen, koska olemme kuitenkin pieni kolmen hengen työyhteisö, en voi jäkittää uutista kovin myöhään. Mutta nyt ei itseasiassa huvita yhtään, kunhan vain olo korjaantuisi. Tämä iski tajuntaani sairauslomalla, kun pomoni joka on kauhea höyry ja skitsoaa kaikesta, soitti minulle TIISTAINA että olenko LAUANTAINA työkunnossa. No olin aika varma olevani, mutta totesin siihen että niin, olen saikulla ja lauantaihin on kolme päivää, en tiedä! Niin aloinpa miettiä, että jos kerron, niin sitten alkaa päivittäinen höyryäminen siitä milloinkahan jään äitiyslomalle, pitää tietää. Että enpä oikein jaksa nyt. 

Voi stressi

Hetki onkin vierähtänyt edellisestä postauksesta ja paljon on kaikkea sulateltavaa tässä. Ei pelkästään raskausjuttuja, vaan myös ylimääräistä taloyhtiödraamaa, jota en jaksa enempää eritellä kun tuntuu tarpeeksi pahalta jo muutenkin. Tekisi mieli muuttaa pois ja haistattaa pitkät kaikille. "Onneksi" ei tulla mahtumaan lapsen kanssa tuohon asuntoon, ainakaan kovin pitkään.

 

Harmillista vaan tällainen ylimääräinen stressi, nyt kun raskausasioiden kanssa on vähän rauhallisempi. Koko ajan pitää olla elämässä näköjään jotakin järkytystä, kaipaisin vähän tasaisempaa jaksoa, että voisi olla vain normaalisti ahdistumatta jostakin. Sellaistapa ei ole ollut sen jälkeen kun tulin raskaaksi... ja eihän se varmaan hyvääkään tee!

 

Toivon että pahoinvointi alkaisi vähitellen helpottaa, nyt mennään viikolla 12. Sitä ei ole ollut nyt maanantain jälkeen, mutta ei pidä olla liian toiveikas. Itsestä tuntuu että se alkoi jotenkin aika myöhään, sitä on ollut vasta parilla edellisellä viikolla ja oksennellut olen lähinnä aamuisin, jos olen. Sitten luin kyllä noista lappusista että pahoinvointi on yleisimmillään viikoilla 9-11, joten tässähän mennään sitten oikein oppikirjan mukaisessa raskaudessa.

 

Olen ollut tämän viikon sairauslomalla, sain viime sunnuntaina niskaani sellaisen krampin että pää ei meinannut kääntyä. Arvatkaas miten se tuli? Oksentaessa. Että jee. Mitään  panadolia kummempaa kun ei saa käyttää, lääkäri laittoi saikulle. Tuli toisaalta ihan tarpeeseen,eilen palailin töihin ja olo on jo parempi. Vappu on muuten mennyt rauhallisissa ja kiukkuisissa merkeissä, kaiken draaman takia.

Olen saanut aika hyvin peiteltyä raskauden kavereilta, ainoastaan yksi heistä ihmettelee miksi en juo enää alkoholia. Juon niin vähän, että muut eivät ole vielä asiaa hoksanneet. Ja tekosyitähän riittää, tällä kertaa se oli sairausloma ja "kolmiolääkkeet" jotka "sain" niskoja rentouttamaan. 

Vappujuomat illanvietossa ystävien luona, rajua. ;)

 

Kävin pari päivää sitten juttelemassa terapeutille, joka on myös kätilö ja hän oli onneksi ihan huippukiva. Aivan erilainen kuin tämä edellinen "lääkäri", josta annoinkin vähän palautetta. Tuolla käyn mielelläni uudestaankin. Ultrahan minulla on lopultakin ensi viikolla, mutta jäi vain vähän ihmetyttämään kun terapeutti kysyi että jokos neuvolassa on kuunneltu sydänääniä. Ööö... ei? Olisiko pitänyt? Olenko nyt jäänyt paitsi jostain? Olisihan se nyt ollut kauhean kiva tietää, että lyökö siellä sydän ylipäätänsä vai ei! Tuo ultra on mielestäni aika hirveän myöhään, ottaen huomioon etten tiedä vielä _yhtään mitään_. Tiedän ainoastaan ettei minulla ole mitään kauheita tauteja, verikokeiden tulokset tulivat. ^_^

Mielipide-eroja

Elämäni on lystiä. Jatkuvasti on joko pahaolo, tai pelottaa. Tai kevyt sekoitus molempia. Viime yönä heräsin vessaan joskus viiden jälkeen ja kyllä muuten voi yhdestä vessareissusta tulla huonovointiseksi. Makasin sängyssä valveilla varmaan puolisen tuntia ja mietin elämää ja sitä, että kylläpä oksettaa. Söin sitten puolet yöpöydälläni olevasti mandariinista ja se helpotti oloa, sain sen jälkeen nukuttua. Mietin että säilyisiköhän mandariini kuinka hyvin jos sen kuorisi valmiiksi vaikka minigrip pussiin illalla, näiden yöllisten heräämisten varalle. Tänä aamuna olen silti ollut ihan kamalan väsynyt, nyt harmittaa etten juo kahvia.

 

Pääsiäinen meni muuten ihan ok:sti, oli kivaa olla muutama päivä ihan vain vapaalla tekemättä mitään. Ainoa miinus että saimme mieheni kanssa yhden kunnon riidan aikaiseksi, vähän jännästä asiasta. Olimme sopineet, että hänen äidilleen ei kerrota raskaudesta, ennen kuin se on varma juttu. No, kuulinpa hänen mainitsevan, että minulla on tällä viikolla neuvola. Istuin siis itse jo autossa, luuli ilmeisesti että en kuule. No auto ei ole äänieristetty ja minulla on nähtävästi erinomainen kuulo! Olin vihainen, järkyttävän vihainen. Hirveän petetty ja huijattu olo. Minulla on syyni miksi en halua anoppini tietävän, mutta en nyt ehkä ala niitä sen enempää eritellä. Yksi merkittävä on se, että kohta puhelinlangat laulaa ympäri pitäjää. Kuitenkin, mieheni kanta asiaan oli se, että hänestä tuntui pahalta salata näin isoa asiaa omilta vanhemmiltaan. Kai minun pitäisi ymmärtää, olihan minunkin pakko kertoa äidilleni. Olin vihainen myös siitä, että miksi hän ei sitten kertonut minulle "murtuneensa". No juuri siksi, että arvasi minun räjähtävän. Olisi sitten salannut paremmin, en olisi oikeasti halunnut tietää. Mutta tällainen minä tosiaan olen, suutun ensin ja ajattelen vasta sitten. Koetan olla miettimättä koko asiaa tai tulen edelleen vihaiseksi, kaipa sille nyt joskus olisi ollut pakko jokatapauksessa kertoa. Tarkennan että mieheni ei tosiaan ole mikään mammanpoika, vaikka minulle tulikin pelko, että nyt siellä aletaan keskenään sitten juonia minua vastaan. Ihan hirvittää, mitä kaikkea vielä tuleman pitää, tiedättekös näkemyserot ja silleen. Enkä nyt puhu minusta ja miehestäni...

 

Olemme riidelleet myös asian kertomisesta. Se nyt menee jakeluun, että ei hyvänen aika kerrota ennen ensimmäistä ultraa, kun ei edes tiedetä onko siellä masussa mitään! Muutama ystäväni tosiaan tietää, joten sekin on minun kasvoilleni heitetty nyt muutaman kiistan yhteydessä, vaikka hän on itse minua kehottanut kertomaan että saan jotakin tukea. Ilmeisesti olisi parempi että kärsin yksin?

 

Kaikki tämä johtuu siitä, että mieheni on asiasta ihan älyttömän iloinen ja hän haluaisi jakaa ilonsa muiden kanssa. Minä taas olen ahdistunut ja peloissani, enkä haluaisi puhua koko asiasta. En halua että tästä huudellaan missään *elvetin facebookissa edes ultran jälkeen. Mutta hänpä haluaa. Tästä voi tulla vielä vähintäänkin mielenkiintoista. Ilmeisesti minun pitäisi alkaa tajuta että tämä vaikuttaa hänenkin elämäänsä, eikä vain omaani. Itse silti mieluummin kertoisin vaan muutamalle läheisimmälle ystävälle ja kaverille, kyllä ne muut sitten huomaavat sen aikanaan. En ole muutenkaan sitä tyyppiä (uskokaapa huviksenne) että tykkäisin retostella asioillani ympäri kyliä.

 



Ahdistuksen paluu

Herran tähden meille on oikeasti tulossa vauva. Tänään se iski tajuntaan, töissä, kun täällä juoksenteli ylivilkas pikkutyttö. Ensin meinasi tulla itku, sitten pahaolo. En tiedä hyvässä vai pahassa. Olen ihan mahdoton, mikään ei oikein kiinnosta kun vointi on mitä sattuu ja kiukuttelen paljon. Kurja sää vaikuttaa kevät ihmiselle suoraan mielialaan, joten olen tänään ollut erityisen huonolla tuulella. Säätiedotus lupasi, että aurinko paistaa seuraavan kerran 7.4. No niin, viikko siihen. Olo on surkea myös siksi että tänään olen tuntenut vanhan kunnon ahdistuneisuushäiriön palailevan. Voi noita tuttuja pelkotiloja, joista ei ole tarvinnut kärsiä kuukausiin. Hirveän kotoisa olo, ei hyvällä tavalla. Koetan sulkea mieleni tältä kaikelta, olen oppinut työntämään pelkoja pois. Mutta fiilis on joka tapauksessa pilalla.

 

Olen muutenkin aivan mahdoton, olen alkanut myöhästellä töistä. Vielä kertaakaan en ole jäänyt siitä kiinni, onneksi. Työmotivaatio on tosiaan nollassa, niin kuin motivaatio nyt vähän kaikkeen. No se ei johdu pelkästään raskaudesta, kuten edellisessä kirjoitinkin, vaan myös paikasta itsestään. En vain ole tällä hetkellä onnellinen, en yhtään.

 

Ensimmäinen neuvola-aika on viikon päästä perjantaina. Kyllä niillä voi olla tekemistä kanssani. Odottelen jo pääsiäistä, onneksi se on kokonaan vapaa. Tällä viikolla työtahti onkin sitten huima. Täytyy raivata kalenteriin tilaa karkkikauppareissulle, että saa minisuklaamunia pääsiäiseksi. Muita koristuksia ei tarvitakaan. ;)

 

Ilmeisesti tällä kertaa kellojen siirtokin vaikutti koko perheeseen, olemme nukkuneet kaikki koirasta lähtien tosi huonosti. Palelee ja väsyttää. Olen ihan valkoinen ja silmät verestävät, lienen ollut ihanan freesi ilmestys töissä tänään. Maailmankirjat ovat nyt siinäkin mielessä sekaisin, että olen edellisen viikon aikana pikku hiljaa jättänyt kahvin juonnin. Se ei vaan kertakaikkiaan maistu ja kuvottaa pelkkä ajatuskin. Minä, joka rakastaa kahvia! Olen yrittänyt juoda aamuisin vähän välttääkseni päänsäryt, mutta tänä aamuna totesin ettei se mene alas. Pitänee vaihtaa mustaan teehen, etenkin lady Grey on melko kahvimaista, jos siihen laittaa tipan maitoa. Ainakin eilen illalla testattuna se meni alas. Mitäs "kivaa" seuraavaksi? Mandariinien suurkuluttaja olen edelleen, ne on mukavan raikkaita ja helppoja syödä.

Pahoinvointia, melkein

Olo on ollut aamuisin lievään krapulaan verrattava, erittäin epämiellyttävä, mutta kuitenkin sellainen että lasillinen tuoremehua, keksi, tai jotakin vastaavaa on riittänyt asian korjaamaan. Eilen kuitenkin tuo epämiellyttävä kuvotus jäi päälle koko päiväksi ja aamulla olin aivan varma, että nyt oksennan. En sitten kuitenkaan. Onneksi olin vapaapäivällä, en saanut oikein mitään aikaan, kaupassa käyntikin tuntui ylivoimaiselta. Eilen oli juuri sellainen päivä, että oikeasti toivoin että joku olisi ollut passaamassa minua. Viikoissa mennään nyt 7 + jotain.

Tänä aamuna otin sitten ystäväni neuvon käyttöön. Varasin mandariinin yöpöydälle ja mussutin sen sängyssä heti herättyäni. Aamulla oli lievästi kuvottava olo, mutta tuoremehu paransi sitä, eikä päiväkään ole ollut niin paha. Mandariinissa on voimaa! Olen muutenkin syönyt paljon hedelmiä, kun ruoka ei aina meinaa maistua. Tosin välillä olen ollut taas töissä niin nälkäinen, että mietin kuinka pärjään päivän loppuun. Kahvi ei ole olosta johtuen maistunut, joten minua väsyttää ihan kauheasti.

Fiilis on aika kurja. Koko raskaushomma kiukuttaa minua jälleen. Missä on ne hyvät tunteet? Koetan jotenkin olla ajattelematta neuvoloita ja lääkärikäyntejä, koska jos alan miettiä, lääkäripelkoisena alan itkeä. Että näin. Asiat olivat mallillaan, miksi siis juuri nyt? En selvästikään ole henkisesti valmis tähän. Olisin halunnut vain jatkaa entiseen tapaan ja odotella kesää.

Ainoa hyvä puoli minkä olen löytänyt, on äitiysloma. Tällä hetkellä vihaan työtäni ja työpaikkaani. Tämä alkoi oikeastaan esimiehen vaihdoksen myötä vuodenvaihteessa, en viihdy siellä enää ollenkaan. Olenkin laskeskellut, että äitiyslomaan on puolisen vuotta. Siihen vielä kuukauden kesäloma. Eli viisikuukautta. Kai sen nyt jaksaa vaikka miten päin. Tulossa pääsiäistä ja vappua, kaikkea mikä katkaisee arkea vähän. Tarkoituksena on olla oikea vuoden työntekijä, jatkaa vapaita ns. pakollisen äitiysloman jälkeen ja vaihtaa työpaikkaa sitten lennosta. Toivotaan että onnistuu!

Pahoinvointia aiheuttaa myös tästä koko raskaudesta puhuminen. Neljä läheisintä ystävääni tietää ja kaikki ovat kyllä olleet ihmeen iloisia ja kannustavia. Vaikka kyse on minusta, hämmentävää. Ainoa mihin menee hermot, on se että tuntuu välillä ettei voi puhua mistään muusta. Minulta kysellään vointia, joko on pahaolo, vieläkö pelottaa, onko vieläkään hyvä fiilis, jne jne jne. Hermot menee! En jaksa itsekään vatvoa aiheesta koko aikaa. Eilen jouduin jo pyytämään, että voidaanko välillä juoruilla normi asioista, alkaa oikeasti kuvottaa. Edelleen liian kova henkinen stressi koko asiasta.

Masentaa...