Se pelottava sokerirasitus

No niin, nyt se on sitten ohi! Tuo pelottava sokerirasitus, josta liikkuu vaikka minkälaista juttua ja jolla pelotellaan enemmän ja vähemmän. Minua alkoi tietenkin jännittää jo keskiviikkona, vaikka otinkin mielestäni melko rauhallisesti. Eilen oli töissä 9,5 tunnin päivä ja pidin itseni kiireisenä, tulin kotiin vasta seitsemän jälkeen joten enpä juuri muuta ehtinyt kuin syödä ennen paastoa, joka piti aloittaa kahdeksalta. 

Paasto jännitti kyllä kanssa pitkästä aikaa, mutta selvisin siitä ilman ongelmia. Syötyäni kävin suihkussa ja pesin hampaat, menin sitten sohvalle peiton alle katsomaan telkkaria ja kymmeneltä sänkyyn ja väkisin nukkumaan, ei huvittanut valvoa ja jännittää. Yö oli pitkä ja tuskallinen, heräilin tunnin välein ja valvoinkin välillä, mutta ihmeen hyvin sain nukuttua kuitenkin. Aamulla sitten miehen kanssa ylös ennen seitsemää ja kipittämään sairaalalle kahdeksaksi. 

En ottanut aamulla edes sitä sallittua vesilasillista, kostutin vain suuta. Että jos se litku menisi paremmin alas, kun suuta kuivasi jo melkoisesti. Labraan pääsin ajallaan ja kokeen ottaja oli onneksi mukava nuori tyttö. Kerroin hänelle huoleni myös tästä että kun olen lukenut että stressi nostaa verensokeria ja olen jännittänyt kamalasti, niin meneekö koe nyt sitten sillä pilalle. Hän sanoi, että sen ei pitäisi niin paljon vaikuttaa. Hyvä. Ehkä se sitten koskee ihan kunnollista stressitilaa, kai se nyt on yleistä tätäkin testiä jännittää? Enkä sentään itkenyt tämän takia kertaakaan, jännitin vain siivosti. ;)

Verikokeen jälkeen se jännittävä hetki, tuo pelottava paljon puhuttu "litku". Se oli ihan väritöntä ja ajattelin jo että mitähän tuo on... yllätys oli melkoinen, kun se maistuikin ihan hyvälle! Labran tyttöä hieman hymyilytti, kun näki yllättyneen ilmeeni. Sitä piti juoda kaksi pientä muovimukillista ja se maistui makealle vadelmamehutiivisteelle. Ja oli kylmää. Eli meni alas todella helposti, oli jo niin kova jano. Sitten meninkin odotustilan puolelle lueskelemaan. Aluksi toki vähän jännitti, että tuleeko minulle tästä huono olo, mutta ei tullut. Vauva veti pienimuotoiset bileet noin viisi minuuttia tuon juoman vetämisestä. Sai ilmeisesti jonkinlaiset sokeripärinät, mutta rauhoittui noin puolessa tunnissa. Sen ekan tunnin olo oli aika hermostunut, mutta kun huomasin että olo ei tosiaan huonone, helpotti. Muuten istuskelin aulassa kirjaa lukemassa, joten aika meni ihan siedettävästi. Vessassa kävin molempien kokeiden välissä, mutta muutenhan sitä piti paikoillaan pysyä. 

Perjantai oli sikäli hyvä labrapäivä, että siellä ei ollut juuri ketään. Kolmanteen kokeeseeen mennessä olo oli aika täysin normaali ja silloin vointiani kyseltiinkin. Ainoa miinus, että viimeinen verikoe kyllä koski. :/ Sitä vähän pelkäsinkin, kun molemmat kädet jo piikitetty ja mustelmilla. Onneksi sen kesti sillä, että tiesi että nyt se loppuu. Olin tehnyt varuilta leivät mukaan, mutta en malttanut jäädä niitä sairaalalle syömään vaan hipsin suoraan kotiin. 

Kotona olin varautunut pakastepizzalla, että saan ruokaa äkkiä. Nyt viikonloppuna aion vähän herkutella pitkästä aikaa, mistä sen tietää mikä tuomio tuolta vielä tulee! Fiksuna ja energisenä naisena aloin sitten siinä uunin lämmetessä siivota keittiötä, iloisena ja virkeänä. Sittenpä yhtäkkiä iski hirveä huimaus, silmissä musteni ja hikeä puski, niin että naama oli aivan märkä. Äkkiä leivät ja vesilasi mukaan ja sohvalle makoilemaan. Olo korjaantui melkoisen äkkiä kun sain syötyä, ilmeisesti putosi sokerit jo liian alas, olisi esim. pitänyt syödä heti. Viestittelin kaverin kanssa ja hän sanoi että hänelle kävi samoin, kokeen jälkeen oli ihan ihme virtapiikki. 

Nyt syötyäni ja kahvin jälkeen olo alkaakin olla taas ihan hyvä. Onneksi sentään itse kokeessa ei tullut pahaolo! Tulokset kieltämättä vähän huolettavat, mutta en taida jaksaa vatvoa niitä koko viikonloppua, ne saa sitten ensi viikolla. Illalla kaverin synttäreille, joten sokerin mättäminen jatkukoon. ;) 

Sellainen mielenkiintoinen huomio, että noin tunti kokeen alusta, minulle tuli ihan kamala karkin himo... siis alkoi tehdä niin paljon mieli vaikka irtokarkkeja, mitä en syö koskaan. Ilmeisesti kun kerran sokerin makuun pääsi! 

Mutta niin, älkää jännittäkö, paitsi vähän saa. Koe on oikeasti aika iisi! Nyt tekisi mieli taas shopata itselleni lohdutukseksi jotain, kun kävin niin reippaasti.

Sokerirasitus jännittää

Palaan taas vinkumaan tästä aiheesta nimittäin sokerirasituksesta, johon minut pakotetaan koska olen yli 25-vuotias ensisynnyttäjä. :/ Se olisi edessä ensi perjantaina ja ahdistaa! En sinänsä pelkää itse koetta, vaikka verikokeita vihaankin, minulla on suonet niin pinnassa että ne on helppo ottaa. Kaverini sanoi myös että se litku ei ole pahaa ollenkaan, jos on yhtään perso makealle. Mutta niin, tapani mukaan pelkään tuloksia valmiiksi.

Jos joku on tässä käynyt, saa tsempata! No saa vaikkei olisi kokemusta. :p 

Sitten menin tietenkin lukemaan, että stressi nostaa verensokeria. Eli kaatuuko tämäkin helvetin homma siihen että minua jännittää? Enpä tiedä, kuinka osaisin ottaa rennosti. Muutamia ruokamokiakin on tullut, olen syönyt tälläkin viikolla valkeaa pastaa ja riisiä, käytiin tänään pizzalla kun pääsin töistä... puhumatakaan ajasta kun oli pahoinvointia, suklaata ja tuoremehua meni. Että näin. En olisi muutenkaan halunnut sinne vielä heti viikolla 24, mutta tuo päivä oli ainoa mahdollisuus, kun töitä on niin paljon. Sitten parin viikon päästä olen taas lomalla ja sinne en tällaista stressiä ota. 

Tietääkö joku muuten miksi esim. samana aamuna tai kokeen aikana ei saa liikkua? Mitä tapahtuu? Varmaan vaikuttaa tuloksiin, mutta miten? Saako sairaalalle mennä kävellen kun asuu lähellä? Paljon mielen päällä.

No, pääsen maanantaina kivasti harjoittelemaan, kun joudun toiseen verikokeeseen, jota ei saa ottaa perjantaina kun näyte lähtee toiseen kaupunkiin. Onneksi siihen ei tarvitse paastota, se on kamalaa! Koko ajan jano kun tietää ettei saa. :p

Napakorun vaihto

Nyt se tuli eteen, napakorun vaihto-operaatio. Viikolla 23. Ei tilanne vielä mikään kriittinen ollut, mutta huomasin että tietyissä asennoissa koru jo vähän kiristää ja kun asiaa tutkiskelin, niin eipä tuolla enää tilaa hirveästi ollut. Tänään sitten suihkusta tullessa ensin lattialle kolahti korun pallo ja perässä itse koru, joten ajattelin että okei, nyt on aika. :D 

 

Olin tilannut raskausajan napakorun jo aika alussa, joten se oli valmiina odottamassa. Varsihan tässä oli hurjan pitkä ja idea olikin, että sitä voi itse lyhentää halutun mittaiseksi. Varsi on taipuisa, joten sen _pitäisi_ kestää vatsan kasvu. Katsotaan nyt meneekö tämä loppuun asti, vai täytyykö vielä hankkia isompi.

 

Laitoin korun ensin paikoilleen ja lyhensin sen jälkeen sopivaksi. Ideana on että uudet kierteet varteen saa ihan vain palloa pyörittämällä, mutta ei se kyllä suorilla mennyt, minun piti ottaa vielä koru pois, nirhata kärkeä saksilla kapeammaksi ja pyörittää pallo paikoilleen, SITTEN sen kiinnittäminen onnistui.

 

Katsotaan nyt miten koru käyttäytyy, että joudunko vielä lyhentämään sillä extra pituutta on hieman. Toivottavasti voin pitää korun ihan loppuun asti, koska tiedän että uutta reikää en uskalla enää ottaa, kuten huimana teininä. :p

 

Siinä se nyt on!

Huimaa edistystä

Ainakin minulle! Nyt on raskauden kanssa melko seesteisen rauhallinen vaihe, jos noita hemmetin suonikohjuja ei olisi, saattaisin olla jopa välillä ihan tyytyväinen. Toki kaikenlaista pikku vaivaa ja kolotusta on lähes koko ajan, että en kyllä nauti raskaudesta yhtään. Jos nyt rehellisiä ollaan. Mutta, olen oikeasti välillä jo alkanut odotella, millainen pikku tyyppi sieltä tulee! Minä! Aika hauskaa. Neuvolastakin sanottiin viimeksi, että alkuun nähden tilanne on huomattavasti parantunut.
 

Olen jopa metsästänyt huuto.netistä lehden, jossa on kastemekon kaava ja paljon neuleohjeita vauvalle. Haluan nimittäin todellakin ommella mekon itse, että saan siitä persoonallisen. En vielä tiedä mitä haluan varsinaisesti neuloa, eikä ole kiirekään, kun neuleinnostus tulee aina vasta syksyllä. Mutta nappasin kuitenkin alesta söpöä keltaista Ipana-lankaa pari kerää, ihanan pehmoista. Harmittaa kyllä kun alkukesästä näin Prismassamme Anne Geddesin vauvalankaa, 2€ kerä. Siellä oli aivan ihana baby-green, mutta en hölmö tullut ostaneeksi. Nytpä ne sitten ovatkin kaikki loppu, siis aivan kaikki värit. No, silloin ei lapsiasia vielä niin motivoinut, niin en voinut kuvitellakaan shoppaavani edes lankaa.

 

 

Stressiä helpotti myös vähän se että neuvolasta soitettiin tuossa yksi päivä, he olivat olleet äitipolille yhteyksissä verenpaineasiastani ja sieltä sanottiin, että kotimittauksia uskotaan ja jos neuvolassa mitataan, sitä ei saa kirjata ylös sotkemaan. Jee! Ihanaa kun suhtaudutaan niin ymmärtäväisesti!
 

Tänään palailin lomalta töihin ja kipu jaloissa on sen mukainen. 2 viikkoa ja 3 päivää, sitten uusi lomapätkä. Olo tosin on vähän surkea, töitä on hirveästi, tuolle pätkälle mahtuu vain 3 päivää vapaata ja siihen on myös ympätty verikoe, sokerirasitus ja lääkäri. Eli todellakin odotan seuraavaa lomaa, silloin kaikki tämä on takana päin.

Kun raskaudesta tehdään ongelma

Huh huh, tänään on taas ollut henkisesti raskas päivä. Olen hoitanut asioita, kaikenlaisia asioita. Aamulla oli taas ihanan  pitkä neuvolasessio, jossa käytiin läpi mm. Kelan papereita ja sain jo töihin vietäväksi raskaustodistuksen ja sellaista. No, onhan sitä toki Kelassakin stressiä kerrakseen. Muutama asia vaan alkoi suututtaa, vaikka neuvolantätini mukava onkin.

Ensiksikin verenpaineenmittaus. Olen kirjoitellut täällä ennenkin, miten jännitän sitä kamalasti ja miten se ei koskaan lääkärissä onnistu. Siihen on suhtauduttu tähän asti ymmärtäväisesti ja olen mittaillut kotona, saaden ihan hyviä lukemia. Tänään hän sitten kysyi, saisiko mitata verenpaineen myös neuvolassa. Suostuin vähän pitkin hampain ja kohollahan se oli, kuten myös pulssi. Sanoi kyllä että ihan hyvät lukemat jännitykseen nähden, että monella on isommatkin. Mutta, sitten ihan lopussa piti todeta että heidän täytyy raportoida äitipolille nämä tapaukset, joissa kotimittauksissa lukemat ovat hyvät mutta neuvolassa koholla. Yleensä kuulema vastaus on että kotimittauksiin voidaan luottaa. No, miksi asiasta pitää sitten ilmoitella ympäriinsä? Ei liene harvinaista että jännittää? Kaikenlisäksi hän tenttasi minulta millainen mittari minulla on ja pyysi tuomaan sen ensi kerralla mukaan, että hän voi vaikka itsellään testata antaako mittari samoja lukemia kuin heidän mittarinsa. Tästä vähän nöksähdin, ai kun kotona saa kelpo tuloksia, niin sitä ei uskota? Aika ihme käytäntö, ymmärrän toki että verenpainetta on tärkeää seurata, mutta alkaa mennä jo yli...

Toinen asia joka *ituttaa, on sokerirasituskoe. Selitin tänään miksi pelkään sitä ja miksi minusta on epäreilua mennä sinne, jolloin minulta kysyttiin että pystynkö menemään. Hämmennyin. Sanoin että eikös se ole nyt sitten pakollinen? Johon sain vastauksen että periaatteessa mitkään neuvolapalvelut eivät ole pakollisia, mutta kyllähän siellä olisi hyvä käydä ja lähete on jo laitettu eteenpäin. Niin... eli toisin sanoen on pakko, miksi sitä ei voi vaan silloin sanoa suoraan. En jaksa enää yhtään ylimääräistä koetta ja syynäystä! Tuloksia pelkään, en todellakaan kuulu diabeteksen riskiryhmään, mutta muistelin että kun työterveydessä mitattiin sokerit 1,5 vuotta takaperin, paastoarvo oli jotakin 5,5. eihän siihen puututtu, kun raja on se 6. Mutta raskaana olevillahan  se raja on laskettu 5,3:een, eli on täysin mahdollista, että yli menee! Toki en oleta että sokerit ovat samat kuin noin pitkä aika sitten, mutta huolestuttaa. En ymmärrä mikä arvon on tuolloin nostanut, kun paastonäytteestä kuitenkin kyse. Voihan olla että tulokset ovat hyvät, mutta ahdistaa. Inhoan myös sitä 12 tunnin paastoa. Sitä lystiä saan nyt odotella vielä melkein 3 viikkoa, kun raskausviikkoja täytyy kuulema olla täynnä 24. 

Kaikenlisäksi räväytin ja soitin tänään töihin. Minulla on vielä viikko lomaa, joten jotenkin asia oli helpompi sanoa puhelimessa. Vaikka olin jo varautunut pomon ärsyttävään asenteeseen, sehän oli juuri sitä ja tulin tästäkin pahalle tuulelle. Kuten odotin, hän sanoi tietenkin jo arvanneensa ja katsoneensa että mahani on vähän pyöristynyt. Tästä loukkaannuin, koska mahani _ei todellakaan_ ole vielä iso, lisäksi olen onnistunut peittelemään aika taidolla. Tai näin luulin. Kai se sitten näkyy, olen normaalisti niin kauhean kapea. Suhtautui toki muuten ihan hyvin ei siinä, nytpähän ehtivät viikon juoruta miten jo tiesivät kun olen niin lihava jne jne. Kysyi vielä että miksi kerroin nyt, kasvoiko maha jotenkin loman aikana. Heh heh... kerroin itseasiassa siksi että heinäkuun aikana lain mukaan minun jo pitää, lisäksi minulle varattiin lääkäri sellaiseen päivään että on pakko lähteä töistä sinne kesken päivän. Että näin.

Mutta kuten neuvolassa totesinkin, miksi raskaana olemisesta on tehty näin kamalan vaikeaa? Minulla on stressi. Nyt pitäisi koettaa saada itsensä takaisin lomafiilikseen... 

Otimme viime viikolla kaverini kanssa ulkona poseerauskuvia, jotka päätyivät lähinnä facebookiin ja instagramiin. (uuuuuh) Mikä siinä on, että kun tuntee olevansa lihava ja raskaana, pitää pönkittää itsetuntoaan jotenkin. :D  

Meille tulee tyttö!

Ainakin ultran mukaan. :)

Aamulla seitsemältä menimme sairaalalle ja siellä olikin vielä mukavan rauhallista, mitä nyt yksi pariskunta ryntäsi synnyttämään. Huokaisin helpotukseta siinä vaiheessa kun huomasin että ultraaja on sama nainen kuin viimeksi, tiesin hänen kertovan sukupuolen, jos se näkyy. Noin muuten rakenneultra ei ollut erityisen mielenkiintoinen, pelkkää sotkua ruudulla. :p Aikaa meni puolisen tuntia. Masussa oli kaikki niin kuin pitää ja vauvan koko vastasi melko tarkalleen viikkoja. Sanoin aika alussa toiveemme tietää sukupuoli ja ultraaja sanoi, että tytöltä enemmän näyttää. Kuulema häpyhuulten rajat näkyvät ja vehkeitä ei ole. Toivotaan että pitää paikkansa, sen verran napakasti tieto tuli. Juu tiedän että näissä voidaan erehtyä, mutta tällä nyt mennään.

Oloni oli ultran jälkeen helpottunut. Olen koko ajan toivonut tyttöä, en varmaan osaisi olla pojan kanssa senkään vertaa. Ja onhan minulle tosiaan polttariennustuksissa luvattu tyttöä, lisäksi raskaaksi tuloni jälkeen roikotin vihkisormusta hiuksessa vatsani päällä ja kysyin, kumpi siellä on. Sormus alkoi pyöriä ympyrää, mikä tarkoittaa tyttöä. Mihin sitä olisi voinut enää uskoa! :D

Tämän jälkeen lähdimme äidin kanssa viettämään shoppailupäivää ja oli kyllä mukavaa. Äiti arvasikin jo uutiset, kun olin niin hyvällä tuulella sairaalasta tullessa.

Pyörimme kaupoissa usemman tunnin ja löysimme kyllä kaikkea ihanaa. Ja tarpeellista, kuten parit housut mukavalla vyötäröllä, kun juuri mitkään entiset ei mahdu enää päälle. Lisäksi hankinnan alla olivat isommat urheilurintsikat, sekä umpikärkiset kesäkengät, kun pitää käyttää niitä tukisukkia... Löysin myös jotain extraa kuten hamen ja mekon, joissa on kerrankin oikeasti pitkä helma.

Olo on hirveän väsynyt, mutta tyytyväinen. Vaikka olihan se hurjaa, kun ultraaja totesi että jos ei ihmeitä tule, niin seuraavaksi pitäisi tulla sitten synnyttämään!

Ihana sovituskoppikuva, millaisissa lökövaatteissa saakaan kulkea jos tahtoo peitellä mahaa!

Jännittää

Nimittäin huominen rakenneultra. Enpä olisi uskonut, mutta olen jännitellyt sitä perjantaista asti ja tänään olo on sietämättömän levoton. Onneksi aika on heti aikaisin aamusta. Mikä sitten jännittää? No, pari asiaa.

Ensiksi se, saako lapsen sukupuolen tietää. Minun nimitäin ehdottomasti tarvitsee, koska toivon, että sen myötä raskaus muuttuisi edes vähän mieleisemmäksi asiaksi, eikä vauva ole vain joku ylimääräinen loinen tuolla mahassa. Jos siitä sitten tulisi persoona, vaikka tiedänkin ettei ultra ole 100% varma. Viimeksi kun asiaa kysyin, ultraaja sanoi että kyllä yleensä näkyy, että sen verran menee aikaa, että vauva ehtii vaihtaa asentoakin. Mutta, olen kuullut juttuja näistä ultraajista, jotka eivät suostu kertomaan? Tätä nyt pelkään, että onko tosiaan noin ja jos sattuu joku sellainen. 

Toinen asia on toki se, että onhan siellä kaikki hyvin. Kyllä jopa tällaista lapsivihaajaa kiinostaa. Minua vaivaa kun liikkeet kai pitäisi jo tuntea, viikoja 20+6. Enkä ole varma, olenko tuntenut, kun en tiedä mitä pitäisi tuntea! En tosin ole hirveästi kuulostellut. Yksi päivä esimerkiksi istuessa huomasin, kun mahassa muljahti nopeasti kolme kertaa, vähän sellainen elohiirimäinen nykäys. Voihan se olla, että se oli sitten sitä. 

Mutta olisipa jo huominen!