Napakorun vaihto

Nyt se tuli eteen, napakorun vaihto-operaatio. Viikolla 23. Ei tilanne vielä mikään kriittinen ollut, mutta huomasin että tietyissä asennoissa koru jo vähän kiristää ja kun asiaa tutkiskelin, niin eipä tuolla enää tilaa hirveästi ollut. Tänään sitten suihkusta tullessa ensin lattialle kolahti korun pallo ja perässä itse koru, joten ajattelin että okei, nyt on aika. :D 

 

Olin tilannut raskausajan napakorun jo aika alussa, joten se oli valmiina odottamassa. Varsihan tässä oli hurjan pitkä ja idea olikin, että sitä voi itse lyhentää halutun mittaiseksi. Varsi on taipuisa, joten sen _pitäisi_ kestää vatsan kasvu. Katsotaan nyt meneekö tämä loppuun asti, vai täytyykö vielä hankkia isompi.

 

Laitoin korun ensin paikoilleen ja lyhensin sen jälkeen sopivaksi. Ideana on että uudet kierteet varteen saa ihan vain palloa pyörittämällä, mutta ei se kyllä suorilla mennyt, minun piti ottaa vielä koru pois, nirhata kärkeä saksilla kapeammaksi ja pyörittää pallo paikoilleen, SITTEN sen kiinnittäminen onnistui.

 

Katsotaan nyt miten koru käyttäytyy, että joudunko vielä lyhentämään sillä extra pituutta on hieman. Toivottavasti voin pitää korun ihan loppuun asti, koska tiedän että uutta reikää en uskalla enää ottaa, kuten huimana teininä. :p

 

Siinä se nyt on!

Huimaa edistystä

Ainakin minulle! Nyt on raskauden kanssa melko seesteisen rauhallinen vaihe, jos noita hemmetin suonikohjuja ei olisi, saattaisin olla jopa välillä ihan tyytyväinen. Toki kaikenlaista pikku vaivaa ja kolotusta on lähes koko ajan, että en kyllä nauti raskaudesta yhtään. Jos nyt rehellisiä ollaan. Mutta, olen oikeasti välillä jo alkanut odotella, millainen pikku tyyppi sieltä tulee! Minä! Aika hauskaa. Neuvolastakin sanottiin viimeksi, että alkuun nähden tilanne on huomattavasti parantunut.
 

Olen jopa metsästänyt huuto.netistä lehden, jossa on kastemekon kaava ja paljon neuleohjeita vauvalle. Haluan nimittäin todellakin ommella mekon itse, että saan siitä persoonallisen. En vielä tiedä mitä haluan varsinaisesti neuloa, eikä ole kiirekään, kun neuleinnostus tulee aina vasta syksyllä. Mutta nappasin kuitenkin alesta söpöä keltaista Ipana-lankaa pari kerää, ihanan pehmoista. Harmittaa kyllä kun alkukesästä näin Prismassamme Anne Geddesin vauvalankaa, 2€ kerä. Siellä oli aivan ihana baby-green, mutta en hölmö tullut ostaneeksi. Nytpä ne sitten ovatkin kaikki loppu, siis aivan kaikki värit. No, silloin ei lapsiasia vielä niin motivoinut, niin en voinut kuvitellakaan shoppaavani edes lankaa.

 

 

Stressiä helpotti myös vähän se että neuvolasta soitettiin tuossa yksi päivä, he olivat olleet äitipolille yhteyksissä verenpaineasiastani ja sieltä sanottiin, että kotimittauksia uskotaan ja jos neuvolassa mitataan, sitä ei saa kirjata ylös sotkemaan. Jee! Ihanaa kun suhtaudutaan niin ymmärtäväisesti!
 

Tänään palailin lomalta töihin ja kipu jaloissa on sen mukainen. 2 viikkoa ja 3 päivää, sitten uusi lomapätkä. Olo tosin on vähän surkea, töitä on hirveästi, tuolle pätkälle mahtuu vain 3 päivää vapaata ja siihen on myös ympätty verikoe, sokerirasitus ja lääkäri. Eli todellakin odotan seuraavaa lomaa, silloin kaikki tämä on takana päin.

Kun raskaudesta tehdään ongelma

Huh huh, tänään on taas ollut henkisesti raskas päivä. Olen hoitanut asioita, kaikenlaisia asioita. Aamulla oli taas ihanan  pitkä neuvolasessio, jossa käytiin läpi mm. Kelan papereita ja sain jo töihin vietäväksi raskaustodistuksen ja sellaista. No, onhan sitä toki Kelassakin stressiä kerrakseen. Muutama asia vaan alkoi suututtaa, vaikka neuvolantätini mukava onkin.

Ensiksikin verenpaineenmittaus. Olen kirjoitellut täällä ennenkin, miten jännitän sitä kamalasti ja miten se ei koskaan lääkärissä onnistu. Siihen on suhtauduttu tähän asti ymmärtäväisesti ja olen mittaillut kotona, saaden ihan hyviä lukemia. Tänään hän sitten kysyi, saisiko mitata verenpaineen myös neuvolassa. Suostuin vähän pitkin hampain ja kohollahan se oli, kuten myös pulssi. Sanoi kyllä että ihan hyvät lukemat jännitykseen nähden, että monella on isommatkin. Mutta, sitten ihan lopussa piti todeta että heidän täytyy raportoida äitipolille nämä tapaukset, joissa kotimittauksissa lukemat ovat hyvät mutta neuvolassa koholla. Yleensä kuulema vastaus on että kotimittauksiin voidaan luottaa. No, miksi asiasta pitää sitten ilmoitella ympäriinsä? Ei liene harvinaista että jännittää? Kaikenlisäksi hän tenttasi minulta millainen mittari minulla on ja pyysi tuomaan sen ensi kerralla mukaan, että hän voi vaikka itsellään testata antaako mittari samoja lukemia kuin heidän mittarinsa. Tästä vähän nöksähdin, ai kun kotona saa kelpo tuloksia, niin sitä ei uskota? Aika ihme käytäntö, ymmärrän toki että verenpainetta on tärkeää seurata, mutta alkaa mennä jo yli...

Toinen asia joka *ituttaa, on sokerirasituskoe. Selitin tänään miksi pelkään sitä ja miksi minusta on epäreilua mennä sinne, jolloin minulta kysyttiin että pystynkö menemään. Hämmennyin. Sanoin että eikös se ole nyt sitten pakollinen? Johon sain vastauksen että periaatteessa mitkään neuvolapalvelut eivät ole pakollisia, mutta kyllähän siellä olisi hyvä käydä ja lähete on jo laitettu eteenpäin. Niin... eli toisin sanoen on pakko, miksi sitä ei voi vaan silloin sanoa suoraan. En jaksa enää yhtään ylimääräistä koetta ja syynäystä! Tuloksia pelkään, en todellakaan kuulu diabeteksen riskiryhmään, mutta muistelin että kun työterveydessä mitattiin sokerit 1,5 vuotta takaperin, paastoarvo oli jotakin 5,5. eihän siihen puututtu, kun raja on se 6. Mutta raskaana olevillahan  se raja on laskettu 5,3:een, eli on täysin mahdollista, että yli menee! Toki en oleta että sokerit ovat samat kuin noin pitkä aika sitten, mutta huolestuttaa. En ymmärrä mikä arvon on tuolloin nostanut, kun paastonäytteestä kuitenkin kyse. Voihan olla että tulokset ovat hyvät, mutta ahdistaa. Inhoan myös sitä 12 tunnin paastoa. Sitä lystiä saan nyt odotella vielä melkein 3 viikkoa, kun raskausviikkoja täytyy kuulema olla täynnä 24. 

Kaikenlisäksi räväytin ja soitin tänään töihin. Minulla on vielä viikko lomaa, joten jotenkin asia oli helpompi sanoa puhelimessa. Vaikka olin jo varautunut pomon ärsyttävään asenteeseen, sehän oli juuri sitä ja tulin tästäkin pahalle tuulelle. Kuten odotin, hän sanoi tietenkin jo arvanneensa ja katsoneensa että mahani on vähän pyöristynyt. Tästä loukkaannuin, koska mahani _ei todellakaan_ ole vielä iso, lisäksi olen onnistunut peittelemään aika taidolla. Tai näin luulin. Kai se sitten näkyy, olen normaalisti niin kauhean kapea. Suhtautui toki muuten ihan hyvin ei siinä, nytpähän ehtivät viikon juoruta miten jo tiesivät kun olen niin lihava jne jne. Kysyi vielä että miksi kerroin nyt, kasvoiko maha jotenkin loman aikana. Heh heh... kerroin itseasiassa siksi että heinäkuun aikana lain mukaan minun jo pitää, lisäksi minulle varattiin lääkäri sellaiseen päivään että on pakko lähteä töistä sinne kesken päivän. Että näin.

Mutta kuten neuvolassa totesinkin, miksi raskaana olemisesta on tehty näin kamalan vaikeaa? Minulla on stressi. Nyt pitäisi koettaa saada itsensä takaisin lomafiilikseen... 

Otimme viime viikolla kaverini kanssa ulkona poseerauskuvia, jotka päätyivät lähinnä facebookiin ja instagramiin. (uuuuuh) Mikä siinä on, että kun tuntee olevansa lihava ja raskaana, pitää pönkittää itsetuntoaan jotenkin. :D  

Meille tulee tyttö!

Ainakin ultran mukaan. :)

Aamulla seitsemältä menimme sairaalalle ja siellä olikin vielä mukavan rauhallista, mitä nyt yksi pariskunta ryntäsi synnyttämään. Huokaisin helpotukseta siinä vaiheessa kun huomasin että ultraaja on sama nainen kuin viimeksi, tiesin hänen kertovan sukupuolen, jos se näkyy. Noin muuten rakenneultra ei ollut erityisen mielenkiintoinen, pelkkää sotkua ruudulla. :p Aikaa meni puolisen tuntia. Masussa oli kaikki niin kuin pitää ja vauvan koko vastasi melko tarkalleen viikkoja. Sanoin aika alussa toiveemme tietää sukupuoli ja ultraaja sanoi, että tytöltä enemmän näyttää. Kuulema häpyhuulten rajat näkyvät ja vehkeitä ei ole. Toivotaan että pitää paikkansa, sen verran napakasti tieto tuli. Juu tiedän että näissä voidaan erehtyä, mutta tällä nyt mennään.

Oloni oli ultran jälkeen helpottunut. Olen koko ajan toivonut tyttöä, en varmaan osaisi olla pojan kanssa senkään vertaa. Ja onhan minulle tosiaan polttariennustuksissa luvattu tyttöä, lisäksi raskaaksi tuloni jälkeen roikotin vihkisormusta hiuksessa vatsani päällä ja kysyin, kumpi siellä on. Sormus alkoi pyöriä ympyrää, mikä tarkoittaa tyttöä. Mihin sitä olisi voinut enää uskoa! :D

Tämän jälkeen lähdimme äidin kanssa viettämään shoppailupäivää ja oli kyllä mukavaa. Äiti arvasikin jo uutiset, kun olin niin hyvällä tuulella sairaalasta tullessa.

Pyörimme kaupoissa usemman tunnin ja löysimme kyllä kaikkea ihanaa. Ja tarpeellista, kuten parit housut mukavalla vyötäröllä, kun juuri mitkään entiset ei mahdu enää päälle. Lisäksi hankinnan alla olivat isommat urheilurintsikat, sekä umpikärkiset kesäkengät, kun pitää käyttää niitä tukisukkia... Löysin myös jotain extraa kuten hamen ja mekon, joissa on kerrankin oikeasti pitkä helma.

Olo on hirveän väsynyt, mutta tyytyväinen. Vaikka olihan se hurjaa, kun ultraaja totesi että jos ei ihmeitä tule, niin seuraavaksi pitäisi tulla sitten synnyttämään!

Ihana sovituskoppikuva, millaisissa lökövaatteissa saakaan kulkea jos tahtoo peitellä mahaa!

Jännittää

Nimittäin huominen rakenneultra. Enpä olisi uskonut, mutta olen jännitellyt sitä perjantaista asti ja tänään olo on sietämättömän levoton. Onneksi aika on heti aikaisin aamusta. Mikä sitten jännittää? No, pari asiaa.

Ensiksi se, saako lapsen sukupuolen tietää. Minun nimitäin ehdottomasti tarvitsee, koska toivon, että sen myötä raskaus muuttuisi edes vähän mieleisemmäksi asiaksi, eikä vauva ole vain joku ylimääräinen loinen tuolla mahassa. Jos siitä sitten tulisi persoona, vaikka tiedänkin ettei ultra ole 100% varma. Viimeksi kun asiaa kysyin, ultraaja sanoi että kyllä yleensä näkyy, että sen verran menee aikaa, että vauva ehtii vaihtaa asentoakin. Mutta, olen kuullut juttuja näistä ultraajista, jotka eivät suostu kertomaan? Tätä nyt pelkään, että onko tosiaan noin ja jos sattuu joku sellainen. 

Toinen asia on toki se, että onhan siellä kaikki hyvin. Kyllä jopa tällaista lapsivihaajaa kiinostaa. Minua vaivaa kun liikkeet kai pitäisi jo tuntea, viikoja 20+6. Enkä ole varma, olenko tuntenut, kun en tiedä mitä pitäisi tuntea! En tosin ole hirveästi kuulostellut. Yksi päivä esimerkiksi istuessa huomasin, kun mahassa muljahti nopeasti kolme kertaa, vähän sellainen elohiirimäinen nykäys. Voihan se olla, että se oli sitten sitä. 

Mutta olisipa jo huominen!

Kun raskaus *ituttaa

Rv 20+0 , eikä minua vieläkään kiinnosta. Periaatteessahan tämä keskiraskaus tuntuu aika helpolle, olo on parempi, oikeastaan melko normaali. Ainoa mikä poikkeaa aikaisempaan on oikeastaan se että salilla veto on edelleen aika poissa ja iltaisin saattaa yhtäkkiä iskeä kamala väsymys. Ja tietysti kasvava vatsa... jota koetan muistaa rasvata. :/ Ei se toki hirveästi kasvanut vielä ole, sain juuri juhannuksena kaveriltani palautetta että maha on epäreilun pieni, ei uskoisi että mennään mitä... viidennellä kuulla? Ai kamala.

Kieltämättä olisi ihan mukavaa, että tämä alkaisi vähitellen olla "kivaa". Seuraava tavoite onkin viikon päästä oleva toinen ultra, josko sitten? Jos ei, en tiedä mitä teen. Jos minulta kysyttäisiin olenko onnellinen, voisin rehellisesti sanoa, että en ole. En nyt mitenkään masentunutkaan, mutta en yhtään onnellinen.

Viimeiset työpäivät ennen ansaittua lomaa mennäänkin jo sitten uudet tukisukat jalassa. Stay up malli tosiaan ja yllättävän hyvännäköinen, jopa kimaltaa vähän. Melko helppo pukea, kantapää on ainoa haasteellinen kohta sekä pukiessa että riisuessa. Stressaa käyttää näitä, olivat niin tajuttoman kalliit. Ainakaan täällä meillä päin raskaana oleville ei sukkia mitenkään korvata, kun "raskaus ei ole sairaus". Toivottavasti saan pidettyä nämä nyt ehjinä. Mukavat päällä, ihme kyllä. Aloitin käytön vapaapäivänä juuri siksi että saisi ne välillä pois, mutta ei ollut tarvetta, mitään epämiellyttäviä kiristyksiä ei ilmennyt. Mikä olikin odotettavissa, minulle sanottiin että ei pitäisi olla ongelmaa, kun olen markettien tukisukkiin tottunut, vaikka nämä napakammat ovatkin.

Muuta ihanaa raskausraportoitavaa, jotka olen päättänyt tilittää täällä blogissa suoraan. Olen huomannut pari kertaa aivastaessa, että meinaa lirahtaa housuun... vaikka aloin treenata lantionpohjaa heti kun sain tietää olevani raskaana! Noloa ja ärsyttävää, minulla ei _koskaan_ ole ollut tällaista vaivaa, joten raskaus nyt pakosti aiheuttaa TÄMÄNKIN! Treeni siis jatkukoon, mutta en tiedä kuinka paljon kaikkea tällaista kestän, ottaen huomioon fiilikseni raskauden suhteen.

 

Eikö kukaan muu ole tunteidensa kanssa yhtä sekaisin kuin vain minä?!

 

 

Tukisukat ja kasvava vatsa

Nyt on käyty sitten ottamassa mitat sukkia varten, ärsyttää koko homma. Mutta pakko on, kun on kohjut sukurasitteena, niin toisessa jalassa on jo nyt (!) pullottavia suonia ja muutama ruma mustelmaisen näköinen verenpurkauma. Masentaa, kiukuttaa ja *ituttaa niin rankasti, kun muuten olisi hyvät sääret. Tästäkö tämä ulkonäön pilaantuminen alkaa?! Siihen vielä seisomatyö, parasta. Neuvolan ohjeen mukaan olen pitänyt jalkoja ylhäällä ja laittanut Hirudoid fortea, mutta mitään muutosta ei kyllä tapahdu. Nuo verenpurkaumat on pakko saada jotenkin hoidatettua raskauden jälkeen, jos eivät häviä.

 

No, sukkia saan odotella vielä pari viikkoa, minulla on niin pienet jalat ettei hyllyssä ollut sopivaa. Kuulema yleensä sukkien tarvitsijat ovat vähän isompia ihmisiä. Sukkaexpertin mukaan raskaus on ihanaa aikaa, johon murahdin että "ai on vai?" Nainen katsoi minua sen verran järkyttyneenä että sitten muistin käyttäytyä, hymyilin nätisti ja esitin onnellista odottajaa.

 

Se on muuten kiva, että sukat ovat stay upit. Jotenkin kesällä mukavampi ja jopa nämä kaupan normi tukisukkikset on rasittavat, kun vessassa saa ravata useammin kuin ennen!

 

Seuraava järkytys oli sitten psykologilla, jossa on kyllä edelleen mukava käydä rupattelemassa. Nyt sivuutettiin jo synnytyspelkojakin. Mutta niin, hän totesi mahani jo vähän pyöristyneen. Sitten huomasin, että niinhän se muuten on. Olen kieltänyt onnellisesti koko asian, turvotusta, huono ryhti, jne jne. Mikä syy milloinkin. Mutta onhan se hemmetti vähän, kuitenkin vielä niin että jos ei tiedä, ei voi arvata. Ei siis tunnu yhtään vauvamahalta, läskiltä vaan. Aloin sitten tätäkin panikoida, että ei vielä! Vasta viikko 18! Sitten aloin laskeskella, että sehän on 4,5 kuukautta... Miksi se viikoissa kuulostaa niin pieneltä?

 

Tiedättekö kun koko raskaushomma ei edelleenkään huvita minua yhtään.