Sekavia tunteita

Näin viime yönä unta, että minulta lähti hiuksia isoina tuppoina. Yöllä heräsin tähän painajaiseen ja valvoin. Aamulla säntäsin unikirjan luo etsimään vastauksia. Löysin tämän suuntaista: Vahingoittuneet hiukset unissa voivat edustaa kielteisiä ajatuksia omasta itsestämme. Hiusten putoaminen voi viitata voiman ja kontrollin menetykseen. Niinpä.

Kirjoittaminen on terapiaa. En ole enää juuri itkenyt, kuten muutaman edellisen päivän. Edistystä? Tai no, itkeskelen minä oikeasti vähän väliä, mutta en koko aikaa. Olen välillä pistänyt muutaman tekstarin kaverilleni jolla on kaksi lasta, kysynyt mitä milloinkin mieleen juolahtaa, jotakin tosi randomia myös. Kukaan muu ei vielä mieheni lisäksi tiedäkään, enpä oikein halua kertoa, ennen kuin tiedän miltä itsestäni tuntuu ja mitä sanon. Ihan kuin minulla olisi maailman suurin salaisuus. Tai leima otsassa, tuo on raskaana! Yhtään positiivisia fiiliksiä asia ei ole minussa vielä herättänyt, sekavia tunteita vain.

 

Joku varmasti miettii, että miksi tuo ei tee aborttia, jos kerran on niin vaikeaa. No, koska mukavuusabortti tuntuisi tämän ikäisenä kyllä oikeasti vähän tyhmältä ratkaisulta. Eri asia varmaan olisi, jos emme kumpikaan haluaisi lapsia. Ajatus on kyllä käväissyt mielessä ainakin puolitosissaan, ei siinä.

 

En osaa edes itselleni selittää, mikä kaikki minua pelottaa. Eniten kaikki terveyteen ja synnytykseen liittyvät jutut. Lasta ehtii pelätä myöhemmin. Kun on aina ollut perusterve ihminen, tuntuu niin kauhealta, kuinka paljon sivuoiretta, riskiä ja komplikaatiota raskauteen liittyy. Puhun niistä mitä jo tiedän, en aio mennä googleen laajentamaan tietämystäni. Toki jokainen voi sairastua vakavasti, mutta sille ei voi itse mitään. Näille jutuille voi, riskit voi välttää jos on hankkimatta lapsia. Varmasti jos oikeasti niitä haluaisin, en välittäisi. Mutta nytpä välitän, itsestäni nimittäin.

 

Minua hämmentää sekin että tämähän on todella alussa, raskaushan voi mennä vielä kesken. Sitten olen panikoinut ja pelännyt turhaan. Olen kontrollifriikki ja nyt minulle on tapahtumassa asia, jota en voi kontrolloida mitenkään. Se tuntuu vieraalta ja pelottavalta ja siltä, että kroppani ottaa vallan. Olen miettinyt myös sitä, että miten reagoisin keskenmenoon. (Tapahtuu testipakkauksen mukaan joka neljännelle...) No ainakin tällä hetkellä, olisin varmaan helpottunut. Mutta olisinko myös pettynyt? Jos ehtisinkin jo tottua ajatukseen? Haluaisinko kuitenkin sitten yrittää uudestaan, ihan vapaaehtoisesti?

 

Kuten niin monesti näissä asioissa, ajoitus on todella huono. Olen juuri hakenut kahta uutta työpaikkaa. Entä jos pääsenkin haastatteluun, saati jos minut valittaisiin. Kylläpä tuntuisi hyvältä juuri nyt. En tiennyt hakiessani olevani raskaana, en olisi varmaan muuten edes hakemuksia lähettänyt. Naisilla on joskus niin hankalaa.

 

En tiedä kun moni tähän pikkuiseen terapiablogiini löytää, mutta toivon tavoittani joskus ihmisiä, jotka ovat yhtä peloissaan ja hämmästyneitä kuin minä. Tai sitten konkareita, jotka kertovat että kyllä sinä selviät, kaikki järjestyy! Voi kun pystysi katsomaan vuoden eteenpäin ja tietäisi, järjestyykö todella.