Omasta toipumisesta

Hetki taas koneella, kylläpä tähänkin on haasteellista löytää aikaa nykyään. Juttua kyllä riittäisi tännekin puolelle. Arvon tässä että kirjoitellako imetyksestä, vai itsestä ja koska edelleen olen varsin itsekeskeinen ihminen, arvaatte lopputuloksen. :p Haluan vähän purkaa tässä mitä kropassa on nyt synnytyksen jälkeen tapahtunut, sehän oli yksi asia, josta olen panikoinut ja skitsonnut täällä koko raskausajan! Yhtenä kappaleena kuitenkin ollaan (tai kahtena, heh heh...) kaikesta huolimatta. 

Alkuun olin vain todella helpottunut kun kaikki oli ohi ja mitään todella pahaa ei käynyt. Nyt kun olo alkaa olla vähän parempi, on muutama asia ehtinyt aiheuttaa jo angstausta. Tämä on kyllä sellainen aihe, josta mielelläni kuulen toistenkin kokemuksia. Ja jos löydät tämän niin että olet raskaana niin hei, tässä nyt suoraa puhetta!

Aloitetaanko vaikka sitten alhalta ylös?

Jalat:

Suonikohjuthan ne olivat yksi pahin raskauden aikainen riesani. Minulle sanottiin että ne saattavat vaalentua, mutta väläyteltiin myös leikkauksia ja muuta, että en ollut turhan toiveikas. Yllätys olikin melkoinen, kun ne alkoivat vaaleta ja hävitä jo sairaalassa! Myös yksi pullottava suoni joka oli jo ennen raskautta, on painunut kasaan. Siinäpä hoito, jota ei huvita uudelleen kokeilla. Olen siis optimistinen, että muutamassa kuukaudessa saattavat kadota vaikka kaikki mitä on tullut, niin hyvin ovat jo nyt kahdessa viikossa hävinneet/vaalenneet. Laskimotukkotulehdukset ovat myös jo lähes hävinneet. Alkuun muutaman päivän synnytyksen jälkeen jalkoja kyllä pakotteli koko ajan, mutta sairaalastakin annettiin vain ohjeeksi lähteä liikkeelle mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Olenkin käynyt lenkillä joka päivä siitä asti kun pääsin kotiin, matkat eivät ole vielä pitkiä, mutta vauhti alkaa normalisoitua. <3

Alapää:

No niin, en ole uskaltanut katsoa miltä siellä näyttää! Alkuun oli kiristystä ja paineen tunnetta, jos seisoin liian kauan. Se paine oli kyllä todella ikävää. Nyt on onneksi alkanut helpottaa. Pieni eppari minulle leikattiin ja ilmeisesti emättimeen tuli joku repeämä, jota kätilö ei edes huomannut, eli tuskin on iso. Oli vain kuulema paikattu istukan poiston yhteydessä. O_o Istumaan olen pystynyt koko ajan, nyt jo ihan ilman kipuja. Jälkivuoto on ällöttävää, vaikka onkin vähentynyt ja vaalentunut, mutta lisääntyy vielä välillä esim. kävellessä. Tänään säikähdin kun huomasin vessareissulla, että jostakin vuosi kirkasta verta. Paikallistin sen juurikin tikkien kohtaan ja hätäännyin tietysti. Onneksi meillä sattui olemaan neuvolassa painokontrolli, niin tuttu hoitaja vilkaisi minut samalla. Ei ollut mitään hälyyttävää, sanoi että voi olla mahdollista että joku tikki irtosi tai ompeleiden välistä vuotaa, mutta ei ole kuulema vakavaa, että siitä se kaikesta huolimatta paranee. Kuulema siistiä jälkeä eikä ole edes turvotusta, jälkitarkastusta odotellessa. Ihan pelottaa kuntoutuuko tämä alue ja lantionpohjaa koetan treenata joka päivä edes vähän, koska arvatkaa pelottaako myös laskeumat. :( 

Maha:

Pelkäsin miltä maha näyttää synnytyksen jälkeen, mutta sepä olikin lähes kateissa jo synnytyspäivän iltana, minulle kätilö sanoikin että olenko edes synnyttänyt, kun kohtu on palautunut niin vauhdilla. Ei siis kriisiä siitä, 5 päivää synnytyksestä maha oli taas aivan litteä, sain myös oman napakoruni takaisin. <3 Toki se huolettaa, että milloin vatsalihakset ovat takaisin paikallaan, että voi alkaa treenaamaan. Maha on myös muuten reistannut synnytyksen jälkeen, ummetusta ollut melkein koko ajan ja ihan sama mitä syö, alkaa kuulua ihme murinaa. Varmaan sitten suolisto etsii vielä paikkaansa, tai jotain. :/ Mahaan tuli myös loppuraskaudesta se ällö hormoniviiva, eikä ole vielä vaalentunut yhtään. Häviääköhän se? Raskausarpia ei tullut!

Rinnat:

Imetyksestä lisää seuraavassa postauksessa. Maitoa ei tule riittävästi. Noin muuten en yhtään pidä siitä, miten muhkuraisilta tissit tuntuvat kun niissä on maitoa. Kerran toinen oli kivikova niin kauan että pumppasin maitoa kolme kertaa, olin jo aivan varma että nyt siinä on joku tulehdus. Eivät roiku ainakaan vielä. :p

Pää:

Alkuun oli huimausta ja vähän pahoinvointia, mutta on helpottanut. Pyysin että katsovat neuvolassa hb:n kun sairaalassa ei sitä tehty. No oli 148, ennen synnytystä 136, että ei tarvetta lisärautaan. :p Jonkin verran on itkettänyt ja toki väsyttää, turhauttaa ja kiukuttaa joskus, mutta mieli on ollut yllättävän valoisa. Kai olen  niin helpottunut kun raskaus on ohi, se kun oli minulle niin vaikeaa. 

Noin muuten olen saanut palautetta että näytän terveeltä ja hyvävointiselta. Painoa en ole uskaltanut mitata, enkä vielä kokeilla mahtuuko omat farkut jalkaan. Riittävästi syöminen ja juominen tuottaa kamalia vaikeuksia, päivät menevät kuin sumussa ja hirveän nopeaan.   

Sairaala

Kirjoittelenpa tästäkin sen mitä muistan, aika sumua ja tuntuu jotenkin pahalta edes miettiä, sairaalassa olo oli todella traumaattinen kokemus. Osasin sitä toki odottaa, kun en koskaan ole sairaalassa ollut ja olen näissä asioissa sellainen herkkä reppana muutenkin. 

Torstai:

Heräämöstä minut kärrättiin aika pian synnytysvuodeosastolle. Ilmaisin heti toiveemme perhehuoneesta, mutta eihän niitä ollut vapaana. Sinänsä huoneen kanssa kävi tuuri, sain kahdenhengen huoneen, jossa kaverina oli hätäsektioäiti, jonka vauva oli teholla. Miettikääpä niitä neljän hengen huoneita, joissa kaikilla on vauva mukana... Siihen minut sitten tyrkättiin edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Siinä sitten makasin ja odottelin miestä ja vauvaa, aika tuntui aivan tuskastuttavan pitkältä. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni. 

Olin torstain aika pihalla, enkä hirveästi jaksanut vielä kävellä tai seisoskella, vaikka pikkuisen koetinkin. Illasta jaksoin käydä jo suihkussa. Aika sumua siis. Mies sai opetella yksinään vaipanvaihtoa ja muuta, kun olin niin tööt. Kyllä, emme oikeasti ole kumpikaan vaihtaneet vaippoja ennen tätä! :D 

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmön aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua. No nukuin muutaman tunnin ja kun heräsin, oli vauveli tuotu taas viereen. <3 

Yksi sellainen minusta jotenkin kammottava ja lannistava asia, oli jälkivuoto. No tuntuu loogiselle joo, mutta on aika kamalaa. En ollut taas ajatellut etukäteen, että sellaistakin on. Tulee niin reppana ja surkea olo. Ja varsinkin kun joutui käyttämänä niitä sairaalan "alushousuja". Siis hyi helv...

Perjantai:

Aamu oli pitkä ja ikävä, mies pääsi paikalle vasta kymmenen maissa, koska renkaat piti vaihtaa. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta... Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu. 

Aamusta kävin kuuntelemassa fysioterapeutin luentoa vauvan käsittelystä, eipä siellä muutakaan tekemistä ollut. Tässä vaiheessa mieskin saapui paikalle. Sitten katselimme vähän kylvetysjuttuja, aamun kotka oli vähän asiallisempi, kun mies oli paikalla. Iltapäivästä saimme kuulla, että pääsemme perhehuoneeseen! Se vähän helpotti, tai oikeastaan aika paljonkin. 

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän, nännit verillä ja rintakumin kanssa ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua. 

Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. 

Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu. Ei kun vaan parani kun aamun ämmä tuli töihin yövuoroon ja heräsin aamulla kuuden maissa siihen, kun se hiippaili meidän huoneessa!!! Olin saanut käsityksen, että perhehuoneessa saa olla rauhassa. Siis uskomatonta. 

Lauantai:

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi lauantaina oli aamusta iltaan aivan ihana hoitaja, joka oli aivan eri maata kuin nämä muut. Hän oli lääkärin kanssa sitä mieltä, että me käymme kotona tuulettumassa pari tuntia, kun asumme kilometrin päässä. Näin teimmekin ja olihan se kiva käydä kotona suihkussa ja koiria katsomassa, sekä syömässä äidin tekemää ruokaa. Sairaalassa sai olla aika dieettilinjalla. 

Teimme hoitajan kanssa toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla "imetysmyönteinen". Auttoi kyllä paljon, rintaraivarit ovat niin pahoja että kotona on pääsytty sähköpumppuun ja tarvittaessa korvikkeeseen, mutta näistä lisää seuraavassa postauksessa. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön päästäänkö kotiin. Tämä hoitaja vielä halasi meitä lähtiessään ja kertoi kirjoittavansa hyvän raportin. :) 

Sunnuntai:

Tärisin aamu kymmeneen asti, jolloin lopulta meitä tultiin katsomaan. Onneksi seuraavaksi paras hoitsu, joka oli sattunut kolmesti aiemmin. Vauvasta otettiin aamulla verikokeita, mutta niihinkään ei koskaan palattu. Minut tarkastettiin kanssa, mutta ei mitään ihmeitä. Lämpöä oli 37,1, mutta kuulema viittaa siihen että maito alkaa nousta rintoihin ja sen päivän ne olivatkin turvoksissa ja kipeät, sekä tiputtelivat maitoa. Kohtu oli lähtenyt supistumaan hyvin, minulla ei itseasiassa ole enää mahaa. Sanoivat jo torstai iltana, että olenko edes synnyttänyt. Hyvä että kroppa osaa toimia edes tässä asiassa. :) Myös suonikohjut ovat lähteneet vaalenemaan ja häipymään! 

Saatiin lupa lähteä noin kello 12. En ollut vielä käynyt synnytyskeskustelua kätilön kanssa, joten hoitsu ehdotti, että jäisimmekö vielä odottamaan, kun hän tulisi iltavuoroon kello kaksi. Näki varmaan ilmeestäni että ei hyvä, joten ehdotti soittopyyntöä. Kätilö soittikin vielä samana iltapäivänä ja olihan se vähän epämiellyttävää. Tuli kaikki kamaluudet taas mieleen. Hän myös sanoi että älä istu vielä suoraan, että paranen nopeammin. Pari tikkiähän minulla on. No niin, hyvä sanoa sunnuntaina, kun olen synnyttänyt torstaina! Olin ehtinyt siihen mennessä kyllä istuskella vaikka miten päin. Tästä tuli enemmän stressi ja nyt olen vielä enemmän jumissa, kun koetan varoa istumista koko ajan. Että näin.

Onneksi olemme kotona! Seuraavaksi omasta toipumisesta...

Synnytyskertomus

No niin, kylläpä on ollut haasteellista jaksaa kavuta yläkertaan ja istahtaa koneelle, näin viikko synnytyksestä sain otettua itseäni niskasta kiinni. Ajattelin tehdä erilliset postaukset synnytyksestä, sairaalassa vietetystä ajasta ja mitä sen jälkeen, joten tekstiä ehkä tulee nyt melkoisen tiheästi, tai sitten ei! 

Mutta meillä on nyt viikon ikäinen vaavi ja se on aivan hurjan suloinen. Mieli on paljon parempi kuin raskausaikana ja tulevaisuus tuntuu melkoisen valoisalle, ainakin tällä hetkellä. <3 

Kirjoittelenpa nyt synnytyksestä sen, mitä vielä muistan. Mielestäni tässä ei ole mitään aivan kamalaa, eli luulen että tämän voi turvallisin mielin lukea myös synnytystä pelkäävät. Kivaahan se ei ole ja aivan *elvetin rankkaa, mutta kuitenkin. 

Viime viikon tiistaina itkeskelin aika paljon turhautumista ja raskautta. Silloin oli se ensimmäinen yliaikaneuvola. Päätin että nyt riittää, en voi stressata koko ajan näin paljon kun vauva ei kerran tule ulos ja vähän niin kuin luovutin, päätin lopettaa kropan vahtaamisen ja edes koettaa ottaa rennosti. Niinpä sitten keskiviikkona aamupäivän lähinnä lueskelin ja katsoin sarjoja. Imuroin sentään, tosin en supistusten toivossa, vaan koska koirat ja kurakeli. Sitten aloin yhdeltä leipomaan sämpylöitä ja siinä leipoessa kiinnitin huomiota välillä ilmestyvään paineen tunteeseen alavatsalla, en kuitenkaan jaksanut ottautua siihen sen enempää.

Puoli kolmelta lopulta uskalsin laittaa miehelle viestiä, että tuo paineen tunne tulee aina välillä. Aloin sitten kellosta tarkkailemaan ja se tuli itseasiassa aikalailla 15 minuutin välein, ei kestänyt kauaa, jotain 20 sekuntia. Laitoin siinä sitten yhden jakson Once upon a timea pyörimään ja neuloin vauvalle nuttua, pitäen samalla silmällä kellosta noita "ehkä" supistuksia. Niitä tuli 5-15 minuutin välein. Viestittelin kaverilleni facebookissa ja hän kehotti soittamaan sairaalaalle. Näin tein ja sieltä sanottiin että on mahdollista, että synnytys on käynnistymässä. Viikkoja oli tuossa vaiheessa 40+2. Sanoi kuitenkin että ei hätää, oleile vain kotona rauhassa. 

Siinä vaiheessa tuli toivoton itkukohtaus että apua, nytkö. Mies tuli kotiin ja mieli rauhoittui, sitten alkoi jännittää silleen hyvällä tavalla. Käväisimme vielä ruokakaupassa ja lenkillä, tein pikaisesti ruokaa. Supistuksia tuli, mutta eivät olleet vielä pahoja, muistuttivat kuukautiskipua. Joskus 18.30 jälkeen aloin laskea että tulivat viiden minuutin välein. Ja kun niitä oli tullut viiden minuutin välein kaksi tuntia, soitin sairaalalle ja kysyin että mites nyt. Käskettiin vaan olla kotona vaikka aamuun asti? O_o Tuli vähän sellainen olo että siellä oltiin vähän asenteella että näinköhän tosiaan synnytät. Olimme kotona yhdeksään illalla, sitten kun supistus sai minut itkemään, mies oli sitä mieltä että nyt mennään. Pakkailin loput kamat ja sairaalalla oltiin 21.30 jälkeen. Siellä suoraan synnytyssaliin jossa todettiin, että vasta 2,5 senttiä auki. Synnytys oli kuitenkin tosiaan käynnissä. 

Tästä alkoi pitkä yö, en halunnut heti lääkkeitä, kokeilin pärjätä ilokaasulla, josta ei ollut mitään apua. En oikein tykännyt hönkiä sitä, tuntui että tuli vähän huono olo. Supistukset muuttuivat aivan infernaalisen kipeiksi, mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon. Nyt ymmärrän kun kaikki sanoivat että kyllä sen tietää, kun on tosi kyseessä. Aamukahdelta suostuin lopulta ottamaan epiduraalin, kun olin oksentanut kipujen takia kaksi kertaa. On siis aivan turha koettaa lueskella ja opetella niitä rentoutumiskeinoja, kun loppuvaiheessa supistukset ovat niin kipeitä että keskityt vaan siihen ettet kuole. Ikävä fakta. Epiduraalin jälkeen olo oli suorastaan euforinen, kun kivut helpottivat niin paljon. Sitten piristyinkin ja mies arvosti kun höpöttelin hänelle tunnin putkeen, kun toinen olisi halunnut vähän nukkua. 

Sain itse unta vajaan tunnin, synnytys eteni koko ajan vaikka kivut pysyivät poissa. Sen tunni aikana mitä nukuin, avautumista tapahtui 5:stä sentistä 9:ään, ei huono. Vedet menivät 5.55 aamulla. Valitettavasti kätilön työvuoro vaihtui seitsemältä ja aivan ihana kätilömme vaihtui ei niin ihanaan. Sinänsä ihan pätevä, mutta liian tyly minun makuuni. 

Tästä päästiin aika pian ponnistusvaiheeseen, joka oli kamalaa! Kiitin monta kertaa hyvää kuntoani, muuten en olisi jaksanut. Asentoa vaihdeltiin kyljellään olosta selällään puoli istuvaan asentoon, kerran kokeilin jopa kontillaan, mutta sattui liikaa. Kätilö kehui jälkeenpäin että synnytin hienosti ja sitkeästi ja urheilijataustani huomasi, mutta kyllä se oli kamalaa! Kestoksi merkattiin jotakin 1h 17 min, että huh huh. Pieni eppari jouduttiin lopulta tekemään, mikä oli harmi. Kätilö ei olisi halunnut kun paikat joustivat niin hyvin, mutta kun pää ei lähtenyt syntymään. Sittenpä tulikin toisella työnnöllä ja vaavi saatiin maailmaan tasan kello 10 torstaina 12.11. Pelkäsin alkuun että en osaa ponnistaa, mutta kyllä se kuulkaa on ihan "tarve". Huusin ja karjuin niin vietävästi, onnea viereisiin saleihin.

Oli se ihmeellinen fiilis saada vauva syliin. Rauhoittui itku saman tien ja alkoi vaan tutkiskella kaikkea hirveän tuimalla ilmeellä. Itse itkin noin viisi sekuntia helpotuksesta, nyt se on ohi.

Vaan eipäs ollutkaan. Supistukset loppuivat kuin seinään ja istukka ei lähtenyt syntymään. Muutenkin lopussa jouduttiin avittamaan tipalla, kun aloin joutua tekemään jo liikaa lihastyötä. Kätilö sitten totesi tylysti että pitää poistaa tunnin sisään leikkaussalissa, ettei ala tulehtua. Menin tästä aivan hysteeriseen paniikkiin. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka koetti vielä aivan tuskaisen kovakouraisesti saada istukan irti, no ei lähtenyt, napanuorakin oli niin ohut että alkoi murentua käsiin. Sitten minulle vain todettiin että "sanohan vauvalle heipat" ja vietiin leikkaussaliin. Olin aivan shokissa ja itkin, alkaa itkettää vielä tätä kirjoittaessa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, leikkaussalissa oli hirveästi jengiä ja se oli pelottavaa. Minua ei myöskään ollut ikinä nukutettu, joten sekin pelotti. Tai no, varsinainen nukutus tämä ei ollut, puhuivat "humautuksesta", olin siis taju kankaalla jotakin 15 minuuttia - puoli tuntia. Muistan kun minulle sanottiin että nyt menee kipulääke, pidä silmät auki niin kauan kuin jaksat. Sitten "huomenta, nyt se on ohi". Tuntui kun olisin vain räpäyttänyt silmiä tuossa välissä. Kaikki meni hyvin, istukka poistettiin alakautta, ilmeisesti kaapimalla kohtu. Vertakaan ei mennyt niin paljon, että olisi täytynyt toimenpiteisiin ruveta sen takia. Mies tuli pian heräämöön vauvan kanssa ja _nyt_ se oli ohi. 

Pahoittelen mahdollisia virheitä, en jaksa lukea tekstiä läpi nyt enää. Tuntuu vieläkin niin kurjalle. Jonkinlaiset traumat jäi tuosta lopun sählingistä, en ole koskaan edes kuullut, että noin voi käydä. Ehkä hyvä niin. Tuntuipa kurjalle että mies sai kahvit sitten yksin, kun minua kuskailtiin ties minne. Itsehän sain ruokaa vasta viideltä illalla, mutta tuosta traumaattisesta sairaala-ajasta sitten seuraavassa tekstissä. 

Mies oli kyllä ihan mieletön tuki koko synnytyksen ajan ja tällä hetkellä meillä se on hän, joka sanoo ainakin nyt ettei missään nimessä lisää lapsia, kun ei halua joutua katsomaan miten käyn tuollaisen rääkin uudestaan läpi. <3

Meille syntyi tyttö

Meille syntyi tyttö eilen tasan kello 10 aamulla. :) Pituutta 50,5cm ja painoa 3,5kg. Päivittelen synnytystarinaa tänne kunhan päästään kotiin. Toivottavasti pian, sairaalassa on kamalaa!

Neuvola rv 40+1, ei vieläkään vauvaa!

Yliajalle sitä sitten mentiin täälläkin. Jooh, eihän se mikään eräpäivä ole, mutta kyllä alkaa hermot olla kireällä. Tiedän etten ole ainoa, mutta puranpa surkeaa oloani nyt täällä. Viime viikolla en oikein jaksanut enää joka kolotusta miettiä, supistelee juu, mutta ei ole säännöllistä eikä kipeää, että näin. On kokeiltu kolmea s:ää ja lenkkeilyä, ei muuten auta mikään. Sunnuntaina hypin seinille ja nukuin huonosti ja levoton olo jatkui eilen. Vatsa oikutteli ja olin muutenkin huonovointinen, liekkö sitten laskettuaika sai levottomaksi. Päätäkin meinasi särkeä ja huimasi, mutta varmaan niskaperäistä, koska verenpaine oli normaali eikä ollut virtsassakaan mitään vikaa tänään. 

Se oli nyt sitten virallisesti ensimmäinen yliaikaneuvola. Kai sitä vielä voi olla toiveikas, koska ultrien mukaan laskettuaika olisi pikemminkin 11.-13. päivä. Mutta en vain jaksa enää, kolme viikkoa olen odottanut joka päivä että joko nyt, ei enää. Päällimmäisenä mielessä on ollut omien vaivojen helpottaminen, mutta nyt sunnuntaina tajusin että jestas, johan minä haluan sen vauvankin! Se oli kyllä todella hämmentävä oivallus, minulle varsinkin. 

Kaikki oli hyvin jälleen, ainakin ultran mukaan. Tosin sf-mitta oli pysynyt samana ja minunkaan painoni ei ollut noussut, mutta neuvolan täti sanoi vain että vauva on jo tässä vaiheessa kasvunsa kasvanut, eikä ainakaan antanut ymmärtää että tästä jotenkin pitäisi hätääntyä. Tosin viimeksi minulla supisteli kun sitä koetettiin mitata, eli on mahdollista että jotakin on tapahtunut kuitenkin. Uutena juttuna hän halusi ottaa lapsivesitestin, koska aamulla sängystä noustessa housuihin huljahti jotakin nestettä, sen verran reilusti että ne kastuivat. Valitettavasti oli kuitenkin negatiivinen, eli ilmeisesti kyse oli sitten ihan vain nestemäiseksi muuttuneesta valkovuodosta, ei siis vielä asiaa synnyttämään. 

Kohdunkaulantilanne tarkistettiin myös taas, mutta en oikein nyt ole varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Näillä viikoilla ovat muuttuneet varovaisiksi, eivätkä oikein kerro enää mitään. No, kaulaa oli jäljellä ehkä sentti, viimeksi sanoi että 1,5cm ja noin sentin auki, mutta nyt ei osannut sanoa paljonko oli auki, kun oli kuulemma jo niin "pehmeää höttöä" koko jäljellä oleva kohdunsuu. O.o Lisäksi kuulema vauva on niin alhaalla, että päätä pystyi kutittelemaan. Että mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tilanne oli jälleen "lupaava". 

Masentunut ja lannistunut olo kuitenkin jäi, varmaan kun alettiin puhua jatkosta. No pitäähän siitä jo puhua, mutta tuli sellainen fiilis että lyön hanskat tiskiin, vauva ei kuitenkaan synny ja ehkä pitää ottaa tavoitteeksi joulukuu... Ja ei, ei tarvitse tulla selittämään ettei aika ole enää pitkä jne. jne. koska nyt vain ihan puhtaasti *ituttaa kaikki. Sitä ei kukaan tiedä, kuinka kauan tässä vielä odotellaan. Minua pelottaa synnytys ja sairaalassa olo sen verran edelleen, että haluaisin hoitaa sen alta pois. Ei ainakaan helpota murheita tämä. 

No kuitenkin, perjantaina taas neuvolaan ja sitten aikaa äitipolille yliaikaiskontrolliin, ilmeisesti välille ensi viikon ma-to. Viimeistään silloin torstaina kun minäkin kerran menin 10 päivää yli, niin oli alkanut neuvolantäti miettiä että menisikö tämäkin. Tuollaista ei vaan haluaisi kuulla enää tässä vaiheessa, vaikka sitä pelkää itsekin. Sitten jos menisi käynnistykseen, niin se olisi vasta kuun viimeisellä viikolla, jos mitään vikaa ei ole. Voi apua! En tietenkään toivo että mitään kamalaa tapahtuisi, mutta ainakin nyt vauva voi hyvin ja minäkin kaikesta huolimatta, ilmeisesti fyysisesti jopa epänormaalin hyvin tilanteen ja viikot huomioon ottaen. Että näin! Kävimme nimittäin keskustelun, että lenkkeilenkö vielä ja kuinka pitkiä matkoja. Sanoin sitten siihen etten jaksa enää kovin montaa kilometriä, kun tulee vessahätä. Tähän sitten täti totesi että jaa puhun vielä kilometreistä, kun yleensä matkat on tässä vaiheessa 200-300 metriä. Toki jos synnytys käynnistyisi itsestään mitä tietenkin toivon, niin ehkäpä kunto sitten olisi riittävä siitä selviytymään.

Päivät ovat vaan niin kamalan pitkiä. Ompelemani kastemekkokin on jo valmis, kun olisi vielä pitäjä! 

Neuvola rv 39+1

No täällä kuulkaa ollaan ja vielä yhtenä kappaleena! Supistelee joka päivä, mutta ei kipeästi. Lenkki viimeistään saa aina suppareita aikaan. Sunnuntaina oli edelliset "kovat" supistukset, jotka alkoivat lenkillä ja jatkuivatkin epäsäännöllisesti pari tuntia, mutta sitten taas häipyivät. Voitte uskoa, että turhauttaa tällainen! Joka päivä odottaa, että joko tänään. 

Tänään oli taas neuvola, jossa kaikki oli kunnossa. Nyt ei ollut taas tämä oma neuvolantäti, vaan se toinen paljon topakampi, josta olen oppinut tykkäämään. Hänpä yllättikin ja kysyi, että tarkistetaanko kohdunkaulan tilanne. Minä jotenkin luulin, että sitä ei neuvolassa tehtäisi. No sanoin että tottakai tarkistetaan, haluan tietää missä mennään! Joten jos et kestä ällöä informaatiota kohdunsuustani, kannattaa nyt laittaa sivu pois. ;) Mutta niin, kohdunsuu oli pehmeä, auki sormelle noin sentin ja kaulaa oli jäljellä 1,5 cm. Minusta tuo kuulosti vielä ihan hurjan paljolta ja jotenkin olo on ollut siitä asti ärsyyntynyt. Vaikka toki jos lähtötilanne on noin 4cm, onhan siellä jotain tapahtunut. Hän sanoi kyllä, että tilanne on lupaava ja tokihan vauva voi syntyä vaikka ensi yönä, JOS minulle jostain ne kovat supistukset aikaan saisi. 

Nyt on siis projekti supistuksia keinolla millä hyvänsä. Tuleehan niitä, tuli neuvolassakin, minkä takia ei saatu tarkkaa sf-mittaa otettua. Toivotaan että tuo kovakourainen ronklaus jotenkin auttaisi nyt asiaa. Neuvolan täti kysyi että onhan kolme s:ää varmasti jo käytössä, sanoi että tässä tilanteessa etenkin seksi olisi nyt se paras apu. No mahassa on tuon tutkimuksen jälkeen tuntunut sen verta ikävälle, että aion hyödyntää tätä olotilaa ja pestä vielä saunan ja käydä lenkillä toisen kerran tänään, sekä ehkä lämmittää sen saunan ja katsotaan, onko sitä kolmattakin ässää tarjolla illasta. :D 

Olo on turhautunut varmaan myös siksi, että kun en oikeasti oikein ymmärrä näitä asioita, että miten tuosta hurjasta 1,5 sentistä voidaan päästä synnytykseen asti ikinä. Laskettuaika on jo ensi maanantaina, jos ei synnytystä kuulu, sitten neuvolassa käydäänkin kahdesti viikkoon. No, eihän tässä muutakaan tekemistä toki ole... Toivoisi vain niin kovasti että jotain tapahtuisi ja raskaus loppuisi! Vauvalla oli kuitenkin kaikki hyvin ja on kuulema laskeutunut todella alas, eli ei voi enää kääntyä väärään asentoon.