Kastajaiset, joulu, stressiä, ahdistusta...

Siis mihin tämä aika menee! Toisaalta taas se etenee tuskallisen hitaasti. Nyt kertakaikkiaan yläkerta kera tietokoneen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, että bloggaus on aikamoinen haaste. Neiti nukkuu nyt ja olen yksin kotona, joten oksennetaan kaikki kuulumiset sitten samaan postaukseen. 

En nauti tästä vauva-ajasta yhtään. Yllättikö? Enhän minä ole sellainen ihminen, joka tykkää jumittaa lapsen kanssa kotona. Minua turhauttaa etenkin tämä vaihe kun hoidat vain, eikä lapseltakaan tule mitään vastakaikua, itkua pelkästään. Muutamia hymyjä on alkanut välähdellä harvakseltaan, neidillä on ikää kohta 7 viikkoa. Toki hoidan lapseni hyvin, ei siinä. Mutta en vain nauti olostani. Olisi kiva esim. käydä joskus ihmisten ilmoilla, edes vähän kaupungissa shoppailemassa. En ole viimeiseen kahteen viikkoon käynyt juuri lähikauppaa kauempana. Välillä minua ahdistaa kun tuntuu että olenko edes kiintynyt tuohon lapseen, mutta ne tunteet tulevat ja menevät, ei tämä siis ehkä vielä ole minkään masennuksen puolella. 

Meillä oli kastajaiset 20.12 ja neiti sai nimen, joka on kaikkien mielestä älyttömän kaunis. Nimiasioista minulla olisi paljonkin höpötettävää, mutta säilytetään nyt joku yksityisyys vauvallekin. Kriteerit olivat kuitenkin kansainvälinen, aavistuksen fantasiahenkinen, mutta täytyy kuitenkin löytyä nimipäivät kalenterista. Nappiin meni. 

Kastajaisista otin kauheaa stressiä, koska pidimme ne kotona ja kämppä oli kuin pommin jäljiltä. Vaikka äiti olikin auttamassa muutaman päivän, kiire meinasi tulla. Lisäksi hössötin vielä leipomisen kanssa ja pyöräytin viisi kakkua, mikä oli vähän ylilyönti. :D Se koristelushow aamulla oli ihan kamala. Kastajaiset menivät kuitenkin enimmäkseen hyvin ja niistä jäi mukava fiilis. Ainoa miinus anoppi, joka veti jostakin syystä kamalaa esitystä koko ajan, ei osannut olla pälättämättä edes toimituksen ajan, mikä ns. *itutti. Mutta sille ei voi nyt mitään, en lähde erittelemään asiaa enempää ettei verenpaineet nouse turhaan. :p Pappina toimi meidän vihkipappimme, se oli kyllä parasta. <3

Jee voittajafiilis, nimi annettu!

Meillä oli vielä lääkärineuvola 23. päivä kello 14.30, eli ei joululoman viettoon ihan helpolla! Onneksi kaikki oli hyvin, painoa oli silloin 4,7kg ja pituutta 57cm, eli neiti kasvaa edelleen vauhdilla. Olin ristiäisistä kauhean väsynyt ja neuvola oli viimeinen stressi ennen joulun pyhiä, jolloin mieskin oli vapaalla. Niinpä sitten keskiviikko iltana oloni meni yhtäkkiä oudoksi ja kuume nousi 38,5 asteeseen. En meinannut uskoa, ei tuntunut kuitenkaan niiiiiin kipeälle olo. Nappasin buranan ja panadolin ja menin nukkumaan ja nakitin vaavin hoidon miehelle sinä yönä. Aamulla kuume oli poissa, eikä ole palannut. Epäilen syyksi kertakaikkiaan väsymystä. Tietysti ensin mieleen tuli mahdollinen rintatulehdus yhytäkkisen kuumeen takia, mutta kun muut oireet puuttuivat. Toinen rinta aristi ehkä vähän, mutta ei sinänsä mitenkään epänormaalilla tavalla. No, onneksi en tullut kipeäksi, mutta tahtia pitäisi ehkä nyt vähän höllätä. Syömisetkin ovat edelleen mitä sattuu, ei pelkästään joulun takia. En varmasti saa tarvittavia vitamiineja. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon kaikki! 

Joulu on nyt takana, mutta kohta on sitten kolmekymppiset, että se siitä stressin vähenemisestä. :D Onneksi viikon päästä pääsen lopultakin hierontaan, kroppa on jossakin aivan kamalassa kunnossa, synnytyksestä ja vauvan kantelusta. Ei taida ihan yksi kerta riittää. Ehkä se taas tästä, nyt vaan on vaikeaa löytää valoisia puolia asioista. Hoitoapua on onneksi tarjolla, mutta miinus puolena minulle tulee tunne että anoppini yrittää omia vauvaa (leijonaemo, heh) joten otan toki stressiä siitäkin. Ei hän toki tätä kovin usein näe, joten lienee vain innokas. Onhan tämä kaikille vielä uusi tilanne, toivon että se hössötys vähitellen rauhoittuu. Oikeastaan enemmän toivon, että mieheni pikkuveli paukauttaisi tyttöystävänsä paksuksi. ;)

Imetystä ja eka neuvola

Tänään on niin kuin sellainen päivä, että en ole hirveän iloinen. Nyt on kuitenkin hetki aikaa istua koneelle, niin koetanpa kirjoitella tänne jotain. Aamu oli kaoottinen. Yöllä sinänsä sai unta, vaikka vaavilla olikin ihme vinkunaa ja kitinää läpi yön. Mahavaivoja ilmeisesti. Se myös puklautteli yöllä taas aika paljon ja välillä minua huolestuttaa sekin, että mikä on normaalia? Kun en tiedä! Ainakaan alustaksi laitettu harso ja pyyhe ei riittänyt pitämään lakanaa puhtaana ja myös body oli ihan märkä, tähän pyykin määrään meinaa seota, varsinkin jos nukkuu meidän sängyssä ja sotkee isot aluslakanat. Muutamana yönä myös vaavin nenä on mennyt tukkoon, enkä tiedä miksi. On meillä se "niistäjä", mutta senkin käytöstä tulee kauhea huuto. Aamun raivareiden lisäksi koira oli paskonut olohuoneen matolle niin reilusti että se piti pestä, sillä on vielä joku mustasukkaisuus/hylätyksi tulemisen pelko meneillään. Eli kyllä, tänään ns. *ituttaa ja huolestuttaa kaikki.

Mutta olen uhkaillut että kirjoitan imetyksestä, no niin. Minun suhtautumiseni imetykseen on se, että se on mielestäni luonnotonta ja ällöttävää, sanoin jo neuvolassa ennen synnytystä, että jos voisin valita, en imettäisi. Tiedostan kuitenkin että siitä on hyötyä vauvalle, joten koetan kärsiä ainakin sen pakollisen puoli vuotta, jos maito riittää. Yhteiskunnan painostus asian suhteen on melkoinen, joten tiedän että minua pidetään huonona äitinä ajatusteni kanssa. 

Voitte lukea tarkemmin esimerkiksi sairaala postauksesta, miten perseelleen kaikki lähti heti menemään. Maitoa tosiaan ei tullut alkuun riittävästi, vauva näki nälkää, jne. jne. Jouduin myös käyttämään rintakumia, koska muuten imeminen ei onnistunut. Vauva ei ole koko aikana ollut yhteistyökykyinen imemään, koska kärsivällisyys ei riitä. Ruokaa pitää saada ja heti. Vaavi vetää sellaiset raivarit rinnalla, että sitä ei kuuntele kukaan. Jäykistää itsensä ja rääkyy niin kuin piru, siinä kyllä itselläkin stressi kasvaa jonnekin aivan uusiin ulottuvuuksiin, ei, meillä ei siis bondata tätä kautta. En tajua miten sain sairaalassa imetettyä edes jonkin verran, koska kotona se on onnistunut noin kaksi kertaa, kuminkin kanssa. Enkä ole kyllä enää jaksanut edes yrittää.

Marssin ostamaan sähkökäyttöisen rintapumpun heti, Spectre merkiltään ja olen kyllä tykännyt. Helppoa ja vaivatonta, eikä juurikaan satu. Meidän vaavi syö siis pullosta. Välillä korviketta, kun oma maito ei pelkästään riitä. Ja kyllä, olen huomannut että myös jotkut kaverini katsovat vähän pitkin nenäänsä, "ai, et imetä?" Juu en. Minä itse olen sinut valintani kanssa, kukaan muu ei tunnu olevan. Alussa mietin itsekin, että teenkö jotakin väärin. Mutta oikeasti, pääsen niin paljon helpommalla, kun vauva ei ole tississä kiinni tuntikausia kerrallaan. Nyt joku muukin voi hoitaa syötön, lisäksi onhan se nyt kätevää, jos olemme kylässä tai muuten liikenteessä. Minä paheksun sellaisia naisia, jotka vetävät tissinsä esiin keskellä kauppakeskusta tai ravintolaa. 

Neuvolassa suhtauduttiin tähän asiaan yllättävän hyvin, kun kuulivat että se on minulle ok. Sanottiinkin että parempi on periaatteessa antaakin ruoka näin, kuin että roikutaan tississä turhaan ja sitten vedetään ilmaa mahaan. Eli koetan nyt vain kestää paheksuvat katseet ja ihmettelevät kommentit, eihän tässä muu auta. Minnekkään imetyspolille en todellakaan mene, se olisi ehkä jo pahimpia painajaisia! Koetin muuten etsiä netistä tietoa miten lisätä maitomäärää pumppaamalla, mutta löytyipä vähän mitään. Niin se näköjään on, että täysi pulloruokinta on ilmeisesti harvinaista yleisen käsityksen mukaan...

Kävimme tosiaan ekassa neuvolassa vauvan kanssa keskiviikkona, siellä oli onneksi kaikki hienosti. Pituus oli 54cm ja paino 3,875g, eli mukavasti oli kasvanut. Pituus huitelee yläkäyrällä ja paino alhaalla, näin pitääkin jos tulee saman mallinen kuin minusta. :p  

Omasta toipumisesta

Hetki taas koneella, kylläpä tähänkin on haasteellista löytää aikaa nykyään. Juttua kyllä riittäisi tännekin puolelle. Arvon tässä että kirjoitellako imetyksestä, vai itsestä ja koska edelleen olen varsin itsekeskeinen ihminen, arvaatte lopputuloksen. :p Haluan vähän purkaa tässä mitä kropassa on nyt synnytyksen jälkeen tapahtunut, sehän oli yksi asia, josta olen panikoinut ja skitsonnut täällä koko raskausajan! Yhtenä kappaleena kuitenkin ollaan (tai kahtena, heh heh...) kaikesta huolimatta. 

Alkuun olin vain todella helpottunut kun kaikki oli ohi ja mitään todella pahaa ei käynyt. Nyt kun olo alkaa olla vähän parempi, on muutama asia ehtinyt aiheuttaa jo angstausta. Tämä on kyllä sellainen aihe, josta mielelläni kuulen toistenkin kokemuksia. Ja jos löydät tämän niin että olet raskaana niin hei, tässä nyt suoraa puhetta!

Aloitetaanko vaikka sitten alhalta ylös?

Jalat:

Suonikohjuthan ne olivat yksi pahin raskauden aikainen riesani. Minulle sanottiin että ne saattavat vaalentua, mutta väläyteltiin myös leikkauksia ja muuta, että en ollut turhan toiveikas. Yllätys olikin melkoinen, kun ne alkoivat vaaleta ja hävitä jo sairaalassa! Myös yksi pullottava suoni joka oli jo ennen raskautta, on painunut kasaan. Siinäpä hoito, jota ei huvita uudelleen kokeilla. Olen siis optimistinen, että muutamassa kuukaudessa saattavat kadota vaikka kaikki mitä on tullut, niin hyvin ovat jo nyt kahdessa viikossa hävinneet/vaalenneet. Laskimotukkotulehdukset ovat myös jo lähes hävinneet. Alkuun muutaman päivän synnytyksen jälkeen jalkoja kyllä pakotteli koko ajan, mutta sairaalastakin annettiin vain ohjeeksi lähteä liikkeelle mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Olenkin käynyt lenkillä joka päivä siitä asti kun pääsin kotiin, matkat eivät ole vielä pitkiä, mutta vauhti alkaa normalisoitua. <3

Alapää:

No niin, en ole uskaltanut katsoa miltä siellä näyttää! Alkuun oli kiristystä ja paineen tunnetta, jos seisoin liian kauan. Se paine oli kyllä todella ikävää. Nyt on onneksi alkanut helpottaa. Pieni eppari minulle leikattiin ja ilmeisesti emättimeen tuli joku repeämä, jota kätilö ei edes huomannut, eli tuskin on iso. Oli vain kuulema paikattu istukan poiston yhteydessä. O_o Istumaan olen pystynyt koko ajan, nyt jo ihan ilman kipuja. Jälkivuoto on ällöttävää, vaikka onkin vähentynyt ja vaalentunut, mutta lisääntyy vielä välillä esim. kävellessä. Tänään säikähdin kun huomasin vessareissulla, että jostakin vuosi kirkasta verta. Paikallistin sen juurikin tikkien kohtaan ja hätäännyin tietysti. Onneksi meillä sattui olemaan neuvolassa painokontrolli, niin tuttu hoitaja vilkaisi minut samalla. Ei ollut mitään hälyyttävää, sanoi että voi olla mahdollista että joku tikki irtosi tai ompeleiden välistä vuotaa, mutta ei ole kuulema vakavaa, että siitä se kaikesta huolimatta paranee. Kuulema siistiä jälkeä eikä ole edes turvotusta, jälkitarkastusta odotellessa. Ihan pelottaa kuntoutuuko tämä alue ja lantionpohjaa koetan treenata joka päivä edes vähän, koska arvatkaa pelottaako myös laskeumat. :( 

Maha:

Pelkäsin miltä maha näyttää synnytyksen jälkeen, mutta sepä olikin lähes kateissa jo synnytyspäivän iltana, minulle kätilö sanoikin että olenko edes synnyttänyt, kun kohtu on palautunut niin vauhdilla. Ei siis kriisiä siitä, 5 päivää synnytyksestä maha oli taas aivan litteä, sain myös oman napakoruni takaisin. <3 Toki se huolettaa, että milloin vatsalihakset ovat takaisin paikallaan, että voi alkaa treenaamaan. Maha on myös muuten reistannut synnytyksen jälkeen, ummetusta ollut melkein koko ajan ja ihan sama mitä syö, alkaa kuulua ihme murinaa. Varmaan sitten suolisto etsii vielä paikkaansa, tai jotain. :/ Mahaan tuli myös loppuraskaudesta se ällö hormoniviiva, eikä ole vielä vaalentunut yhtään. Häviääköhän se? Raskausarpia ei tullut!

Rinnat:

Imetyksestä lisää seuraavassa postauksessa. Maitoa ei tule riittävästi. Noin muuten en yhtään pidä siitä, miten muhkuraisilta tissit tuntuvat kun niissä on maitoa. Kerran toinen oli kivikova niin kauan että pumppasin maitoa kolme kertaa, olin jo aivan varma että nyt siinä on joku tulehdus. Eivät roiku ainakaan vielä. :p

Pää:

Alkuun oli huimausta ja vähän pahoinvointia, mutta on helpottanut. Pyysin että katsovat neuvolassa hb:n kun sairaalassa ei sitä tehty. No oli 148, ennen synnytystä 136, että ei tarvetta lisärautaan. :p Jonkin verran on itkettänyt ja toki väsyttää, turhauttaa ja kiukuttaa joskus, mutta mieli on ollut yllättävän valoisa. Kai olen  niin helpottunut kun raskaus on ohi, se kun oli minulle niin vaikeaa. 

Noin muuten olen saanut palautetta että näytän terveeltä ja hyvävointiselta. Painoa en ole uskaltanut mitata, enkä vielä kokeilla mahtuuko omat farkut jalkaan. Riittävästi syöminen ja juominen tuottaa kamalia vaikeuksia, päivät menevät kuin sumussa ja hirveän nopeaan.   

Sairaala

Kirjoittelenpa tästäkin sen mitä muistan, aika sumua ja tuntuu jotenkin pahalta edes miettiä, sairaalassa olo oli todella traumaattinen kokemus. Osasin sitä toki odottaa, kun en koskaan ole sairaalassa ollut ja olen näissä asioissa sellainen herkkä reppana muutenkin. 

Torstai:

Heräämöstä minut kärrättiin aika pian synnytysvuodeosastolle. Ilmaisin heti toiveemme perhehuoneesta, mutta eihän niitä ollut vapaana. Sinänsä huoneen kanssa kävi tuuri, sain kahdenhengen huoneen, jossa kaverina oli hätäsektioäiti, jonka vauva oli teholla. Miettikääpä niitä neljän hengen huoneita, joissa kaikilla on vauva mukana... Siihen minut sitten tyrkättiin edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Siinä sitten makasin ja odottelin miestä ja vauvaa, aika tuntui aivan tuskastuttavan pitkältä. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni. 

Olin torstain aika pihalla, enkä hirveästi jaksanut vielä kävellä tai seisoskella, vaikka pikkuisen koetinkin. Illasta jaksoin käydä jo suihkussa. Aika sumua siis. Mies sai opetella yksinään vaipanvaihtoa ja muuta, kun olin niin tööt. Kyllä, emme oikeasti ole kumpikaan vaihtaneet vaippoja ennen tätä! :D 

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmön aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua. No nukuin muutaman tunnin ja kun heräsin, oli vauveli tuotu taas viereen. <3 

Yksi sellainen minusta jotenkin kammottava ja lannistava asia, oli jälkivuoto. No tuntuu loogiselle joo, mutta on aika kamalaa. En ollut taas ajatellut etukäteen, että sellaistakin on. Tulee niin reppana ja surkea olo. Ja varsinkin kun joutui käyttämänä niitä sairaalan "alushousuja". Siis hyi helv...

Perjantai:

Aamu oli pitkä ja ikävä, mies pääsi paikalle vasta kymmenen maissa, koska renkaat piti vaihtaa. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta... Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu. 

Aamusta kävin kuuntelemassa fysioterapeutin luentoa vauvan käsittelystä, eipä siellä muutakaan tekemistä ollut. Tässä vaiheessa mieskin saapui paikalle. Sitten katselimme vähän kylvetysjuttuja, aamun kotka oli vähän asiallisempi, kun mies oli paikalla. Iltapäivästä saimme kuulla, että pääsemme perhehuoneeseen! Se vähän helpotti, tai oikeastaan aika paljonkin. 

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän, nännit verillä ja rintakumin kanssa ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua. 

Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. 

Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu. Ei kun vaan parani kun aamun ämmä tuli töihin yövuoroon ja heräsin aamulla kuuden maissa siihen, kun se hiippaili meidän huoneessa!!! Olin saanut käsityksen, että perhehuoneessa saa olla rauhassa. Siis uskomatonta. 

Lauantai:

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi lauantaina oli aamusta iltaan aivan ihana hoitaja, joka oli aivan eri maata kuin nämä muut. Hän oli lääkärin kanssa sitä mieltä, että me käymme kotona tuulettumassa pari tuntia, kun asumme kilometrin päässä. Näin teimmekin ja olihan se kiva käydä kotona suihkussa ja koiria katsomassa, sekä syömässä äidin tekemää ruokaa. Sairaalassa sai olla aika dieettilinjalla. 

Teimme hoitajan kanssa toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla "imetysmyönteinen". Auttoi kyllä paljon, rintaraivarit ovat niin pahoja että kotona on pääsytty sähköpumppuun ja tarvittaessa korvikkeeseen, mutta näistä lisää seuraavassa postauksessa. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön päästäänkö kotiin. Tämä hoitaja vielä halasi meitä lähtiessään ja kertoi kirjoittavansa hyvän raportin. :) 

Sunnuntai:

Tärisin aamu kymmeneen asti, jolloin lopulta meitä tultiin katsomaan. Onneksi seuraavaksi paras hoitsu, joka oli sattunut kolmesti aiemmin. Vauvasta otettiin aamulla verikokeita, mutta niihinkään ei koskaan palattu. Minut tarkastettiin kanssa, mutta ei mitään ihmeitä. Lämpöä oli 37,1, mutta kuulema viittaa siihen että maito alkaa nousta rintoihin ja sen päivän ne olivatkin turvoksissa ja kipeät, sekä tiputtelivat maitoa. Kohtu oli lähtenyt supistumaan hyvin, minulla ei itseasiassa ole enää mahaa. Sanoivat jo torstai iltana, että olenko edes synnyttänyt. Hyvä että kroppa osaa toimia edes tässä asiassa. :) Myös suonikohjut ovat lähteneet vaalenemaan ja häipymään! 

Saatiin lupa lähteä noin kello 12. En ollut vielä käynyt synnytyskeskustelua kätilön kanssa, joten hoitsu ehdotti, että jäisimmekö vielä odottamaan, kun hän tulisi iltavuoroon kello kaksi. Näki varmaan ilmeestäni että ei hyvä, joten ehdotti soittopyyntöä. Kätilö soittikin vielä samana iltapäivänä ja olihan se vähän epämiellyttävää. Tuli kaikki kamaluudet taas mieleen. Hän myös sanoi että älä istu vielä suoraan, että paranen nopeammin. Pari tikkiähän minulla on. No niin, hyvä sanoa sunnuntaina, kun olen synnyttänyt torstaina! Olin ehtinyt siihen mennessä kyllä istuskella vaikka miten päin. Tästä tuli enemmän stressi ja nyt olen vielä enemmän jumissa, kun koetan varoa istumista koko ajan. Että näin.

Onneksi olemme kotona! Seuraavaksi omasta toipumisesta...

Synnytyskertomus

No niin, kylläpä on ollut haasteellista jaksaa kavuta yläkertaan ja istahtaa koneelle, näin viikko synnytyksestä sain otettua itseäni niskasta kiinni. Ajattelin tehdä erilliset postaukset synnytyksestä, sairaalassa vietetystä ajasta ja mitä sen jälkeen, joten tekstiä ehkä tulee nyt melkoisen tiheästi, tai sitten ei! 

Mutta meillä on nyt viikon ikäinen vaavi ja se on aivan hurjan suloinen. Mieli on paljon parempi kuin raskausaikana ja tulevaisuus tuntuu melkoisen valoisalle, ainakin tällä hetkellä. <3 

Kirjoittelenpa nyt synnytyksestä sen, mitä vielä muistan. Mielestäni tässä ei ole mitään aivan kamalaa, eli luulen että tämän voi turvallisin mielin lukea myös synnytystä pelkäävät. Kivaahan se ei ole ja aivan *elvetin rankkaa, mutta kuitenkin. 

Viime viikon tiistaina itkeskelin aika paljon turhautumista ja raskautta. Silloin oli se ensimmäinen yliaikaneuvola. Päätin että nyt riittää, en voi stressata koko ajan näin paljon kun vauva ei kerran tule ulos ja vähän niin kuin luovutin, päätin lopettaa kropan vahtaamisen ja edes koettaa ottaa rennosti. Niinpä sitten keskiviikkona aamupäivän lähinnä lueskelin ja katsoin sarjoja. Imuroin sentään, tosin en supistusten toivossa, vaan koska koirat ja kurakeli. Sitten aloin yhdeltä leipomaan sämpylöitä ja siinä leipoessa kiinnitin huomiota välillä ilmestyvään paineen tunteeseen alavatsalla, en kuitenkaan jaksanut ottautua siihen sen enempää.

Puoli kolmelta lopulta uskalsin laittaa miehelle viestiä, että tuo paineen tunne tulee aina välillä. Aloin sitten kellosta tarkkailemaan ja se tuli itseasiassa aikalailla 15 minuutin välein, ei kestänyt kauaa, jotain 20 sekuntia. Laitoin siinä sitten yhden jakson Once upon a timea pyörimään ja neuloin vauvalle nuttua, pitäen samalla silmällä kellosta noita "ehkä" supistuksia. Niitä tuli 5-15 minuutin välein. Viestittelin kaverilleni facebookissa ja hän kehotti soittamaan sairaalaalle. Näin tein ja sieltä sanottiin että on mahdollista, että synnytys on käynnistymässä. Viikkoja oli tuossa vaiheessa 40+2. Sanoi kuitenkin että ei hätää, oleile vain kotona rauhassa. 

Siinä vaiheessa tuli toivoton itkukohtaus että apua, nytkö. Mies tuli kotiin ja mieli rauhoittui, sitten alkoi jännittää silleen hyvällä tavalla. Käväisimme vielä ruokakaupassa ja lenkillä, tein pikaisesti ruokaa. Supistuksia tuli, mutta eivät olleet vielä pahoja, muistuttivat kuukautiskipua. Joskus 18.30 jälkeen aloin laskea että tulivat viiden minuutin välein. Ja kun niitä oli tullut viiden minuutin välein kaksi tuntia, soitin sairaalalle ja kysyin että mites nyt. Käskettiin vaan olla kotona vaikka aamuun asti? O_o Tuli vähän sellainen olo että siellä oltiin vähän asenteella että näinköhän tosiaan synnytät. Olimme kotona yhdeksään illalla, sitten kun supistus sai minut itkemään, mies oli sitä mieltä että nyt mennään. Pakkailin loput kamat ja sairaalalla oltiin 21.30 jälkeen. Siellä suoraan synnytyssaliin jossa todettiin, että vasta 2,5 senttiä auki. Synnytys oli kuitenkin tosiaan käynnissä. 

Tästä alkoi pitkä yö, en halunnut heti lääkkeitä, kokeilin pärjätä ilokaasulla, josta ei ollut mitään apua. En oikein tykännyt hönkiä sitä, tuntui että tuli vähän huono olo. Supistukset muuttuivat aivan infernaalisen kipeiksi, mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon. Nyt ymmärrän kun kaikki sanoivat että kyllä sen tietää, kun on tosi kyseessä. Aamukahdelta suostuin lopulta ottamaan epiduraalin, kun olin oksentanut kipujen takia kaksi kertaa. On siis aivan turha koettaa lueskella ja opetella niitä rentoutumiskeinoja, kun loppuvaiheessa supistukset ovat niin kipeitä että keskityt vaan siihen ettet kuole. Ikävä fakta. Epiduraalin jälkeen olo oli suorastaan euforinen, kun kivut helpottivat niin paljon. Sitten piristyinkin ja mies arvosti kun höpöttelin hänelle tunnin putkeen, kun toinen olisi halunnut vähän nukkua. 

Sain itse unta vajaan tunnin, synnytys eteni koko ajan vaikka kivut pysyivät poissa. Sen tunni aikana mitä nukuin, avautumista tapahtui 5:stä sentistä 9:ään, ei huono. Vedet menivät 5.55 aamulla. Valitettavasti kätilön työvuoro vaihtui seitsemältä ja aivan ihana kätilömme vaihtui ei niin ihanaan. Sinänsä ihan pätevä, mutta liian tyly minun makuuni. 

Tästä päästiin aika pian ponnistusvaiheeseen, joka oli kamalaa! Kiitin monta kertaa hyvää kuntoani, muuten en olisi jaksanut. Asentoa vaihdeltiin kyljellään olosta selällään puoli istuvaan asentoon, kerran kokeilin jopa kontillaan, mutta sattui liikaa. Kätilö kehui jälkeenpäin että synnytin hienosti ja sitkeästi ja urheilijataustani huomasi, mutta kyllä se oli kamalaa! Kestoksi merkattiin jotakin 1h 17 min, että huh huh. Pieni eppari jouduttiin lopulta tekemään, mikä oli harmi. Kätilö ei olisi halunnut kun paikat joustivat niin hyvin, mutta kun pää ei lähtenyt syntymään. Sittenpä tulikin toisella työnnöllä ja vaavi saatiin maailmaan tasan kello 10 torstaina 12.11. Pelkäsin alkuun että en osaa ponnistaa, mutta kyllä se kuulkaa on ihan "tarve". Huusin ja karjuin niin vietävästi, onnea viereisiin saleihin.

Oli se ihmeellinen fiilis saada vauva syliin. Rauhoittui itku saman tien ja alkoi vaan tutkiskella kaikkea hirveän tuimalla ilmeellä. Itse itkin noin viisi sekuntia helpotuksesta, nyt se on ohi.

Vaan eipäs ollutkaan. Supistukset loppuivat kuin seinään ja istukka ei lähtenyt syntymään. Muutenkin lopussa jouduttiin avittamaan tipalla, kun aloin joutua tekemään jo liikaa lihastyötä. Kätilö sitten totesi tylysti että pitää poistaa tunnin sisään leikkaussalissa, ettei ala tulehtua. Menin tästä aivan hysteeriseen paniikkiin. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka koetti vielä aivan tuskaisen kovakouraisesti saada istukan irti, no ei lähtenyt, napanuorakin oli niin ohut että alkoi murentua käsiin. Sitten minulle vain todettiin että "sanohan vauvalle heipat" ja vietiin leikkaussaliin. Olin aivan shokissa ja itkin, alkaa itkettää vielä tätä kirjoittaessa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, leikkaussalissa oli hirveästi jengiä ja se oli pelottavaa. Minua ei myöskään ollut ikinä nukutettu, joten sekin pelotti. Tai no, varsinainen nukutus tämä ei ollut, puhuivat "humautuksesta", olin siis taju kankaalla jotakin 15 minuuttia - puoli tuntia. Muistan kun minulle sanottiin että nyt menee kipulääke, pidä silmät auki niin kauan kuin jaksat. Sitten "huomenta, nyt se on ohi". Tuntui kun olisin vain räpäyttänyt silmiä tuossa välissä. Kaikki meni hyvin, istukka poistettiin alakautta, ilmeisesti kaapimalla kohtu. Vertakaan ei mennyt niin paljon, että olisi täytynyt toimenpiteisiin ruveta sen takia. Mies tuli pian heräämöön vauvan kanssa ja _nyt_ se oli ohi. 

Pahoittelen mahdollisia virheitä, en jaksa lukea tekstiä läpi nyt enää. Tuntuu vieläkin niin kurjalle. Jonkinlaiset traumat jäi tuosta lopun sählingistä, en ole koskaan edes kuullut, että noin voi käydä. Ehkä hyvä niin. Tuntuipa kurjalle että mies sai kahvit sitten yksin, kun minua kuskailtiin ties minne. Itsehän sain ruokaa vasta viideltä illalla, mutta tuosta traumaattisesta sairaala-ajasta sitten seuraavassa tekstissä. 

Mies oli kyllä ihan mieletön tuki koko synnytyksen ajan ja tällä hetkellä meillä se on hän, joka sanoo ainakin nyt ettei missään nimessä lisää lapsia, kun ei halua joutua katsomaan miten käyn tuollaisen rääkin uudestaan läpi. <3

Meille syntyi tyttö

Meille syntyi tyttö eilen tasan kello 10 aamulla. :) Pituutta 50,5cm ja painoa 3,5kg. Päivittelen synnytystarinaa tänne kunhan päästään kotiin. Toivottavasti pian, sairaalassa on kamalaa!

Neuvola rv 40+1, ei vieläkään vauvaa!

Yliajalle sitä sitten mentiin täälläkin. Jooh, eihän se mikään eräpäivä ole, mutta kyllä alkaa hermot olla kireällä. Tiedän etten ole ainoa, mutta puranpa surkeaa oloani nyt täällä. Viime viikolla en oikein jaksanut enää joka kolotusta miettiä, supistelee juu, mutta ei ole säännöllistä eikä kipeää, että näin. On kokeiltu kolmea s:ää ja lenkkeilyä, ei muuten auta mikään. Sunnuntaina hypin seinille ja nukuin huonosti ja levoton olo jatkui eilen. Vatsa oikutteli ja olin muutenkin huonovointinen, liekkö sitten laskettuaika sai levottomaksi. Päätäkin meinasi särkeä ja huimasi, mutta varmaan niskaperäistä, koska verenpaine oli normaali eikä ollut virtsassakaan mitään vikaa tänään. 

Se oli nyt sitten virallisesti ensimmäinen yliaikaneuvola. Kai sitä vielä voi olla toiveikas, koska ultrien mukaan laskettuaika olisi pikemminkin 11.-13. päivä. Mutta en vain jaksa enää, kolme viikkoa olen odottanut joka päivä että joko nyt, ei enää. Päällimmäisenä mielessä on ollut omien vaivojen helpottaminen, mutta nyt sunnuntaina tajusin että jestas, johan minä haluan sen vauvankin! Se oli kyllä todella hämmentävä oivallus, minulle varsinkin. 

Kaikki oli hyvin jälleen, ainakin ultran mukaan. Tosin sf-mitta oli pysynyt samana ja minunkaan painoni ei ollut noussut, mutta neuvolan täti sanoi vain että vauva on jo tässä vaiheessa kasvunsa kasvanut, eikä ainakaan antanut ymmärtää että tästä jotenkin pitäisi hätääntyä. Tosin viimeksi minulla supisteli kun sitä koetettiin mitata, eli on mahdollista että jotakin on tapahtunut kuitenkin. Uutena juttuna hän halusi ottaa lapsivesitestin, koska aamulla sängystä noustessa housuihin huljahti jotakin nestettä, sen verran reilusti että ne kastuivat. Valitettavasti oli kuitenkin negatiivinen, eli ilmeisesti kyse oli sitten ihan vain nestemäiseksi muuttuneesta valkovuodosta, ei siis vielä asiaa synnyttämään. 

Kohdunkaulantilanne tarkistettiin myös taas, mutta en oikein nyt ole varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Näillä viikoilla ovat muuttuneet varovaisiksi, eivätkä oikein kerro enää mitään. No, kaulaa oli jäljellä ehkä sentti, viimeksi sanoi että 1,5cm ja noin sentin auki, mutta nyt ei osannut sanoa paljonko oli auki, kun oli kuulemma jo niin "pehmeää höttöä" koko jäljellä oleva kohdunsuu. O.o Lisäksi kuulema vauva on niin alhaalla, että päätä pystyi kutittelemaan. Että mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Tilanne oli jälleen "lupaava". 

Masentunut ja lannistunut olo kuitenkin jäi, varmaan kun alettiin puhua jatkosta. No pitäähän siitä jo puhua, mutta tuli sellainen fiilis että lyön hanskat tiskiin, vauva ei kuitenkaan synny ja ehkä pitää ottaa tavoitteeksi joulukuu... Ja ei, ei tarvitse tulla selittämään ettei aika ole enää pitkä jne. jne. koska nyt vain ihan puhtaasti *ituttaa kaikki. Sitä ei kukaan tiedä, kuinka kauan tässä vielä odotellaan. Minua pelottaa synnytys ja sairaalassa olo sen verran edelleen, että haluaisin hoitaa sen alta pois. Ei ainakaan helpota murheita tämä. 

No kuitenkin, perjantaina taas neuvolaan ja sitten aikaa äitipolille yliaikaiskontrolliin, ilmeisesti välille ensi viikon ma-to. Viimeistään silloin torstaina kun minäkin kerran menin 10 päivää yli, niin oli alkanut neuvolantäti miettiä että menisikö tämäkin. Tuollaista ei vaan haluaisi kuulla enää tässä vaiheessa, vaikka sitä pelkää itsekin. Sitten jos menisi käynnistykseen, niin se olisi vasta kuun viimeisellä viikolla, jos mitään vikaa ei ole. Voi apua! En tietenkään toivo että mitään kamalaa tapahtuisi, mutta ainakin nyt vauva voi hyvin ja minäkin kaikesta huolimatta, ilmeisesti fyysisesti jopa epänormaalin hyvin tilanteen ja viikot huomioon ottaen. Että näin! Kävimme nimittäin keskustelun, että lenkkeilenkö vielä ja kuinka pitkiä matkoja. Sanoin sitten siihen etten jaksa enää kovin montaa kilometriä, kun tulee vessahätä. Tähän sitten täti totesi että jaa puhun vielä kilometreistä, kun yleensä matkat on tässä vaiheessa 200-300 metriä. Toki jos synnytys käynnistyisi itsestään mitä tietenkin toivon, niin ehkäpä kunto sitten olisi riittävä siitä selviytymään.

Päivät ovat vaan niin kamalan pitkiä. Ompelemani kastemekkokin on jo valmis, kun olisi vielä pitäjä! 

Neuvola rv 39+1

No täällä kuulkaa ollaan ja vielä yhtenä kappaleena! Supistelee joka päivä, mutta ei kipeästi. Lenkki viimeistään saa aina suppareita aikaan. Sunnuntaina oli edelliset "kovat" supistukset, jotka alkoivat lenkillä ja jatkuivatkin epäsäännöllisesti pari tuntia, mutta sitten taas häipyivät. Voitte uskoa, että turhauttaa tällainen! Joka päivä odottaa, että joko tänään. 

Tänään oli taas neuvola, jossa kaikki oli kunnossa. Nyt ei ollut taas tämä oma neuvolantäti, vaan se toinen paljon topakampi, josta olen oppinut tykkäämään. Hänpä yllättikin ja kysyi, että tarkistetaanko kohdunkaulan tilanne. Minä jotenkin luulin, että sitä ei neuvolassa tehtäisi. No sanoin että tottakai tarkistetaan, haluan tietää missä mennään! Joten jos et kestä ällöä informaatiota kohdunsuustani, kannattaa nyt laittaa sivu pois. ;) Mutta niin, kohdunsuu oli pehmeä, auki sormelle noin sentin ja kaulaa oli jäljellä 1,5 cm. Minusta tuo kuulosti vielä ihan hurjan paljolta ja jotenkin olo on ollut siitä asti ärsyyntynyt. Vaikka toki jos lähtötilanne on noin 4cm, onhan siellä jotain tapahtunut. Hän sanoi kyllä, että tilanne on lupaava ja tokihan vauva voi syntyä vaikka ensi yönä, JOS minulle jostain ne kovat supistukset aikaan saisi. 

Nyt on siis projekti supistuksia keinolla millä hyvänsä. Tuleehan niitä, tuli neuvolassakin, minkä takia ei saatu tarkkaa sf-mittaa otettua. Toivotaan että tuo kovakourainen ronklaus jotenkin auttaisi nyt asiaa. Neuvolan täti kysyi että onhan kolme s:ää varmasti jo käytössä, sanoi että tässä tilanteessa etenkin seksi olisi nyt se paras apu. No mahassa on tuon tutkimuksen jälkeen tuntunut sen verta ikävälle, että aion hyödyntää tätä olotilaa ja pestä vielä saunan ja käydä lenkillä toisen kerran tänään, sekä ehkä lämmittää sen saunan ja katsotaan, onko sitä kolmattakin ässää tarjolla illasta. :D 

Olo on turhautunut varmaan myös siksi, että kun en oikeasti oikein ymmärrä näitä asioita, että miten tuosta hurjasta 1,5 sentistä voidaan päästä synnytykseen asti ikinä. Laskettuaika on jo ensi maanantaina, jos ei synnytystä kuulu, sitten neuvolassa käydäänkin kahdesti viikkoon. No, eihän tässä muutakaan tekemistä toki ole... Toivoisi vain niin kovasti että jotain tapahtuisi ja raskaus loppuisi! Vauvalla oli kuitenkin kaikki hyvin ja on kuulema laskeutunut todella alas, eli ei voi enää kääntyä väärään asentoon. 

Supistuksia

Eilen oli jännittävää, kun ystävän kanssa tässä kahvilla istuessa tuli ensimmäisiä erilaisia supistuksia. Sellaisia, ettei oikeasti tarvinnut miettiä että hmmmmm, onkohan tämä nyt sitä. Varsinaista kipua nuo eivät kyllä vielä aiheuttaneet, mutta tunne oli lähinnä sellainen, kuin mahan ympärille olisi vedetty verenpainemittari joka kiristyy. Koko vatsa meni aivan kireäksi ja kovaksi, tunne kulki kyljestä kylkeen. Kiristys oli niin kova, että minusta tuntui ettei henki kulje. Näitä tuli muutamia, sitten valitettavasti loppuivat. Palasivat kyllä vielä kauppareissulla ja illalla, mutta sitten taas hävisivät. Harmillista! Toki on jännittävää, että jotakin taitaa oikeasti nyt tapahtua. 

Vauva oli eilen poikkeuksellisen vilkas, ärsyyntyvätkö ne supisteluista jotenkin? Näitä kiristyksiä seurasi nimittäin aina sarja ärhäköitä potkuja. Kipeä potkiminen on kyllä jatkunut nyt pitkin aamua, tuo pikku riiviö haluaa selvästi vaan satuttaa. 

Serkkuni jolla on kaksi lasta, laitteli eilen sopivasti viestiä ja kyseli kuulumisia. Hän sanoi ettei halua luoda turhaa toivoa, mutta hänellä molemmat synnytyket alkoivat muutama päivä siitä, kun ensimmäiset tuntuvat supistukset saapuivat. Pidetään peukkuja, että meille vielä tulisi se Halloween-vaavi mistä olen koko ajan höpöttänyt! Tosin hän sanoikin sitten viuhtoneensa lenkillä pitkin yötä, etteivät ne supparit vain loppuisi. Siinäkö se virhe nyt oli. :D 

Tällä hetkellä olo on väsynyt ja kärttyinen. Nukuin periaatteessa ihan hyvin, mutta heräsin vailla kuusi, eikä uni enää tullut. Kaikki siis kiukuttaa ja masentaa, kuten se että supistukset katosivat. Ja taas raskaus muutenkin. Vaikka luulisi, ettei ole enää pitkä aika! Pitäisi keksiä jotakin muuta tekemistä, kuin kytätä uusia merkkejä. 

Vauva on tullut uniin nyt parina yönä, lisäksi olen nähnyt unta synnytyksestä nyt muutaman kerran, ettei se mikään pahajuttu ollutkaan, vaan helppo ja meni hyvin. Olo on siis ihmeen rauhallinen ja seesteinen sen suhteen, vaikka kieltämättä aina kun tulee jotakin noita erilaisia tuntemuksia, alkaa jännittää että joko on tosi kyseessä. Toissa yönä heräsin ensin alaselän poltteeseen ja sitten alavatsakipuihin, mutta eivät nekään johtaneet mihinkään kummempaan, vaan katosivat nopeasti. 

Katsokaa miten söpön Hennesin nallepuvun miehen kollegat olivat hommanneet meidän vauvalle! Ihan älyttömän suloinen, 68 cm joten ei tosin heti pääse käyttämään. Aika ihanaa minusta, ottaen huomioon että itsehän en saanut töistä mitään. :D Miehelläni onkin vähän parempi työpaikka, ei siinä...

Neuvolakuulumisia rv 37+4

Ja se oli taas neuvolaa heti aamusta. Kohtasin odottamattomia haasteita, kuten tuskaisen vaikea virtsanäyte, juuri tunti ennen heränneenä ja kupin kahvia juoneena, ei oikein meinannut onnistua. Onneksi sai testin tehtyä kuitenkin, kaikki ok. :p 

Väsyttää ihan kamalasti, nukuin taas melko huonosti. Vessaan heräsin vain kerran, mutta sitten makasinkin valveilla murehtimassa asioita. Yöunet jäivät siis reilusti alle kuuden tunnin. Joten siis, tällainen lyhyt postaus aiheesta.

Kaikki oli hyvin, jopa neuvolassa mitattu verenpaine. En ole ikinä saanut niin alhaisia lukemia missään vähääkään lääkäriä muistuttavassa paikassa, joten uusi ennätys tuli tehtyä. Jalkavaivoista juteltiin ja kerroin huoleni siitä, että miten paljon ne vielä pahenevat, tässähän on pahimmassa tapauksessa nelisen viikkoa jäljellä. Sanoi kyllä että sinänsä tulehduksetkin ovat rauhallisia, jos kerran Hirudoid fortella asettuvat niin äkkiä. Mutta eihän se kivaa ole, ei ole ikinä ollut tällaista vaivaa ja nyt puskee koko ajan uutta! Mutta ei ilmeisesti ole niin akuuttihätä tuon kanssa, että antaisi mahdollisuuden esimerkiksi käynnistykseen. Kivahan se on että oma (mielen)terveys pettää ja mahassa on valmis vauva. 

Painoa on nyt tullut se noin kymmenen kiloa, mikä hieman ahdistaa. Missään muualla se ei kyllä päällepäin näy, kuin mahassa ja tisseissä. Neuvolasta toki oltiin tyytyväisiä, kun ilmeisesti näin hoikilla se 10kg olisi vähän niin kuin minimi. Kivat heille siis. 

Vauvan koosta on itsellä vieläkin vähän huoli, mutta mihinkään ultraan tai arvioon pääsyn saan unohtaa, kun vauva vaikuttaa niin pieneltä. Oli jälleen hieman keskikäyrän alapuolella. Myös maha on neuvolan mukaan niin pieni ja siro, ettei sieltä mitään jättivauvaa voi tulla. Koetan siis lopulta rauhoittua sen asian kanssa. Muuten ultrassa kaikki hyvin, vahvat sykkeet ja liikkuva vaavi. Ja se oli kiinnittynyt! Pää oli niin alhaalla, ettei kasvoja saanut enää ultraan. Eli nyt on neuvolankin lupa vauvalla syntyä, on siis ihan valmis. Toki sieltäkin toivotaan että synnytys käynnistyisi luonnollisesti, antoi vinkiksi tämän kolmen s:n (sauna, seksi ja siivous) uskomuksen, sekä kuulema rintojen hieronnan on väitetty aiheuttavan supistuksia, mutta tätä ei yllättäen ole tieteellisesti tutkittu. 

Mutta tiivistetysti: nyt vauva saa tulla ja kaikki on sikäli hyvin, että voinnin mukaan pitäisi pystyä olemaan kotona mahdollisimman pitkään. Seuraava neuvola sovittiin rv 39+1, katsotaan vieläkö sinne "pääsen".  Ultrassa todettiin myös kivasti että vauvan hartia painaa virtsarakkoa, eli oli vähän sitä mieltä että se vaiva ei tule enää helpottamaan. Ennätys taitaa olla vessaan viisi kertaa yössä, jee!

Mutta hei, nyt mulle niitä hyväksi havaittuja kotikonsteja, miten olette saaneet vauvan ulos? :D 

Kauhea ahdistus

Rv 37+2 ja olen itkenyt koko aamun ihan hysteerisesti, kun en vain jaksa. Tänään pahan olon laukaisi niinkin pieni asia kuin kipuileva suonikohju, se samainen joka puhkesi aiemmin kesällä. Heti iskee pelko, että mitähän nyt taas. Onneksi ainakaan vielä ei särje sentään levossa, mutta juuri eilen sanoin miehelleni, että jos tämä menee hyvin pitkälle, saan viettää loppuraskauden koivet kohti kattoa. :/ En vain jaksa enää. Tuntuu niin epäreilulle, että vaivat eivät parane millään muulla kuin vauvan syntymällä ja siellä se valmis vauva mahassa köllii ja omat oireet vaan pahenevat päivä päivältä. Varmaan fiilikseen vaikuttaa sekin, että viime yö oli ihan hirveä, heräsin vessaan varmaan viisi kertaa. 

Olo on yksinäinen, mutta en jaksa ketään. Ehkä jaksaisin toista raskaana olevaa, tai sellaista jolla kaikki on vielä tuoreessa muistissa. 

Toivon niin kovasti, että vauva syntyisi pian. Jo ihan oman mielenterveyden takia. Ahdistaa myös olla ensikertalainen, kun mistään ei tiedä mitään. En minä tiedä miltä supistukset tuntuu, missä ne tuntuvat, tai mikä kolottelu on mitäkin. Asioita joita olen itse pitänyt "positiivisina" niistä sen enempää tietämättä, niin se että maha on laskeutunut alemmas ja välillä kävellessä tuntuu painetta nivusissa. Muutamana päivänä on ollut epämääräisiä tuntemuksia alavatsalla, sellaista jomotusta kuin että menkat alkaisivat. Mutta ei kuitenkaan kivuliasta. Välillä vetää edelleen mahaa kireän ja kovan tuntuiseksi ja myös alaselkää vihloo, mutta toki nämä kaikki voivat olla vain normaalia raskauteen liittyvää paskaa oloa, eikä viestiä mistään sen ihmeemmästä. Olen herkkä, joten kuulostelen kehoani vähän liiankin tarkkaan. 

Jos olisi jotain keinoja nopeuttaa synnytyksen käynnistymistä, voitte uskoa että tekisin joka ikisen. En vain oikein luota että mikään oikeasti toimii. Kontrollifriikkiä myös ahdistaa, että vaikka olo on sellainen että voisin mennä synnyttämään vaikka heti, niin minusta on kamalaa ettei tätä voi suunnitella kalenterin kanssa, enkä yhtään tiedä milloin ja mihin aikaan se tapahtuu. Olen sellainen ihminen, että jokainen meno on kirjattava ylös. 

Jatkan siis synkistelyä...

Hankintoja

Kaikki kyselee joko meillä on hankittu kaikki vauvaa varten. Enpä tiedä, ei varmaan, mutta alkuun kyllä päästään. Juuri muuta ei huvitakaan ostaa ennen kuin vauva konkreettisesti tulee, toivottavasti ei mene enää kauan! Viikko 37 starttaa pian, eli nythän periaatteessa tätä yhdeksän kuukauden helvettiä on jäljellä maksimissaan 5 viikkoa. Toivon kyllä, että mentäisiin lähempänä 2-3:a. Päivääkään en ole nauttinut jos ei ole vielä tullut jollekin selväksi, en jaksa odottaa että saan vauvan ulos! 

Loppuraskaus ei muutenkaan ole mitekään mukava. Jonkin verran närästää edelleen, mikä on ärsyttävää, kun koskaan ei ole ollut niitä vaivoja. Huimaus vaivaa myös edelleen vaihtelevasti oikeastaan päivittäin. Hartiaseutu on kyllä kamalan jumissa, etenkin yläselkä ja lavat, olo on tukala välillä. Muutenhan tälle ei oikein tosiaan syytä ole, kun hemoglobiini ja verenpaineetkin pysyneet hyvinä. No tosiaan neuvolan kommenttihan oli että jo raskaus itsessään voi huimausta aiheuttaa, saati jos on vielä jumissa siihen päälle. Yöt nukun huonosti, lonkkia särkee vaihtelevasti ja välillä jalkoja muutenkin. Nivuskivut on alkaneet välillä vaivata sekä toisinaan paineen tunne kävellessä. Liekköhän vauva sitten alkanut kiinnittyä ja laskeutua? Ainakin mahani on valahtanut alaspäin! Tämä oli itselle ihmeellistä ja hämmentävää. Se on myös jotenkin enemmän edessä. Lenkillä varsinkin tulee harjoitussupistuksia, mutta näistä olen vain tyytyväinen. Neuvolassa sanottiinkin viimeksi, että minulla on ihan oikea asenne supistuksiin. Oikein odotan että tulisipa, että saisi asioihin vauhtia. ;) Kuitenkin jalatkin menevät vain viikko viikolta huonompaan kuntoon, että sikäli myös saisi jo paine masusta poistua. 

Mutta kieltämättä tämä väsymys, huippaus ja ajoittainen pahoinvointi painaa mieltä, kaiken muun ohessa. Vettä pitää juoda paljon ja syödä parin tunnin välein. Millaisien vaivojen kanssa muut kärvistelevät viimeiset raskausviikot? 

Meillä alkaa olla asunto täynnä vauvan tavaraa, mikä ärsyttää. Portaiden alla on vaunut (osa kopista varastossa), autoon on asennettu jo alusta turvaistuimelle ja olohuoneen lattialla on kehto, joka saatiin lopulta hankittua. No se on siinä oikeastaan vaan sen aikaa, että ikävä uutuuden ja maalin haju katoaa. 

Lattialla pyörii myös sitteri, joka tilattiin samasta paikasta sängyn kanssa. Sängyn kriteereinä oli pyörät, ettei tarvitse kannella niin paljon, sekä korkeus, ettei koirat pääse sinne. Tätä mallia voi myös keinutella. Sitterin halusin ehdottomasti olevan vihreä, minut on syrjäytetty jo vaunuissa, niin tästä en nyt joustanut. ;)

Lisäksi harsoja olen alkanut haalia pikkuhiljaa, kun niitä kuulema pitäisi olla reilusti. Olen myös alkanut pohtia, olisikohan aika pakata jonkinlainen sairaalakassi. Mitäköhän sinnekin sitten laittaa. 

Tämä viikko on mennyt yllättävän nopeasti, nyt ollaan taas hieman lähempänä. Välillä on kauhean yksinäinen olo, mutta toisaalta huomaa että kaikkia kavereita ei huvita nyt tavata, kun ei yhtään jaksa mitään jankutusta siitä miten ei ole enää paljoa jäljellä, koetahan nyt rentoutua, nauti yksinolosta jne jne. Juu en, tämä on kropalle niin kauhea koettelemus, että ei paljoa rentouta. Myös vauvan liikkeet alkavat olla aika kivuliaita ja sekin valvottaa, että kyllä, mitä ihanaa aikaa! Ja *itut...

Neuvola rv 36+1

Kylläpä tämä päivä taas jännitti ja hermostutti, ensin aamusta verikokeeseen, joka toivottavasti on jo viimeinen raskauden tiimoilta ja siitä suoraan neuvolaan. Neuvolassa oli nyt eri täti ekaa kertaa, mikä hermostutti. Mutta sehän olikin sitten ihan mukava! Ei pidä sanoa että on hyvä fiilis, koska silloin kaikki on mennyt päin helvettiä aiemminkin. Mutta sanotaan nyt, että oli ihan hyvä ja valaiseva käynti. 

Juteltiin siinä vielä, että mistä tietää milloin pitää lähteä synnyttämään. Sanoi että yleisohjeena on että pitäisi malttaa mielensä sinne viikkoon 38 asti, sitten voin kuulema alkaa rehkiä ihan urakalla ja vauhdittaa asioita itsekin. Sinne on vielä niin pitkä aika! Seuraava neuvola on viikon päästä perjantaina, jospa silloin saisi jo rehkimisluvan. :p Muuten kaikki oli taas oikein mallillaan, painoa on tullut 200g/viikko, eli kuulema voin lohduttautua, että itse en ole lihonut yhtään, vaan kaikki on vauvaa. 

Katsottiin ultralla juttuja ja tältä naiselta sain nyt vähän tarkempaa informaatiota. Hän kokeili ensin käsikopelolla vauvan asentoa ja päätä, pää on kuulema kiinnittymässä. Havainnollisti tätä kuvalla, eli periaatteessa päälaki on jo kiinnittynyt, mutta pään liikuttelu vielä onnistuu, oikeaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, kirjaimellisesti. Istukka kuulema osoitti kalkkeutumisen merkkejä, eli asteikolla 1-3 ei ole enää 1, vaan jotain välillä 1-2. Alkaa siis vanheta ja rappeutua, mutta ei ole mitään hätää sen kanssa kuitenkaan, tärkeää vaan seurata että vauva liikkuu. Mutta merkit kuulema viittaavat siihen, että ei menisi ainakaan yliajalle. (Vaikka näitä ei voikaan ennustaa tarkasti.) Silti oli hirveän mukava kuulla, että asiat siellä etenevät! Käsikopelon perusteella arveli vauvan olevan pieni ja painavan tällä hetkellä jotakin väliltä 3-3,5kg. SF-mitta jäi hieman keskikäyrän alapuolelle.

Syke oli muuten taas niin vahva, että kysyi onko siellä poika. Sanoin että itseasiassa pitäisi olla tyttö, niin pyöräytti vain silmiään että kylläpä saadaan topakka tyttö sitten. :D (Äitiinsä tullut, ei liene hyvä asia.)

Ainoa mikä oli ikävää, oli se streptokokkinäyte. Nopeastihan se oli ohi, mutta silti. Tulos tulee parissa päivässä, jos ei kuulu mitään on ollut negatiivinen. Eli nyt saa sitten pelätä, aina kun puhelin soi. :/ Eihän siinä muuta, mutta positiivinen tosiaan meinaa sitä, että sitten heti kun alkaa supistaa, sairaalaan antibioottitippaan. Eli ei ole mahdollista odotella synnytyksen alkua kotona. Positiivisiahan on 30% raskaana olevista, eli ihan reilusti... koetti vain tsempata että pitäisi ajatella se niin, että näin vältytään vauvan turhalta infektiolta, ettei pieni sitten joudu heti teholle ja lääkitykselle. Eihän sekään kiva ole, itsellehän tuosta ei vaaraa ole ja virus on elimistössä kaikilla. Pidetään peukkuja, että olisi nega kuitenkin!

Jaloista kommentoi että voin jatkaa vain rasvaamista, kun ovat menneet parempaan suuntaan. Pelkäsin hieman, että laittavat vielä lääkäriin, mutta tältä erää sekin asia ok!

Loppuraskauden äksyilyä

Väsyttää, kyllästyttää... Laskettuunaikaan on kuukausi ja nyt sitten näköjään joutuu jättämään salinkin pois. Ei vaan jaksaminen ole sitä samaa luokkaa, parina kertana nyt huomannut että sitten loppu päivän on huimannut ja ollut outo olo, joten eipä ehkä enää kannata. Myöskin epämääräiset kivut alkavat haitata, milloin sattuu nivusiin, milloin pakaraan... nyt sitten keskitytään vaan lenkkeilyyn, että saa edes raitista ilmaa ja jaloissa veri kiertää.

Haluan tuon lapsen nyt vaan masusta pois, että pääsee taas pikku hiljaa omaan kroppaansa takaisin! Nyt vaan kärvistellään päivä kerrallaan ja odotellaan. On niin outoa, kun vointi on mitä sattuu. Välillä huimaa, tai muuten vain väsyttää, käyt jossain niin sitten et jaksa loppu päivänä muuta kuin maata sohvalla. tätäkö se nyt on? On aivan todella vaikeaa tottua, kotona olisi kaikkea puuhaa ja minua stressaa kamalasti, kun en jaksa. Tuntuu ihan siltä että lusmuan tahallani kotitöistä. 

Sekin ärsyttää, että kaikki rintsikat puristaa TAAS. Ei ole montaa viikkoa, kun hankin muutamat uudet että oli helpompaa olla ja nyt tuntuu että nekin painavat, mitähän tässä enää kohta keksii. Mieli on maassa melkein joka päivä, liikaa aikaa keskittyä omaan epämääräiseen oloon. Neuvola on ensi tiistaina, sitten taas katsotaan missä mennään. Ongelmaksi on muodostunut myös se että edelleen tuntuu, etten osaa syödä tarpeeksi. Se 3-4 tunnin väli ei meinaa enää riittää, vaan olo saattaa olla hyvinkin heikko. Ihan oikeasti pelottaa, että mitähän vielä.

Kävin muuten eilen siellä "vauvaperheyksikön" psykologilla, johon laittoivat pelkopolilta lähetteen. Ja se oli kyllä aivan täyttä paskaa, en voi suositella. Siis ihan hirveä käynti, koko eilinen oli pilalla. Itkuksihan se meni ja ahdisti, kun jankutettiin vaan pelkojeni syitä, mitään apua tai kommenttia en saanut, kaiveltiin vain että "miksi", "miltä se tuntuu", jne. Mietin että mistähän tämäkin täti palkkansa ansaitsee. Ymmärsin käynnin syyksi että pääsisin lopuistakin synnytyspeloista eroon, mutta eipä noita edes käsitelty. En myöskään jaksa kuunnella lässytystä että miten vauva, mitä tunteita se herättää, millainen persoona sieltä on tulossa, sanoin monta kertaa, että vauva ei ole tässä mikään ongelma, vaan loppuraskaus!!! En minä osaa ajatella vauvaa vielä persoonana, se on vain edelleen joku epämääräinen loinen mahassa. Mutta en ole tästä yhtään huolissani, uskon sen kiintymyksen sieltä tulevan, kunhan syntyy. 

Koetimme käsitellä myös esim. ulkonäköpelkojani, johon sain sitten lähinnä kommenttia että eikö mielestäni naisesta saa näkyä se että on äiti, sellainen pyöreys ja pehmeys. Tässä vaiheessa tuohduin jo että itseasiassa ei tosiaankaan mielestäni saa, enkä muuten aio itse olla sellainen hänen kuvailemansa "äiti". Niin kammottaa tuo asenne, että sitten kun ollaan "äiti", millään muulla ei ole enää mitään väliä. 

Juu en aio mennä uudestaan, nyt pitäisi vaan vielä soittaa tuolle tädille ja perua seuraava aika... en nimittäin todellakaan ala kiusata itseäni enempää. Eiköhän synnytyspelot nyt hoidu ihan sillä, että ajattelen jalkavaivojen katoavan ja pääsen taas hoitamaan itseäni! 

Loppu päivän puuhastelinkin sitten kastemekkoa, mutta eipä tuo paljoa piristänyt. 

Jotakin hyvää muuten, uudet patjamme tulivat lopultakin, enkä ole aikoihin nukkunut niin hyvin. <3 Sikäli kun se nyt tässä olotilassa on mahdollista. Olin varautunut parin viikon unettomuuteen ja tuskaan, kun aikoinaan hankimme Tempurin tyynyt, kärvistelin sen kanssa viikon ihan raivona ja olin jo palauttamassa, nyt en vaihtaisi sitä muuhun.  

Synnytysvalmennus ja ylläri vauvakutsut!

Sen verran päivitystä jalka-asiaan, että olin muuten aika yllättynyt, kun perjantaina neljän jälkeen neuvolantätini soitti, halusi kysellä vielä miten lääkärissä meni ennen kuin jäi vapaille. Kerroin hänelle stoorin ja hänkin muuten sanoi heti että tuo 0,7 arvo tulee raskaudesta, minusta on hauskaa että sen tietävät kaikki muut sairaalan sihteeri mukaanlukien, mutta ei se työterveyslääkäri. Kuulema jos tulehdus ei ala asettua, niin sitten pääsen neuvolalääkärille, joka oikeasti tietää näistä asioista, ettei tarvitse mennä taas arvuuttelemaan. Vähän mieltä vaivaa kyllä edelleen, tulehdus ei ole levinnyt ja kipu on kadonnut, eli vain punainen ja kovan tuntuinen niistä kahdesta kohtaa. Mutta toki painaa mieltä, että asettuuko se nyt muka jollain rasvalla, vaikka onkin sanottu että ei ole vaarallinen, kai. :/ 

Eilen kävimme mieheni kanssa sairaalan synnytysvalmennuksessa. Aikaa meni kolmisen tuntia, joka kului kyllä nopeasti. Paikalla oli lisäksemme myös 7 muuta paria ja peri suomalainen  meininki, että kaikki turottavat hiljaa. Minä tietenkin tsekkasin mahat ensimmäisenä ja sain kyllä nyt itsekin todeta, että omani on oikeasti melko pieni. Oikeastaan kaikki muut olivat myös ilman meikkiä ja siemailivat vettä tai mehua, itse olin luonnollisesti tapani mukaan täydessä tällingissä ja join kahvia, että oli oikein sellainen myrkytän lapseni olo. :p

Valmennus oli kuitenkin meistä molemmista ihan hyödyllinen, vaikka onneksi olin käynyt jo pelkopolilla, en alkanut esim. itkeä, vaikka sektiojutuissa jotka ohitettiin onneksi nopeasti, se lähellä olikin. Käytiin läpi lähinnä mistä tietää että milloin pitää lähteä sairaalaan ja synnytyksen kulkua, sekä mitä sen jälkeen tapahtuu. Valmennuksen pitänyt kätilö oli älyttömän mukava ja rauhoittava. Sitten kiersimme sairaalassa, synnytysosastolla olinkin jo käynyt aiemmin, joten se ei ollut mitenkään paha. Nytkin siellä oli kolme synnytystä käynnissä, hui. Tuli kuitenkin sellainen olo, että kyllä täällä pidetään hyvää huolta. Sitten kurkkasimme myös vuodeosaston, mikä kyllä on paha, kun pelkään sairaaloita. :/ Ihan kammottavaa joutua johonkin 4 hengen sairaalamaiseen huoneeseen. Täytyy toivoa että lapsi syntyy siihen aikaan, että perhehuoneet ovat vapaana. 

Kävelimme sairaalasta kotiin, minä vähän sekavissa fiiliksissä. Kerkesin sisälle ja heittää kengät, kun keittiöstä hyökkäsi kuusi ystävääni, huutaen yllätys! Enpä osannut muuta, kuin hetken tuijottaa paikalla olijoita ihan hämmentyneenä. He olivat järkänneet minulle yllätyksenä vauvakutsut, mieheni ryökäle oli myös tiennyt tästä jo kuukauden päivät. :D Ihan mahtavaa, minua ei ole ikinä yllätetty tuolla tavalla! Nauroinkin heille ensimmäisenä että onneksi en nyt ollut "ihan perseen näköisenä" liikenteessä, mutta he totesivat että eipä tuo yleensä taida olla minulla tapana. Olivat miettineet että voiko minut säikäyttää, että entä jos synnytys käynnistyy, mutta eipä tuo olisi haitannut sekään. :p

Pöytä oli täynnä herkkuja ja lahjoja, melkoisen liikuttavaa. :) Ensiksi availin paketteja ja mukana oli tietenkin perinteinen vaippakakku ja ystäväni nauroivat, että ilme oli kuin Bambilla, niin ihmeissäni niitä hypistelin. Kakussa oli myös kaikkea pientä kuten pöllöharso, pöllövaunukoriste ja pöllötuttiketju. Miten niin pöllö-fani? ;) Lisäksi ihan paras lohikäärmepehmolelu, joka ärjäisee kun sitä painaa mahasta. Serkullani oli muuten mukana hänen nelikuinen poikansa, joka on ihan mallivauva. Niin kiltti ja helppo. Se olikin hyvä, näin koirammekin sai jo vähän tutustua vauvaan... 

Ihan loistava lahja muuten oli "mother-in-law voodoo doll", jonka sain yhdeltä ystävältäni. :D Siitä ei nyt ole kuvaa, kun mies nukkuu vielä ja nukke on piilossa kaapissani, en usko että mies olisi tätä lahjaa arvostanut. Mutta se oli kyllä hauska, voi jestas. Tulen kuulema myöhemmin tarvitsemaan että saan sitten purkaa agressioita, tätä vähän pelkään itsekin juu. 

Sitten söimme ja kahvittelimme, jutun taso oli melkoisen härskiä noin niin kuin vauvakutsuja ajatellen, mutta normaalia meille. Minulle sanottiinkin heti alkuun, että mitään noloa ohjelmaa ei ole suunniteltu, voin olla rauhassa! Ainoa "juttu" oli että sain hierojaystävältäni päähieronnan, se oli mukavaa. 

Ensimmäiset lähtivät muutaman tunnin päästä ja silloin oli vähän hämmentynyt olo edelleen että mitä tapahtui, nytkö se on ohi, en ehtinyt tajuta, häh. Toisaalta muutama viimeinen vieras istui iltaa yli yhdeksän ja silloin jo alkoi tuntua, että onpa ollut raskas päivä, menkää pois. :) Mutta oli kyllä ihana ylläri, kun viikko on ollut niin paska ja olo melkoisen kurja. Tuli myös sellainen fiilis, että minusta välitetään ja syntymätöntä lasta odotetaan, mikä tuntui mukavalta. 

Nämä olivat muuten saaneet jostakin metsästettyä minulle Täydelliset naiset -lautapelin! Niin hienoa, tuota ei saa enää juuri mistään. Aika sopivaa saada se näin raskauden loppumetreillä, kun pelasimme sitä silloin kuin sain tietää mikä tilanne on. ;)   

Sitten kohti viikkoa 35, eikös nyt aleta olla jo voiton puolella, joohan?

Pelottava lääkäritarina

Ette usko mikä taas vaivaa, no jalat. Siis tämä raskaus on uskomatonta paskaa, en jaksa ja voisin sanoa itseni irti tästä touhusta. Viimeinen kerta kun sorrun edes ajattelemaan, että olisi jotenkin kiva fiilis. Samalla tuntuu hirveän kurjalta, että olen ihan yksin näiden vaivojen kanssa. Jotenkin tuntuu että tutuillakaan ei ole mitään ongelmia ollut, tai sitten niistä ei puhuta. On niin reppana ja masentunut olo, ettei toista. :(

Aletaanpa sitten kertoa tarinaa. Tässä parina yönä olen huomannut, että yksi nilkassa oleva pikku kohju on kipuillut, mitä ne eivät yleensä levossa tee. Eilen aamulla sitten asiaa tutkailin ja huomasinkin nilkassa pienen punoittavan kohdan, joka oli todella kosketusarka. En ollut varma onko se jotenkin myös kova, kun nilkkaluu on siinä alla. Muistelen vain että neuvolassa on sanottu että jos menee kipeäksi, punaiseksi ja kovaksi, niin sitten on tulehdus johon tarvitsee hoitoa raskaana. Soitin sitten neuvolaan ja oma hoitajani sattui vastaamaan, kehotti että tulisin näyttämään jalkaa, kun puhelimessa on hankalaa mitään sanoa.

Kävin sitten iltapäivästä ja hän oli sitä mieltä, että kyllä kannattaisi lääkärille näyttää, ettei tee tulehdusta. Neuvolalääkäripäivä olisi ollut tänään, mutta eihän sinne ollut enää aikoja eilen iltapäivällä. Hän sai metsästettyä minulle kuitenkin ajan arvauskeskuksesta perjantaiaamuksi. Tajusin sitten illasta että hetkinen, enhän minä ole vielä virallisesti äitiyslomalla, voin mennä työterveyteen. Sain varattua ajan täksi aamupäiväksi lääkärille joka näköjään oli vielä meidän firman "oma", en ollutkaan hänellä koskaan käynyt niin ajattelin että kokeillaan.

Teki nimittäin mieli varata aika vähän nopeammin, kun neuvolasta saatiin minut peloteltua. Ensin sanottiin että ei näytä pahalta ollenkaan, sitten alettiin kysellä suvun tukoksista, sanoin että ei ole kellään ollut paitsi isällä kerran kun hänellä oli LÄÄKITYS joka sen aiheutti, niin siitäkös neuvolassa mentiin varpailleen ja sanottiin että minun pitää ehdottomasti mainita tästä lääkärille. (Mainitsin, ei ollut kiinnostunut.) 

Laitoin jalkaan yöksi Hirudoid fortea ja se poisti kaikki säryt, eikä se nyt aamulla ollut läheskään yhtä kipeä, vaikka kohta punoitti edelleen. En siis osannut sinällään lääkäriä pelätä, vaikka tämä asia onkin vaivannut koko raskauden. Kerroin hänelle stoorin ja näytin jalkaa, sanoi aika heti että on pinnallinen laskimotukkotulehdus, ei vaarallinen ollenkaan ja ihan Hirudoid forte riittää hoidoksi. Hänen mielestään "akuutimpi ongelma" oli tämä kerran vuotanut suoni, josta juuri eilen sain neuvolassa kuulla että onpa parantunut hyvin! Siitä lääkäri olikin sitten vähän kujalla, antoi laastariakin mukaan jos alkaa vuotaa, vaikka sanoin että tapauksesta on yli kuukausi, on kunnossa nyt. Hän olisi laittanut verisuonikirurgille ja kuulema julkisellakin näitä kyllä leikataan jos vuotavat, siihen sitten totesin että mites tästä mihinkään leikkaukseen menen, kun olen raskaana. Eikös sitä kuitenkin sanota, että raskauden jälkeenkin pitää odottaa puolisen vuotta ennen kuin näitä hoidetaan. Siitäpä meni setä vähän hämilleen ja totesi että niinpä se taitaa olla, eli ilmeisesti tiesin sitten aiheesta lääkäriä enemmän. Varmistin vielä että tukosriskiä ei siis ole ja ei kuulema, sitten hän kuitenkin sanoi, että oman mielenrauhani takia voidaan ottaa verikoe (en muista nimeä) joka paljastaa tukosriskin. Tuloksen saisi parissa tunnissa, joten ajattelin että samapa tuo sitten. Menin salille ja siitä kotiin. 

Peruin siinä perjantain lääkäriajan ja sittenpä tämä soittelikin minulle tuloksista. Voitte uskoa että shokki oli melkoinen, kun hän sanoi että testi oli hieman yli viitearvon, nyt pitäisi lähteä sairaalalle lisätutkimuksiin, että sinne on mennyt lähete. Sanoi että tuleehan näistä paljon vääriä positiivisia, mutta olisi hoitovirhe jättää tutkimatta. 

No, siinä sitten aivan paniikissa sairaalalle, jossa jo ilmoittautumisen yhteydessä rauhoiteltiin, että ei tarkoita vielä mitään. Ensin hoitajan haastatteluun, joka kyseli enemmän jalasta ja että ahdistaako henkeä (arvatkaa onko sen jälkeen ahdistanut kun kysyttiin, sanoin kyllä että ei, mitä nyt tätä raskaudesta johtuvaa kun kohtu painaa, ei ottautunut tähän mitenkään. Sitä on kyllä ollut niin monta viikkoa jo, että enpä varmaan tässä kirjoittelisi jos veritulppa olisi...) Katsoi happitasot sormesta jollain laitteella ja ne olivat normaalit. Kertoi että raja-arvo tuossa minulta otetussa verikokeessa on 0,5 ja minulla arvo oli 0,7, että jo raskaus riittää nostamaan sitä sen verran, hänellä on omakohtaista kokemusta. Taas rauhoittava kommentti, kuitenkin ensiavun puolelle lääkäriä odottamaan. 

Tunnin siinä venailin ja ehdin kyllä miettiä vaikka mitä. Ahdistus oli kamala. Yhtäkkiä hoitaja hyökkäsi kimppuuni ja alkoi siinä odotustilassa (!) mitata verenpainetta, sokeria ja tunkea kuumemittaria korvaan. Olin ihan hädissäni että mitä ihmettä, pitääkö nyt huolestua. Kuulema ihan rutiinijuttuja. Verenpaine huiteli taivaissa, ihmekös tuo...

No näihin juttuihin ei enää palattu, minut otti vastaan tosi mukava mieslääkäri ja siinä kohtaa repesin itkemään, kun ahdisti jo niin kovaa. Hän rauhoitteli että arvo on niin minimaalisesti koholla, että tuskinpa on hätää. Hän katsoi molemmat jalkani ultralla ja tilanne oli niin hyvä ja suonet "hyvin auki", ettei kuulema tarvinnut edes röntgenlääkäriä asiaa tutkimaan, että jopa hän sen näkee. Mitään hätää ei siis ollut. Hän sanoi että minulta otettu verikoe on todella huono, eikä mitenkään tarkka mittari. Yleensä kuulema tukosasioissa arvo on 4-5 kertaisesti koholla, sanoi että tuohon 0,2 nostoon riittää tosiaan raskaus, tai tuo pikku tulehdus. En ole sen enempää riskiryhmässä kuin muutkaan raskaana olevat, eikä asiaa tarvitse nyt pelätä. Sanoi että ei halua maalailla piruja seinille mutta toki raskaus välillä tukoksia aiheuttaa, että jos jalka kipeytyy tai turpoaa niin suoraan päivystykseen, eikä mihinkään työterveyteen jossa eivät mitään tiedä. Lähdin jopa miltei hymyssä suin kotiin, kaikesta huolimatta. Onpahan nyt ainakin tutkittu sitten! Hänestä muuten vuotanut pintasuoni ei ollut mitenkään akuuttivaiva, sanoi että ei sille muuta olisi edes voinut tehdä, kuin laastaria päälle.

Sellainen päivä. Olo on ihan kamala edelleen, ahdistaa niin paljon että rintaa puristaa. Nyt pitäisi koettaa vaan rauhoittua, voitte uskoa että säikähdin! Lämmitän saunan ja koetan syödä jotain, illaksi ostin jätskiä ja suklaata ilman morkkista. :/ Mieheni lähtee keikalle kavereiden kanssa, ärsyttää kun en pääse mukaan. Mutta en halua enää tässä vaiheessa ottaa riskiä, että tulee nyrkistä mahaan. Toisaalta oli varmaan hyvä, että nyt on käyty tutkimuksissa. Huomasin tuossa jalkaa rasvaillessa että onhan siinä toinenkin punoittava kohta, joka tuntuu vähän kovemmalta, ei ole kyllä kipeä. Eli nythän olisin ihan paniikissa että siinä se tulehdus nyt leviää kaikkialle. Hieman ahdistaa, mutta koetan rauhoitella itseäni sillä että nuo pinnalliset tulehduksen eivät ole vaarallisia ja rasvaa vaan. Mutta kyllähän tämä nyt on loppuraskauden seurattava riesa. 

Rv 34 neuvola ja kiukku

Ajattelin jo että nytpä teen ensimmäisen positiivisen raskauspostauksen, koska ihme kyllä viime aikoina fiilis on ollut ihan hyvä. Mieskin sanoi että ihmeiden aika ei ole ohi, kun totesin välillä jopa hieman odottavani vauvaa. Maha ei ole ahdistanut ja mieli on ollut valoisa, ihan siitä syystä että kohta raskaus loppuu! Minun tuurillani se toki menee nyt sen 2 viikkoa yli, mutta on mahdollista, että muutaman viikon päästä tämä raskaus on ohi! Yhtä suonikohjuakin on taas alkanut pakotella, mutta siitäkin olen ajatellut että kohtapa se varmaan siitä katoaa. On ollut sellainen hyvä jännitys päällänsä, kun on ajatellut että muutama viikko ja sen jälkeen se voi periaatteessa syntyä koska vain. Mutta sitten kävin eilen neuvolassa ja nyt taas kaikki puhtaasti *ituttaa.

Sinänsä käynnillä ei tullut esiin mitään huolestuttavaa, että kaikki oli hyvin. Virtsanäyte oli puhdas, verenpaineet yhtä hyvät kuin ennenkin (kotona mitatut, tosin neuvolassakin mitatut ekaa kertaa normaalit!), hemoglobiinia ei nyt edes katsottu, kun se on ollut koko ajan erinomainen. Paino oli taas noussut ja nyt sitä on kertynyt noin 7 kiloa. En tykkää, mutta en kuulema ole päässyt painonnousussa edes alarajalle, suositus on kuulema vähintään 10 kiloa. Siitä sanoin että välillä huimaa, mutta kuulema jo itsessään raskaus aiheuttaa sitä.

Katsottiin vauvaa jälleen vanhalla, rakeisella 90-luvun ultralla ja siellä se oli edelleen pää alaspäin, itseasiassa myös samalla kyljellään kuin kolme viikkoa sitten. Neuvolan täti sanoi että on erittäin epätodennäköistä, että enää kääntyisi väärään asentoon. Vauvalla oli taas kunnon jumppatuokio, joten pulssi huiteli sillä melkein 160. Se riehuminen alkoi samantien kun mahaani tunnusteltiin ensin päältä päin ja neuvolan tätikin sanoi, että jestas miten herkästi reagoi kosketukseen. Ihan kuin olisi ärsyyntynyt. Sanoin että liikkeitä en ole laskenut ensimmäistäkään ja hän ymmärsi kyllä miksi. eikä kuulema tarvitse. Tämä vauva liikkuu ihan järjettömän paljon, pitkin päivää kamala mutkuilu ja potkiminen, joka on pahinta illalla. Että paras olisi älytä syntyä ajoissa, kun on jo niin vauhti päällä! 

Se mikä alkoi ärsyttää, oli se että joudun vielä yhteen verikokeeseen parin viikon päästä, koska verestäni löytyi jo alkuraskaudessa "heikko tunnistamaton vasta-aine, jolla ei ole merkitystä raskauden kannalta", mutta sitä nyt tutkitaan ja syynätään. Tämä on jo kolmas koe asian tiimoilta. Lisäksi sokerirasituksen jälkeen minulle luvattiin, että kaikki kokeet oli nyt tässä. No, eipä mitä. Kuulema vielä otetaan streptokokkinäyte. Sanoi että tullut pakolliseksi kaikille 1,5 vuotta sitten, mutta eipä ollut eri paikkakunnalla asuvan kaverini tätä lystiä tarvinnut kokea, hän synnytti keväällä. Onhan jo sinänsä kamalan hauskaa levitellä neuvolassa kun vanupuikko tungetaan tuonne alakertaan, mutta kuulema jos tulos on positiivinen, sitten ollaan synnytys tipassa kiinni, koska streptokokki voi aiheuttaa infektion vauvalle. Itselle se ei tee mitään, kuulema kaikilla on tuo virus elimistössä ja se voi välillä aktivoitua, eli sepä on taas sitten varmaan paskaa tuuria, jos niin käy! Lisäksi jos vauva ei synny kuukauden kuluttua näytteestä, pitää ottaa uusi. Lisää stressiä, en jaksa. Neuvolan täti kyllä näki naamastani, että nyt suututtaa ja rankasti. Siksi on kiva käydä tutuksi tulleella ihmisellä. <3 

Tosin, ensi kerralla joudun menemään toiselle, mikä ahdistaa. :/ Tekevät töitä osapäiväisesti, joten tämä sattuu juuri olemaan silloin poissa ja menisi kuulema liian pitkälle, jos odottelisi että hän palaa töihin. Kiva kiva, olen puhunut pari kertaa puhelimessa tämän toisen kanssa ja on vaikuttanut ihan kamalalta stressaaja hössöltä. Ehkä vain sitten pakolliset testit ja kotiin? 

Illalla olin tosi huonoissa fiiliksissä ja itkeskelin, taas myös niitä suonikohjuja. Oli niin sellainen olo että nyt sanon itseni irti tästä koko raskausrumbasta, en jaksa enää. Vauvalla oli taas kamala ralli päällä illalla ja sekin tuntui ihan kamalan pahalta, vaikka tiedän että sitten huolestuisin, jos se ei liikkuisi. Halusin olla rauhassa ja sitten mahassa on tuollainen ylimääräinen loinen. Että tällaiset fiilikset nyt sitten taas. 

Loppukevennyksenä lelu, jonka ostin sillä ajatuksella, että se sopii roikkumaan violetteihin vaunuihin:

Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.

Raskausvaivoja

Ajattelin tehdä aikani kuluksi tällaisen tilityspostauksen, mitä kaikkea raskaus on tuonut tähän mennessä tullessaan. Nyt rv 32+3. Jokainen voi sitten miettiä, kannattaako raskaaksi hankkiutua. :D Vaikka itsehän olen päässyt melko helpolla, *koputtaa puuta* ja raskaus on edennyt tähän asti normaalisti. Silti päivääkään en ole nauttinut, kuten olen täällä monesti valittanut. Koko ajan vaan mietin että jos en olisi raskaana, eipä olisi näitäkään tullut. Nyt sitten koetan vaan mennä päivä kerrallaan, koska vaavi on mahassa ja pois se täytyy sieltä saada! Synnytys on myös vielä sellainen pelottava haaste matkalla, etten osaa yhtään ajatellakaan vauva-arkea.

 

 

- Klassinen alkuraskauden pahoinvointi, tosin vasta viikon 10 jälkeen. Luulin jo ensin säästyneeni siltä. Ensin niin että jos en syönyt aamulla tarpeeksi äkkiä, oksensin. Sitten niin että jos söin jotain, oksensin! Hauskaa. Mandariinit olivat kavereita.

 

- Ensin hirveästi voimaa, salilla jaksoi vaikka mitä. Sitten voimattomuus ja hirveä takapakki, turhauttavaa. Nyt on sitten treenailtu vain kevyesti ja ylläpitävästi.

 

- Suonikohjut ja verenpurkaumat, se pahin vaiva. Fyysisesti niitä on pakottanut välillä töissä tukisukista huolimatta ja ne on niin rumia, toinen nilkka ihan sininen. :( Asia joka masentaa oikeastaan päivittäin, eli myös henkinen vaiva. Alkoihan se yksi niistä vuotaakin! Lääkärin ja foorumeiden mukaan suurimman osan pitäisi kuitenkin hävitä synnytyksen jälkeen, toivotaan parasta.

 

- Sokerirasitus ja kaikki muut verikokeet eivät vain ole kivoja.

 

- Alussa oli aika ikäviä vatsan vihlaisuja, kun vatsalihakset lähtivät erkanemaan. Nyt myöhemmässä vaiheessa välillä tuntuu, kuin joku tökkisi puukolla alavatsaan. Hieman pelottavaa, kun tällaista jatkuu päivän. On tosin neuvolan mukaan normaalia kohdun venymistä.

 

- Hengitysvaikeudet, selällään ei voi nukkua. Joinakin päivinä happi ei kulje yhtä hyvin, kuin toisina.

 

- Lonkkakivut vaivaavat öisin, ei onneksi joka yö. Joskus sitten särkee niin paljon, ettei nukuttua saa ja kylkeä saa kääntää koko ajan.

 

- Jos ei syö tasaisin väliajoin, alkaa huimata. Tätä minulla on kyllä ollut muutenkin, mutta raskaana se on rajumpaa ja kestää pidempään.

 

- Ruoasta kysytään paljon, mitään mielitekoja ei ole tullut. Pikemminkin mitään ei ole juuri tehnyt mieli koko raskausaikana ja syöminen on siinä mielessä ollut haastavaa. Nyt kyllä loppuvaiheessa makean himo meinaa iskeä ja sitä vastaan taistelen, mutta aina välillä sorrun. Minkä verran olette uskaltaneet herkutella raskausaikana? Minulla on nykyään kamala ruokastressi, jos syön mitään sokerista, pelkään että vauva vetää sen kaiken energian ja kasvaa jättikokoiseksi. Vaikka syön muuten terveellisesti ja normaalia kotiruokaa, tuosta sokeriasiasta ahdistun. Silti en osaa olla esimerkiksi ilman suklaata! Minun herkutteluni toki on muutama rivi suklaata tai vähän jäätelöä, ei siis mitään älyttömiä määriä. Limppareita en juo juuri koskaan, pullaan ja kekseihin en koske ja sipsejäkin tulee syötyä max. kerran kuussa. Karkkeja en myöskään syö, paitsi suklaata ja lakritsia. Neuvolasta jo sanottiin, että tapani ottaa aamukahvin kanssa pala tummaa suklaata ei ole millään tavalla haitallinen. Se oli pakko tarkistaa. :)

 

- Sitten tietysti henkinen puoli... kaikenlainen tuppaa ahdistamaan!

 

Mutta kohta mammalomalle rentoutumaan, töitä on jäljellä neljä päivää! Maha kasvaa ja pelottaa mitä se tuo tullessaan.

Viikon 31 neuvola

Olin taas pidemmillä vapailla, aika kivaa. Viime viikonloppuna olimme reissun päällä mieheni ja muutamien kavereiden osallistuessa Tough viking kisaan ja oli kyllä kiva viikonloppu, vaikka sen jälkeen iski pieni masennus ja paniikki että nyt sitten oikeastaan vaan ollaan kotosalla ja odotellaan vaavin tuloa. Myös koiran sairastaminen on tuonut hirveästi ylimääräistä stressiä, onneksi nyt on lääkkeet ja ainakin tällä hetkellä vointi kohentunut huimasti.

 

On muuten ihan paskapuhetta, että kyllähän nyt töissä jaksaa, kun on niin vähän jäljellä. Ei muuten jaksa! Kymmenen päivää, eikä voisi vähempää kiinnostaa! Ei sitten yhtään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, olisin jo mieluummin kotosalla. Varsinkin kun vapaallakin eräänä päivänä oli esimerkiksi epämääräistä vihlovaa kipua alavatsalla, ihan tuntui kuin joku tökkisi välillä jollain terävällä esineellä. Kyllä tuollaisen sattuessa on paljon mieluummin kotioloissa, että voi käydä vaikka pitkäkseen. Veikkaan että kolottelut ei ainakaan vähene näin loppuraskaudesta.

 

Töihin paluu oli muutenkin niin mukava, kun esimieheni alkoi SAMANTIEN jankuttaa jälleen minulle siitä, miten hän tarvitsee päivämäärän, mihin asti olen ainakin poissa. Haistakoon, lakisääteisesti minun ei tarvitse sitä tietää. Helppo on myös tulla sanomaan että no faktat tiskiin, juu, mutta mites kun on esimies, joka ei niitä faktoja tajua? Olin kuitenkin valmistautunut, kaivoin kaapistani kelan sivujen laskurilta tulostetun paperin, joka näyttää lasketunajan perusteella eri vapaiden pituudet ja ne päivät. Näytin hänelle siis tuota elokuista päivämäärää, että sinne asti ainakin, silloin päättyy vanhempainvapaa. Mutta ei, tämä ei kelvannut, sitten alkaa lässytys että no entä jos mieheni pitää vapaasta osan, ei voi kyllä uuden kanssa tehdä sopimusta jos ei tiedä ja minä haluankin yhtäkkiä tulla töihin, jne jne. Siis? Nyt minulla oli antaa se helvetin päivämäärä, niin ei kelpaa? Sanoi että mieti vielä viikonlopun yli. !!!! Hermot!!! Kymmenen minuuttia töissä ja olen aivan kypsä tähän touhuun! Maanantaina kuullaan miten tarina jatkuu, jos lässytys edelleen pahenee, sanon kyllä jo sitten suoraan että hän ei voi udella minulta tuollaista koko ajan, lain mukaan ei tarvitse tietää. Ei sitten kelvannut sekään kun sanoin olevani poissa ainakin vuoden, koska ystäväni valisti minua että eipä paljon alle sen ikäistä voi hoitoon jättää. Ei ole kuulkaas mikään kiire takaisin tänne.

 

Neuvolakuulumisia, kaikki hyvin jälleen sillä saralla, joten ei oikeastaan mitään ihmeellistä. Tällä kertaa keskustelimme siitä, onko minulla tarvetta pelkopolikäyntiin. Olen sitä miettinyt, enkä tullut nettiä lukiessa yhtään viisaammaksi. Olen miettinyt, että pelkäänkö tarpeeksi. Koska kai nyt kaikkia jännittää, edes vähän? Neuvolassa sitten kysyttiin, mitä pelkään. Sanoin että sektiota, se on minulle pahin painajainen. Siinä poikkean jo aika monesta kävijästä, jotka koettavat kinuta leikkausta keinolla millä hyvänsä. Sitten pelkään jo ylipäätänsä sairaaloita, sitä että kaikki menee hirveällä tavalla pieleen, tai sitä että repeää niin pahasti että paskoo housuun lopun ikäänsä... Tämän jälkeen neuvolan täti oli hetken hiljaa ja totesi, että juu voisit oikeastaan mennä käymään siellä. Eli mennään sitten. Kipu on ainoa, jota en ihme kyllä pelkää. Siihen on sentään apu!

 

Mahan koko stressaa edelleen, vaikka taas minulle sanottiin että minulle ei mitenkään tule isoa eteenpäin työntyvää raskausmahaa, kun kroppani on tämän mallinen. Sf-mitta oli hieman keskikäyrän yläpuolella, eli oikein hyvä ja normaalialueella, vaikka minulle tuli heti stressi että nyt olen syönyt liikaa herkkuja ja siellä on jättivauva, kun viimeksi mentiin ihan keskikäyrällä. Kyllä, vauvani saisi kasvaa standardien mukaisesti. :p Edellisestä käynnistä oli 2,5 viikkoa ja painoa oli tullut lisää 800g. Kuulema oikein hyvä. Tuntui vain sekin hurjalle, että jos se nyt jatkuu tätä tahtia loppuraskauden. Katselimme myös vauvaa kivalla 90-luvulta peräisin olevalla ultralla ja sehän oli jo siellä niin kuin pitää, eli pää alaspäin! Toivttavasti ei käänny enää, tai ravistan sen takaisin. Tämä oli ainakin nyt helpottava tieto, vaikka viikkoja onkin vielä jäljellä. Vaavi on muuten alkanut hikkailemaan melkein joka ilta, huvittavan näköistä ja tuntuista, kun alavatsa hytkyy.

 

Sain myös ohjeet sikiön liikkeiden laskemiseen, tuntuu kyllä kamalan työläältä. Tämä vaavi on aktiivisimmillaan joka ilta 22-00 välillä, joten en kyllä todellakaan laske koko tuntia, jos on kauhea ralli päällä. Jos kerran kymmenen liikettä riittää ja ne aktiivisimmat vetää tuntiin helposti sata...