Ahdistuksen paluu

Herran tähden meille on oikeasti tulossa vauva. Tänään se iski tajuntaan, töissä, kun täällä juoksenteli ylivilkas pikkutyttö. Ensin meinasi tulla itku, sitten pahaolo. En tiedä hyvässä vai pahassa. Olen ihan mahdoton, mikään ei oikein kiinnosta kun vointi on mitä sattuu ja kiukuttelen paljon. Kurja sää vaikuttaa kevät ihmiselle suoraan mielialaan, joten olen tänään ollut erityisen huonolla tuulella. Säätiedotus lupasi, että aurinko paistaa seuraavan kerran 7.4. No niin, viikko siihen. Olo on surkea myös siksi että tänään olen tuntenut vanhan kunnon ahdistuneisuushäiriön palailevan. Voi noita tuttuja pelkotiloja, joista ei ole tarvinnut kärsiä kuukausiin. Hirveän kotoisa olo, ei hyvällä tavalla. Koetan sulkea mieleni tältä kaikelta, olen oppinut työntämään pelkoja pois. Mutta fiilis on joka tapauksessa pilalla.

 

Olen muutenkin aivan mahdoton, olen alkanut myöhästellä töistä. Vielä kertaakaan en ole jäänyt siitä kiinni, onneksi. Työmotivaatio on tosiaan nollassa, niin kuin motivaatio nyt vähän kaikkeen. No se ei johdu pelkästään raskaudesta, kuten edellisessä kirjoitinkin, vaan myös paikasta itsestään. En vain ole tällä hetkellä onnellinen, en yhtään.

 

Ensimmäinen neuvola-aika on viikon päästä perjantaina. Kyllä niillä voi olla tekemistä kanssani. Odottelen jo pääsiäistä, onneksi se on kokonaan vapaa. Tällä viikolla työtahti onkin sitten huima. Täytyy raivata kalenteriin tilaa karkkikauppareissulle, että saa minisuklaamunia pääsiäiseksi. Muita koristuksia ei tarvitakaan. ;)

 

Ilmeisesti tällä kertaa kellojen siirtokin vaikutti koko perheeseen, olemme nukkuneet kaikki koirasta lähtien tosi huonosti. Palelee ja väsyttää. Olen ihan valkoinen ja silmät verestävät, lienen ollut ihanan freesi ilmestys töissä tänään. Maailmankirjat ovat nyt siinäkin mielessä sekaisin, että olen edellisen viikon aikana pikku hiljaa jättänyt kahvin juonnin. Se ei vaan kertakaikkiaan maistu ja kuvottaa pelkkä ajatuskin. Minä, joka rakastaa kahvia! Olen yrittänyt juoda aamuisin vähän välttääkseni päänsäryt, mutta tänä aamuna totesin ettei se mene alas. Pitänee vaihtaa mustaan teehen, etenkin lady Grey on melko kahvimaista, jos siihen laittaa tipan maitoa. Ainakin eilen illalla testattuna se meni alas. Mitäs "kivaa" seuraavaksi? Mandariinien suurkuluttaja olen edelleen, ne on mukavan raikkaita ja helppoja syödä.

Pahoinvointia, melkein

Olo on ollut aamuisin lievään krapulaan verrattava, erittäin epämiellyttävä, mutta kuitenkin sellainen että lasillinen tuoremehua, keksi, tai jotakin vastaavaa on riittänyt asian korjaamaan. Eilen kuitenkin tuo epämiellyttävä kuvotus jäi päälle koko päiväksi ja aamulla olin aivan varma, että nyt oksennan. En sitten kuitenkaan. Onneksi olin vapaapäivällä, en saanut oikein mitään aikaan, kaupassa käyntikin tuntui ylivoimaiselta. Eilen oli juuri sellainen päivä, että oikeasti toivoin että joku olisi ollut passaamassa minua. Viikoissa mennään nyt 7 + jotain.

Tänä aamuna otin sitten ystäväni neuvon käyttöön. Varasin mandariinin yöpöydälle ja mussutin sen sängyssä heti herättyäni. Aamulla oli lievästi kuvottava olo, mutta tuoremehu paransi sitä, eikä päiväkään ole ollut niin paha. Mandariinissa on voimaa! Olen muutenkin syönyt paljon hedelmiä, kun ruoka ei aina meinaa maistua. Tosin välillä olen ollut taas töissä niin nälkäinen, että mietin kuinka pärjään päivän loppuun. Kahvi ei ole olosta johtuen maistunut, joten minua väsyttää ihan kauheasti.

Fiilis on aika kurja. Koko raskaushomma kiukuttaa minua jälleen. Missä on ne hyvät tunteet? Koetan jotenkin olla ajattelematta neuvoloita ja lääkärikäyntejä, koska jos alan miettiä, lääkäripelkoisena alan itkeä. Että näin. Asiat olivat mallillaan, miksi siis juuri nyt? En selvästikään ole henkisesti valmis tähän. Olisin halunnut vain jatkaa entiseen tapaan ja odotella kesää.

Ainoa hyvä puoli minkä olen löytänyt, on äitiysloma. Tällä hetkellä vihaan työtäni ja työpaikkaani. Tämä alkoi oikeastaan esimiehen vaihdoksen myötä vuodenvaihteessa, en viihdy siellä enää ollenkaan. Olenkin laskeskellut, että äitiyslomaan on puolisen vuotta. Siihen vielä kuukauden kesäloma. Eli viisikuukautta. Kai sen nyt jaksaa vaikka miten päin. Tulossa pääsiäistä ja vappua, kaikkea mikä katkaisee arkea vähän. Tarkoituksena on olla oikea vuoden työntekijä, jatkaa vapaita ns. pakollisen äitiysloman jälkeen ja vaihtaa työpaikkaa sitten lennosta. Toivotaan että onnistuu!

Pahoinvointia aiheuttaa myös tästä koko raskaudesta puhuminen. Neljä läheisintä ystävääni tietää ja kaikki ovat kyllä olleet ihmeen iloisia ja kannustavia. Vaikka kyse on minusta, hämmentävää. Ainoa mihin menee hermot, on se että tuntuu välillä ettei voi puhua mistään muusta. Minulta kysellään vointia, joko on pahaolo, vieläkö pelottaa, onko vieläkään hyvä fiilis, jne jne jne. Hermot menee! En jaksa itsekään vatvoa aiheesta koko aikaa. Eilen jouduin jo pyytämään, että voidaanko välillä juoruilla normi asioista, alkaa oikeasti kuvottaa. Edelleen liian kova henkinen stressi koko asiasta.

Masentaa...

Treenaus

Kuntoilu on minulle nykyään kamalan tärkeää mikä on hauskaa, koska joskus teini-iässä en ollut yhtään liikunnallinen. Olen aina kävellyt paljon ja näin, mutta ei muuta. Minulla ei ikinä ole ollut ongelmaa painon kanssa, joten sitäkään kautta ei ole tullut tarve. Tosin sitten joskus 20+ löysin liikunnan ilon uudestaan hartiavaivojen takia ja kyllähän sitä nykyään on sitten paremmassa kunnossa, vaikka hartiat jumissa edelleen jatkuvasti ovatkin. ;)

 

Yksi ensimmäisiä asioita alkujärkytyksen jälkeen joita mielessä alkoi pyöriä, oli että mites liikunta. Löysin muutaman ihan mielenkiintoisen artikkelin otsikolla "kuntoile koko raskausaika". Ilmeisesti ensimmäiset 13 viikkoa ainakin saa harrastaa ihan kaikenlaista liikuntaa, kunhan ei ole vaaraa kaatua, pudota tai saada iskua vatsaan. Käyn salilla treenaamassa vähintään kaksi kertaa viikossa ja ainakin vielä treeni kulkee lujaa. Itseasiassa nyt ihan yhtäkkiä, voimaa on tullut järjettömän paljon lisää. Ainoa minkä olen huomannut on se, että vatsalihakseni kipeytyvät helpommin. Liekkö nyt sitten jollain konstilla liittyy raskauteen tämäkin. Toisaalta olen koettanut panostaa vatsa- ja selkätreeniin, että kroppa kestäisi sitten kasvavan vatsan.

 

Ällötysfakta jota en olisi halunnut vielä tietää, oli se että viikon 20 jälkeen ei saa treenata kaikkia vatsalihaksia, kun ne siirtyvät kohti kylkiä. Jos tänä aikana treenaa, lihakset saattavat jäädä väärään paikkaan, tai ainakin palautuminen synnytyksen jälkeen voi hidastua. Hyi helv... Siis minusta vain ajatuksena tuntuu niin kuvottavalta, että lihakset ja sisäelimet liikkuvat mikä minnekin. Parempi kuin ei mieti liikaa! Mutta niin, siksi teen nyt vatsoja, selkää ja lankkua, kun vielä pystyy ja jaksaa.

 

Vaikka olen liikkunut suhteellisen paljon jo vuosia, aloitin salilla treenaamisen ns. tosissani lihasten kasvatus mielessä vasta viime syksynä. Että toivottavasti olen jotakin saanut aikaiseksi, omaa jaksamista ja kuntoa ajatellen. Tarkoitus oli hankkia kohtuulliset lihakset ennen kuin täytän kolmekymmentä, koska minusta on ajatuksena hauska että kroppa on paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, mutta tämä nyt meni sitten näin. Mikäpä sitä tietysti estää treenaamasta käsiä ja ylävartaloa.

 

Nyt sitten vissiin treenataan myös lantionpohjaa, ei ole niin helppoa voimistelua miltä kuulostaa, joutuu ihan harjoittelemaan! ;)

Kunto-ohjelmani päivitys onkin edessä toukokuun alussa, silloin täytynee mainita raskaudesta salillakin. Onneksi melkein kaikki ohjaajat ovat olleet raskaana  jossakin vaiheessa, joten heiltä varmasti saa neuvoja senkin asian suhteen ja osaavat rakentaa ohjelman, joka on turvallinen tehdä.

 

Siihen millaista liikunta voi olla myöhemmässä vaiheessa, en ole vielä mennyt edes ajatusasteella. Asia kerrallaan!  Minulla on nyt muutama päivä vapaata, joten koetan ihan oikeasti saada rentouduttua ja vähän nollattua tätä hirveää ajatusrumbaa. Eipä ole tähän mennessä onnistunut, heh.

Pinnallinen(?) ongelma

Jos en ole vielä tarpeeksi korostanut, niin ettei nyt vaan jää epäselväksi, olen erittäin erittäin ulkonäkökeskeinen ihminen, Myös järkevällä tavalla, en pelkästään pinnallisella tavalla. Pidän huolta itsestäni, hoidan ihoa, hiuksia, koetan elää suht terveellisesti, tykkään näyttäytyä julkisilla paikoilla huoliteltuna ja laitettuna, kotiasutkin yleensä sopivat yhteen edes väreiltänsä. Olen myös aina ollut suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni, vaikka en ole missään nimessä täydellinen, löytyy pientä vikaa kuten alkavat vaivaisenluut ja muuta mukavaa! Mutta niin, sitten tajusin että kroppa oikeasti muuttuu raskauden aikana, tavoilla joihin en voi itse vaikuttaa. Ja minua alkoi pelottaa ihan kamalasti.

Sain eilen taas "pitkästä aikaa" hysteerisen itkukohtauksen. Kaikki lähti siitä, kun keräsin irtohiuksia hiusharjasta ja aloin miettiä näitä juttuja, että vaikka raskausaikana hiukset yleensä ovat loistokunnossa, imetysaikana tukkaa voi lähteä niin paljon että päähän tulee kaljuja kohtia. No, kun on aina ollut pitkä ja paksuhko tukka, tottakai se tuntui pahalta. Minulla oli teininä anemia, jonka seurauksena tukasta ohentui vähintään puolet. Se oli kamalaa aikaa, kesti monta vuotta ennen kuin tukka oli taas entisensä. Sen jälkeen olen ollut jossain määrin hysteerinen jokaisesta irtohiuksesta, jonka lavuaarista löydän. Eli tässä asiassa olisi ollut jo riittämiin, mutta sitten mieleni lähti laukkaamaan kaikkeen muuhunkin, mitä muistan kuulleeni tai lukeneeni. 

Imetyksen aikana rinnat häviää kokonaan. Kyllä, tuntuu pahalta. Minulla on tosi pienet rinnat, mutta ainakin ne on terhakat ja sojottavat pystyssä! Jotain positiivista, tuolla kokoluokalla ne eivät ainakaan roiku navassa?

Raskausarvista en edes aloita, harmittaa jo napakorunkin poistaminen. Se on ollut seuranani yläasteesta asti. Saako niitä arpia jotenkin ehkäistyä?

Jalkojen koko voi kasvaa, no sehän kiva! Eli kohta shoppaillaan miesten osastolla? 

Olen kuullut myös, että alakerta voi revetä synnytyksessä niin pahasti, että pahimmassa tapauksessa paskot housuusi koko loppu ikäsi. 

Joten, ymmärrättekö miksi menin paniikkiin? Ajatus kaljusta housuun paskantavasta riipputissistä kun ei nyt ihan hirveästi houkuttele. Nyt mennään taas syvissä vesissä, Itkin eilen sitä että en halua lasta, tämä ei ole sen arvoista. En ihan tosissaan tiedä, onko. Ja miesparkani joutuu tätä kaikkea kuuntelemaan. Olen tänäänkin miettinyt, että kyllä teen ihan mielettömän ison myönnytyksen tässä asiassa ja vain siksi, koska mieheni haluaa lapsia niin kovasti. Edelleen, minä pärjäisin ilmankin. Minua ihan totta pelottaa, että jos tunteeni eivät tästä muutu. Eikö tämän asian jo pitäisi tuntua hyvältä?

Nyt olisi hirveän hyvä hetki kaikkien hottis mutsien astua esiin ja rauhoitella pelkojani! Pelkään että pilaan elämäni ja vartaloni, jälkimmäinen on minulle oikeasti iso juttu. 

Taikoja

Olen jossakin määrin taikauskoinen ihminen. No okei, en valehtele, olen äärimmäisen taikauskoinen. En ole kuitenkaan sellainen että pelkään mustia kissoja, enemmänkin uskon henkimaailmaan. Olen käynyt pari kertaa meediotilaisuudessa ja saanut viestejä. Näen toisinaan enneunia, joita kulkee meillä suvussa. Minulla on muutama koru, joissa on kristalleja erinäisillä vaikutuksilla. Ja uskon kaikkeen ihan täysillä, koska mielestäni elämä olisi muuten melkoisen tylsää. Tiedän, että joidenkin mielestä nämä asiat ovat "noloja", mutta minun mielestäni on noloa kulkea kaupungilla crocseissa ja sävy sävyyn olevassa t-paidassa joten siinä, meillä jokaisella on omat mieltymyksemme.

En ole itseasiassa perehtynyt, että liittyykö raskauteen kuinka paljon uskomuksia ja vanhankansan taikoja. Varmaankin jotain. (Katsokaa nyt, pystyn välillä ajattelemaan asiaa myös muilta näkökannoilta, en ole aivain niiiiin paniikissa enää!) Lähinnä varmaan näitä on käytetty lapsen sukupuolen määrittämiseen. Joskus muistan katsoneeni jotakin dokkaria, jossa ihmiset halusivat epätoivoisesti tyttövauvan. Se oli aika kammottavaa, lapsia tuli niin kuin tukkeja rännistä ja aina ne olivat "väärää sukupuolta".

Polttareissani joitakin vuosia sitten tehtiin luonnollisesti morsiustaikoja, joista pari liittyi lapsiin. Ensin se perinteinen saunavastan katolle heitto. Vasta jäi siihen asentoon, että tyttö olisi tulossa. Myöhemmin teimme sitten sen sormustaian, jossa kihla- tai vihkisormus ripustetaan lankaan ja sormusta roikotetaan olikohan nyt vasemman, ranteen yläpuolella. Odotetaan että sormus asettuu paikoilleen ja sitten katsotaan että mitä tapahtuu. Jos sormus alkaa tehdä pyörivää liikettä, on tulossa tyttö. Jos se heiluu edestakaisin, poika. Liikkeiden välissä sormuksen kuuluu pysähtyä ja sitten odotellaan, liikkuuko se uudelleen. Tämä oli melkoisen hauskaa. Minun kohdallani sormus lähti pyörimään ja pysähtyi sitten. Hetken päästä sama toistui. Tässä vaiheessa huusin jo että ei enempää! Sitten sormus pysähtyi.

Kaksi tyttöä siis sen mukaan tulossa. Sehän kiva, kun en tiedä haluanko ensimmäistäkään lasta. Minun tuurillani siellä tietenkin on kaksoset, se olisi niin tyypillistä. Meidän suvussa on yhdet kolmoset ja yksi kaksosraskaus joista toinen meni kesken, mieheni suvusta löytyy yhdet kaksoset. Mistä lie nämä sitten periytyvät.

En tiedä pystyvätkö jotkut vanhemmat pitämään lapsen sukupuolen salassa, mutta tämä kontrollifriikki haluaa ainakin tietää. Olen toki jotenkin henkisesti valmistautunut siihen että sieltä tulisi tyttö, olisihan se kivempi. Olen kohdannut liikaa pikku poikia, jotka ovat likaisia ja haisevat. Siis oikeasti. Mutta ehkäpä tähän asiaan voivat vanhemmat itse vaikuttaa. Tyttöä olisi kiva pukea, tehdä siitä sellainen pikku prinsessa. Mutta, tiedättekö sen tunteen, että on asioissa huono tuuri. Eli poikahan sieltä varmasti on tulossa, jolloin voi olla, että olen hieman pettynyt. En aio silti suunnitella puskevani laumaa lapsia maailmaan, vaan tyydyn kohtalooni.

Soitto neuvolaan ja henkimaailman hommia

Arvatkaapa huviksenne, mihin tilanteeseen jouduin eilen. Ystäväni soitti minulle ja kysyi, olenko raskaana. Aloin heti kelata, että mistä ihmeestä hän olisi sen voinut kuulla, kuka on vuotanut tietoa! Sitten aloin miettiä että hetkinen, mutta kun ei tästä tiedä juuri kukaan. Tiedustelin asiaa ja hän kertoi, että oli nähnyt edellisenä yönä paljon unia ja tietyt unisymbolit olivat jääneet mieleen. Hän oli aamulla mennyt selvittelemään asiaa unikirjasta ja joka ikinen noista oli antanut tulkinnaksi sen, että ystäväsi tai joku lähipiiristäsi on raskaana. Minä olin tullut ekana mieleen (millä logiikalla?) joten eihän se auttanut kuin todeta, että itseasiassa olen. Alkujärkytyksestä toivuttuaan ystäväni repesi huutonauruun, kun olen ennenkin valittanut miten häneltä ei mikään pysy salassa. Melko hauskaa, meillä on liian vahva henkinen yhteys. :) Uskon itsekin henkimaailmaan ja yliluonnolliseen, mutta tämän asian erittely vaatii oman tekstinsä, koska siihen liittyy myös polttaritaikoja!

Tänään sain lopulta soitettua neuvolaan. Koetin olla rauhallinen, mutta tottakai aloin nyyhkyttää puhelimessa, hävettää niin paljon! Jostain syystä minua jännitti kamalasti soittaa, raivostuttaa olla näin herkkä! Neuvolan täti oli kyllä mukava ja ymmärtäväinen, varmisteli vain pari kertaa että itkenhän nyt varmasti ilosta. No tuota, en ole ihan varma... sellaista ei tosin sanota puhelimessa, joten totesin vain että niin kai. Sitten hän kysyi onko minulla miestä ja kun sanoin että juu, hän haluaa lapsia enemmän kuin minä, niin täti totesi ihanasti: no niin, eihän sinulla mitään hätää siinä sitten. :)

Ajan tosin sain vasta pääsiäisen jälkeiselle viikolle, mutta hyvin kuulema ehtii. Raskaus on nyt kuulema viikolla 6+1, eli silloin mennään jotain yhdeksässä. Emme saaneet aikaa sopimaan aiemmin, koska heille ei ollut vapaana ensikäynnin vaatimaa pitkää aikaa silloin kun minulla olisi ollut lyhyempää työpäivää. Mutta sanoi itsekin minulle että mieluummin aika vähän pidemmälle ja vapaapäivään, ettei töissä todellakaan kannata kertoa vielä. Samaa mieltä siinä. Painotti vielä että ovat molemmat mukavia eli ei tarvitse jännittää. :) Muuta ihmeellistä ei puhelussa tullutkaan, kielsi buranan ja kehotti syömään foolihappoa ja d:tä, mutta kun kuuli minun aloittaneen vitamiinilisän raskaana oleville, oli oikein tyytyväinen. 

Oireista hän kysyi, mutta niitä ei juuri ole  *koputtaa puuta*. Arvatkaa siis pelkäänkö kamalasti, milloin ne alkavat. Rinat ovat arat ja turvonneet, sekä alavatsaa nipistelee välillä, mutta ei muuta. Jos menkat eivät olisi jääneet pois, en osaisi arvata mistään. Muutenkin tuntuu, että kaikki muut ovat kamalan innoissaan tästä rakaudesta, paitsi minä itse. Toivottavasti mieliala vielä kohenee. 

Värjäättekö hiuksianne?

Taas yksi asia, joka tuli eilen mieleen tietämättömälle, kun laitoin tukkaani värjäävää hoitonaamiota. Saako raskaana värjätä hiuksia? Huvittavaa tässä on että minulla oli projekti oman värin kasvatus puolisen vuotta, otin siis vain raitaa. Mutta sitten halusin väriä elämään ja palasin kuukausi sitten takaisin entiseen väriin, joka sopii minulle niin paljon omaani paremmin. Että niin, tätä ei muuten olla värjäämättä yhdeksää kuukautta. 

Kuinka te muut teette, oletteko värjänneet hiuksianne raskaana, tai mitä teille on siitä sanottu?

Koetin etsiä netistä infoa, mutta tuli niin sekalaista tavaraa että en tullut viisaammaksi. Osassa värjäämistä ei suositella, osassa sanotaan että saa värjätä, kunhan ei värjää jatkuvasti. Itselläni se värjäysväli on yleensä 6-8vko. Sitten suositeltiin raitaa ja kevytväriä, tai kasviväriä. Että näin, mihin nyt sitten uskoa. Olisi nimittäin aikaa kampaajalle varattuna tuohon parin viikon päähän. Löytyi myös sellainen kanta, ettei raskauden ensimmäisellä kolmanneksella suositella. No huh huh, en pysty kyllä tätä juurta kasvattelemaan vielä paria kuukautta. Kyllä, olen sen verran turhamainen, tiedostan sen itsekin, kiitos!

Kasvivärit kieltämättä houkuttavat. Olen värjännyt niillä joskus ennenkin, ja värjäystulos oli minun mielestäni hyvä. Tukka kiilsi ja oli hyvässä kunnossa. Ennen kasviväreihin siirtymistä luin todella paljon infoa niistä, niin suomeksi kuin englanniksikin. Varsinkin kun tukassa oli kemiallisia käsittelyjä pohjalla, halusin varmistua asiasta. Muutenkin kasviväreihin paluu voisi olla fiksua, ei enää myrkyllisiä kemikaaleja. Kampaajathan niitä eivät tietenkään tue, mutta yhtään järkevää perustelua en ole kuullut. Lääketiede ei suosittele kun ei ole tutkittu tarpeeksi, paitsi synteettistä hennaa, joka on aiheuttanut koeläimille syötettynä syöpää. Siihen tuntuu perustuvan se miksi henna on laitettu pannaan, myös kampaajien keskuudessa. Kaikki allergiatapauksetkin liittyivät juuri tähän synteettiseen.

Tarkoitus olisi hankkia luonnonhennaa kuten ennenkin ja olla syömättä sitä, mutta jatkan asian selvittelyä.

Voihan vitamiinit!

Palkkapäivä. Eilen. Mitä minä teen, menen apteekkiin shoppailemaan vitamiineja. Jotenkin nyt tuntuu että kun kerran tässä tilassa ollaan, niin koetetaan elää nyt sitten siististi. Olisin toki toivonut sellaista asiantuntevaa palvelua, mutta en oikein tällä kertaa sellaista saanut. Eipä mitään, eiköhän ne neuvolassa sitten kerro. Otin nyt sitten sellaisen monivitamiinilisän raskautta suunnitteleville/odottaville äideille, jossa on kaikki yhden pillerin varassa. Epäilen että kalsiumin joudun kyllä kanssa aloittamaan.

Oli ihan mielenkiintoista kun sanoin että niin, olen raskaana, pitäisiköhän syödä jotain vitamiineja. Se täti oli ihan silmät pyöreänä, "etkö käytä mitään, foolihappo olisi pitänyt aloittaa jo kolme kuukautta sitten". Voi miten kiva, nyt tässä kakarassa on sitten jotain vikaa? Se kieltämättä oli ensimmäinen ajatus. Ja anteeksi vaan apteekin täti, mutta kaikkien raskautta ei ole välttämättä suunniteltu. No kotona huomasin, että olen vetänyt tietämättäni foolihappoa vuoden päivät, täsmälleen oikean määrän. Sitä on minun b-vitamiinivalmisteessani, näköjään. Kerroin tästä äidilleni ja hänkin vain totesi, että eipä ole koskaan edes kuullut mistään foolihaposta.

Käytössä on ollut myös magnesium, jota tämän farmaseutin mukaan ei saisi käyttää raskaana. Aika jännä, että sitä sitten on tässä äideille tarkoitetussa valmisteessa. Että näin, en ehkä ota hänen sanomisiaan liian vakavasti.

Ainoa mikä vähän hämmensi (kaiken muun lisäksi), oli se että mukana on myös rautaa. Olen ollut käsityksessä, ettei sitä saa syödä, jos omat arvot on hyvät. Apteekissa kyllä väitettiin, että määrä on niin pieni ettei siitä ole haittaa.

Olo on parempi kuin viikko sitten, kun sain tietää asiasta. Mieli on silti jälleen maassa. Keväällä ja kesällä on tiedossa muutama kiva juttu ja pelkään, etten pääse osallistumaan niihin. Että jos minulle nyt tapahtuukin jotain pahaa. Masentaa ja pelottaa. Pitäisi muistaa ettei raskaus ole sairaus, mutta olo on sellainen että minut olisi nakattu pihalle koko sosiaalisesta elämästämme.

Morkkista ja kiukkua

Miksi ruoskin itseäni aina niin paljon. En osaa yhtään ottaa rennosti, kun aina pitäisi suorittaa. Nyt olisi ehkä korkea aika opetella. Minulla on hirveä morkkis siitä, etten ole käynyt salilla tällä viikolla. No eikö voi antaa itselleen anteeksi, jos on juuri saanut tietää olevansa raskaana! Kävin viimeksi sunnuntaina,  mutta silloinhan elättelin vielä jotakin epämääräisiä harhoja, että kaikki on pahaa unta. Minulla on erittäin vahva taipumus stressaamiseen ja murehtimiseen, tekee varmaan raskaana todella hyvää. Tosin, tänään olen ollut töissä kamalan väsynyt ja muutaman kerran on tullut rauhallinen tunne, ihan kuin olisi pistetty jotakin relaksanttia suoraan suoneen. Että ehkä tämä tästä helpottaa. :p

 

Tein sitten aamulla kotona puolen tunnin pikatreenin, etten potisi niin huonoa omaatuntoa. Sen jälkeen lähdin töihin kevyellä meikillä ja tukka auki, yleensä rakastan laittautumista ja välillä mietin että ehkäpä työhöni nähden maalaan naamaani jopa liikaa, mutta välillä on näitä päiviä vastapainoksi, kun ei vaan huvita.

Olen osannut välillä ajatella jopa muutakin, kuin raskautta. Eilen olin pitämässä Martoille kauneusiltaa ja se oli itseasiassa hauskaa. Olen kyllä myös alkanut pohtia asioita siltä kannalta, että minun pitäisi oikeasti ruveta sisäistämään että olen raskaana. Vaikka olen melko hyvin pitäytynyt siinä etten lue mitään, kiellettyjen ruokien listaa kuitenkin vilkaisin. Ja ihan hyvä että vilkaisin, raskaana ei näköjään saa syödä mitään, miten kukaan meistä on syntynyt tänne terveenä! Tosiaan esimerkiksi pellavansiemenrouhetta olen tottunut aamupuuroon laittamaan, nyt loppuu sitten sekin. Juustoja syötiin juuri samana päivänä kun sain tietää raskaudesta, ei sitten enää. Kahvi on vähän ongelma, en nyt ole mikään sen suurkuluttaja, mutta tykkään kyllä juoda sitä. Kulutus on 1-5 kuppia/päivä. Olen varmasti vetänyt suhteessa liikaa kofeiinia, koska meidän kahvimukimme ovat n. 3dl kokoluokkaa. Että nytpä sitten opettelemaan pienentämään annoskokoa ja pysymään kohtuudessa. Kaikki kiva kielletään.

Ruoan lisäksi on toki tullut myös muuta. Sen muistelin kuulleeni, että buranaa ei suositella. Sitten ihan yhtäkkiä tuli mieleen, että entäs minun allergialääkkeeni. Muuta lääkettä en käytäkään. Pakkauksessa oli sama epämääräinen kuvaus, kuin kaikissa lääkkeissä. Ei nyt ehkä suositella, mutta neuvottele lääkärin kanssa. En tarvitse sitä joka päivä, mutta minulla on jotakin oltava, lievän siitepölyallergian kanssa ehkä pärjäisin, mutta olen allerginen myös jollekin lisä-/väriaineelle. Tämän seurauksena en syö esim. karkkia ollenkaan, koska lähes kaikista niistä värikkäistä turpoaa huulet. Osaan siis vältellä vaivaa jo aika hyvin, mutta silti se välillä yllättää, edellisestä kerrasta ei ole edes montaa kuukautta. Tarvitsen siis mielenrauhani takia jonkun lääkkeen, jolla vaiva asettuu. Selitin asiani työterveyshoitajalle, jolta sain tylyhkön vastauksen, että MITÄÄN allergialääkettä ei saa raskaana käyttää. Olin närkästynyt. Kuljenko sitten Pamelana kaupungilla, saati menen töihin? Soitin vihaisena Yliopistonapteekin lääkeneuvontaan, kun en muutakaan keksinyt. Siellä asiallinen farmaseutti selitti minulle, että Zyrtec on täysin turvallinen ja minunkin omaa lääkettäni voi satunnaisesti ottaa, jos käyttö on oikeasti satunnaista. Kiitos!

 

Mikä ihme terkkareissa oikein on! Ei tarvitse vetää herneitä nenukkiin jos olet alan ihminen (mutta itsetutkiskelua voi harrastaa? ;) ). Ala-asteen terkkari väitti että minulla on skolioosi ja lähetti tutkimuksiin. No ei ollut. AMK:n terkkarilta erehdyin kysymään apua kun silmät rähmivät niin kovasti, hän passitti minut lääkäriin kun oli varma, että silmästä on verkkokalvo irti! Sain silmätipat allergiaan, OPPIKIRJANMUKAISILLA allergiaoireilla. Olenpa tuon jälkeen käynyt vielä yhden koulun, jossa pääsin vähällä. Otin silloiselta terkkarilta rokotuksen häämatkaa varten, jolloin sain hepatiitti a-b rokotteen (pyysin a:ta), mutta koska "nuorille" annetaan kuulema aina a-b. En jaksanut selittää, että en aikonut häämatkallani harrastaa suojaamatonta seksiä ja käyttää huumeita. Samaan syssyyn hän myös koki tarpeelliseksi arvostella pukeutumistani, että ymmärränhän varmasti että maa johon olemme menossa, on konservatiivinen. Pahoittelut siis, jos olen näiden asioiden suhteen varpaillani! 

Luulosairaus

Hypokondria, eli meidän kielellä luulosairaus on tosiaan vaivannut minua lapsesta asti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Välillä sen on pystynyt jopa unohtamaan. En tiedä mikä sen on laukaissut, veikkaan että jossakin määrin äidiltä opittua. Olen myös pelännyt lääkäreitä ihan hysteerisesti lapsesta asti. Voisi tehdä oikeasti hyvää käydä juttelemassa psykologille, mutta en ole sellaiselle päässyt.

 

Olen syönyt vaivaan lääkettä muutaman vuoden. Kun tuttu lääkäri kysyi mitä kuuluu ja repesin itkemään, tuli esille että olisikohan lääkitys tarpeellinen. Olin siis lääkärissä normi e-pillerikäynnillä, en kuulu siihen porukkaan ketkä ravaavat lääkärissä joka risauksesta, vaan niihin jotka eivät sinne mene. Lääkkeet auttoivat silloin. Pystyin elämään normaalia elämää. Mutta, aina vain uutta reseptiä, ei koskaan terapiaa. Tilanteeni ei kai ollut niin paha, annoskin oli pienin mahdollinen.

 

Vuosi sitten keväällä lopetin lääkkeet omatoimisesti (lääkärin ohjeilla), kun koin, ettei niistä ollut apua enää. Lääkäri oli skeptinen, antoi uuden reseptinkin mukaan kun "en pärjää kuitenkaan". Eli pillerien popsimista olisi pitänyt jatkaa.

 

Alkuun meni hyvin. Aloin vetämään vitamiineja masennuksen hoitoon käytettäviä annoksia. Jännä muuten, että vitamiinien tärkeydestä masennuksen hoidossa minulle ei koskaan lääkäri kertonut. Kuitenkin noin kuukautta myöhemmin, alkoi oireilu. Luulosairaus palasi rytinällä ja kesä oli todella kamala. Säntäsin googleen joka näppylän perässä, etsimään mitä kamalaa se voisi olla. Vaikka olin pysynyt erossa tuosta tavasta vuosia, koska lääkäri kielsi tekemästä niin. Sitten retkahdin ja siitä se sitten lähti. Saatoin pelätä viittä eri sairautta päivässä. Edellinen unohtui, kun keksin uuden. Olin aivan sekaisin, enkä tunnista itseäni tuosta ajasta. Se on kuin sumua. Kokeilin kaikkia vitamiineja ja luontaistuotteita, serotoniinia lisääviä ruokia, ystävän vertaistukea, parantavia kristalleja (krhm, kyllä ;) ) sekä itsehoitokirjallisuutta. Tuntui vaan, ettei MIKÄÄN auta.

 

Sitten yhtäkkiä marraskuussa, oireilu loppui kuin seinään. Minulla oli elämässä kiva tapahtuma ja tajusin, etten ole ollut onnellinen pitkään aikaan ja se tuntui niin hyvältä. Onnellisuus oli kuin kauan kaivattua huumetta ja sitä fiilistä jatkui pari viikkoa. Mutta sen jälkeen, en ole juuri oirehtinut. Mitään en ole googlettanut, ei ole tehnyt edes mieli. Syitä panikointiin on kyllä ollut, ei siis oikeita, mutta sellaisia joista ennen olisin sännännyt googleen. Nyt olen ottanut aivan rauhallisesti ja välillä tulee olo, ihan kuin olisin tarkkaillut itseäni ulkopuolelta, että wou, olenko tuo normaali todella minä.

 

No niin, tätä on nyt siis jatkunut mutaman kuukauden ja olen odottanut kevättä ja kesää todella innolla. Ja nyt sitten kevään kynnyksellä, löydän itseni tällaisesta uudesta ja pelottavasta tilanteesta. Ymmärrätte varmaan, miksi minua pelottaa ja vaivun välillä synkkyyteen. Tällä luulottelulla on kaikki potentiaali uusiutua, enkä halua siihen kierteeseen enää! Olen ollut ihmeen reipas, mitään raskausjuttuja en ole lukenut, en halua. Aion puhua neuvolassa peloistani, toivottavasti siellä ollaan ymmärtäväisiä.

 

Joten, koetan välttää kaikkea turhaa informaatiota. Eikä kenenkään tarvitse tulla blogiini minua pelottelemaan. Hyviä kokemuksia saa kyllä kertoa, arvostan.

 

Olo on välillä vähän huono ja minua ahdistaa johtuuko se raskaudesta, stressistä, vai siitä että olen syönyt niin huonosti, kun ruoka ei maistu. Toisaalta, en ole tiennyt tästä viikkoakaan, joten kai on normaalia, että olen vielä aivan sekaisin asiasta?

Äiti <3

Sain eilen kerrottua äidille, kyllä helpotti! Pelkäsin koko päivän sitä kertomista. En tiedä miksi. Sitten mielikuvitukseni alkoi lentää ja aloin miettiä, miten äiti suuttuu tai ottaa asian tosi huonosti. Jep, että näin. Menin sitten illalla käymään äidin luona, taskut tungettuna näyteen nenäliinoja. Kerroin asiani. Äitini haukkoi henkeä ja alkoi sitten nauraa. Kumpikaan ei itkenyt. Äiti ymmärsi että olen shokissa, kehotti totuttelemaan ajatukseen ja sanoi nauraen, etten tietenkään vihaa omaa lastani. Kun lähdin sieltä, olo oli niin paljon kevyempi!

Silti nyt aamulla fiilis on vähän maassa. Minua pelottaa niin moni asia, joita en osaa olla pyörittelemättä. Esim. se, että entä jos synnytykseen kuolee. jopa leikkaus olisi aika kamala vaihtoehto. Täytyy kai vain luottaa, että kyllähän Suomessa suurin osa äideistä selviää terveenä ja hyvissä voimissa. :/ Itkettää jos alan miettiä liikaa. 

Ehkä helpottaisi jos saisi soitettua sinne neuvolaan, mutta menee ensi viikkoon, koska meillä soittoaika on niin tyhmä, klo 12-13. Pitää olla melkein vapaata, en _todellakaan_ soita töistä. Minun tuurillani joku pamahtaa paikalle ja kuulee puhelun. 

Sanoin juuri eilen miehelleni, että nyt haluaisin vain olla mahdollisimman normaalisti. Mitään ei oikein voi, neuvolakin on todennäköisesti vasta aikaisintaan kuukauden päästä, vaikka sinne soittaisinkin. Syön melko terveellisesti ja kuntoilen paljon, joten en ajatellut tehdä sillekään saralle muutoksia, vielä. Tiedän että niitä vältettäviä ruokia on miljoona, mutta eiköhän neuvola olisi aiemmin, jos tietämätön äiti aiheuttaisi syömisillään vaaraa ennen sitä. No joku raaka kala on ehkä paha, mutta sellaista en syö muutenkaan. Viiniä ei nyt sitten juoda pitkään aikaan! Tupakkaa en polta muutenkaan, joten sen suhteen ei ongelmaa.

Olisi vain hirveän kiva osata myös iloita, kun tässä tilanteessa kerran ollaan. Entä jos tämä tapahtuu minulle vain kerran elämässä ja olen koko ajan peloissani ja surkea. Seuraavassa kirjoituksessa voisin avata vähän taustoja, miksi pelko ja ahdistus ilmenevät näissä teksteissä niin usein.

Mikä pitää vielä ajatukset jotenkin muualla iltaisin? No, vanha kunnon porno! 

Sekavia tunteita

Näin viime yönä unta, että minulta lähti hiuksia isoina tuppoina. Yöllä heräsin tähän painajaiseen ja valvoin. Aamulla säntäsin unikirjan luo etsimään vastauksia. Löysin tämän suuntaista: Vahingoittuneet hiukset unissa voivat edustaa kielteisiä ajatuksia omasta itsestämme. Hiusten putoaminen voi viitata voiman ja kontrollin menetykseen. Niinpä.

Kirjoittaminen on terapiaa. En ole enää juuri itkenyt, kuten muutaman edellisen päivän. Edistystä? Tai no, itkeskelen minä oikeasti vähän väliä, mutta en koko aikaa. Olen välillä pistänyt muutaman tekstarin kaverilleni jolla on kaksi lasta, kysynyt mitä milloinkin mieleen juolahtaa, jotakin tosi randomia myös. Kukaan muu ei vielä mieheni lisäksi tiedäkään, enpä oikein halua kertoa, ennen kuin tiedän miltä itsestäni tuntuu ja mitä sanon. Ihan kuin minulla olisi maailman suurin salaisuus. Tai leima otsassa, tuo on raskaana! Yhtään positiivisia fiiliksiä asia ei ole minussa vielä herättänyt, sekavia tunteita vain.

 

Joku varmasti miettii, että miksi tuo ei tee aborttia, jos kerran on niin vaikeaa. No, koska mukavuusabortti tuntuisi tämän ikäisenä kyllä oikeasti vähän tyhmältä ratkaisulta. Eri asia varmaan olisi, jos emme kumpikaan haluaisi lapsia. Ajatus on kyllä käväissyt mielessä ainakin puolitosissaan, ei siinä.

 

En osaa edes itselleni selittää, mikä kaikki minua pelottaa. Eniten kaikki terveyteen ja synnytykseen liittyvät jutut. Lasta ehtii pelätä myöhemmin. Kun on aina ollut perusterve ihminen, tuntuu niin kauhealta, kuinka paljon sivuoiretta, riskiä ja komplikaatiota raskauteen liittyy. Puhun niistä mitä jo tiedän, en aio mennä googleen laajentamaan tietämystäni. Toki jokainen voi sairastua vakavasti, mutta sille ei voi itse mitään. Näille jutuille voi, riskit voi välttää jos on hankkimatta lapsia. Varmasti jos oikeasti niitä haluaisin, en välittäisi. Mutta nytpä välitän, itsestäni nimittäin.

 

Minua hämmentää sekin että tämähän on todella alussa, raskaushan voi mennä vielä kesken. Sitten olen panikoinut ja pelännyt turhaan. Olen kontrollifriikki ja nyt minulle on tapahtumassa asia, jota en voi kontrolloida mitenkään. Se tuntuu vieraalta ja pelottavalta ja siltä, että kroppani ottaa vallan. Olen miettinyt myös sitä, että miten reagoisin keskenmenoon. (Tapahtuu testipakkauksen mukaan joka neljännelle...) No ainakin tällä hetkellä, olisin varmaan helpottunut. Mutta olisinko myös pettynyt? Jos ehtisinkin jo tottua ajatukseen? Haluaisinko kuitenkin sitten yrittää uudestaan, ihan vapaaehtoisesti?

 

Kuten niin monesti näissä asioissa, ajoitus on todella huono. Olen juuri hakenut kahta uutta työpaikkaa. Entä jos pääsenkin haastatteluun, saati jos minut valittaisiin. Kylläpä tuntuisi hyvältä juuri nyt. En tiennyt hakiessani olevani raskaana, en olisi varmaan muuten edes hakemuksia lähettänyt. Naisilla on joskus niin hankalaa.

 

En tiedä kun moni tähän pikkuiseen terapiablogiini löytää, mutta toivon tavoittani joskus ihmisiä, jotka ovat yhtä peloissaan ja hämmästyneitä kuin minä. Tai sitten konkareita, jotka kertovat että kyllä sinä selviät, kaikki järjestyy! Voi kun pystysi katsomaan vuoden eteenpäin ja tietäisi, järjestyykö todella.

Raskaana, jep!

Heräsin tänään aamulla ennen kelloa ja mietin, että pitäisikö se toinen testi nyt kuitenkin tehdä. Koska toisaalta jos päätän että teen sen huomenna, valvon sitten yön ja mietin. Nyt tuntuu, että epätietoisuus oli itseasiassa aika kiva olotila, pystyi leikittelemään sillä fiiliksellä että entä jos onkin raskaana, mutta toisaalta tuudittautumaan siihen ettei ehkä olekaan. Joten, vaikka osasin odottaa, olihan se kuin märkä pyyhe vasten kasvoja. Kyllä, toisenkin testin mukaan olen raskaana. Kiitos vaan *itusti Clearblue!

Osasihan tätä nyt odottaa, mutta olo on epäuskoinen ja aivan kamala. Onneksi edes mieheni on iloinen asiasta, ettemme molemmat panikoi täällä. Mielessäni on nyt miljoonia kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Voiko omaa lastaan vihata? Tapahtuuko minulle raskausaikana jotain kamalaa? Selviänkö lääkärikäynneistä? Meneekö parisuhde pilalle? Miten mielenterveyteni kestää? Onko loppu elämä pilalla? Entäs vartalo?! Minussa on hieman luulosairastelijan vikaa ja _pelkään_ lääkäreitä, Siis oikeasti pelkään, jopa verenpaineenmittauksesta terkkarilla ei tahdo tulla mitään. Eli voitte kuvitella miten paljon minua tämäkin ahdistaa, nyt koetan vaan sulkea mieleni kaikelta ja... en tiedä. Lähteä töihin. 

Mitä nyt pitää tehdä? Soittaa neuvolaan? En pysty tekemään sitä ennen ensi viikkoa, koska tällä viikolla on niin paljon töitä. Huomioidaanko siellä tällainen neuroottinen ja pelokas tuleva äiti? Uhhh, täytynee mennä töihin jonkun kaupan kautta, pieni shoppailu yleensä pelastaa tilanteen kuin tilanteen. Tosin, ihan näin "pahaa" tilannetta ei ole vielä tullutkaan vastaan. 

Arvatkaa mikä tällä hetkellä pelottaa eniten? Omalle äidille kertominen! Olo on kuin pahaisella teinillä. En tiedä mitä pelkään, äidin reaktiota, tai sitä että imagoni tuhoutuu. Olen aina sanonut vihaavani lapsia ja etten halua omia. Tässä sitä nyt ollaan, itkuisena ja peloissaan.  

Epätodellisuus

Ensiksi haluan sanoa muutaman sanasen. Jos olet kukkahattutäti, älä lue tätä blogia. Jos lapset ovat elämän tarkoitus ja ihaninta maailmassa, älä lue tätä blogia, jos et halua avartaa näkemyksiäsi. Jos taas olet vastaavassa tilanteessa tai kiinnostunut kuinka tästä selvitään, tervetuloa!

Alkuun täytyy kertoa, että olen aina vihannut lapsia. AINA! Olivat ne minkä ikäisiä tahansa, sisälläni ei liikahda niin minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä hieman inhoa ja epämukavuutta. En leikkinyt edes lapsena nukeilla. Eläimistä sen sijaan olen pitänyt aina. Olen melkoisen itsekeskeinen ja pinnallinen, en kuitenkaan niitä pahimpia narttuja, minulla on kuitenkin tunteet ja välitän ystävistäni ja perheestäni. Olen aina ajatellut, että minusta täytyy puuttua jotakin. Se geeni, joka kertoo että nyt haluaa äidiksi. Olen odotellut sitä tunnetta kolmisenkymmentä vuotta, ajatellen aina että kyllähän se sieltä tulee, koska senhän on pakko. Ei ole kuulunut. Olen joskus kertonut ystävilleni, että on minulla välillä ollut 5 minuuttia sellainen tunne, että ehkä kakara voisi olla ihan kiva. He ovat nauraneet minulle ja todenneet, että kohta se kestää 15 minuuttia ja sitten on myöhäistä, siinä ajassahan ehtii jo kahdesti! Mieheni haluaa lapsia, joten sen takia olen näitä asioita pyöritellyt. Miettinyt olisinko valmis tällaiseen myönnytykseen. Olen myös saanut aika perinteisen kasvatuksen, joten tavallaan en kai ole koskaan ajatellut lapsettomuuden olevan vaihtoehto. Kun niitä vaan kuuluu saada, tai jotain. Meillä on jo oma talo ja koira, niin eikös se ole luonnollinen siirtymä?

Sitten tapahtui se, että odottelin menkkojani alkavaksi. Ei kuulunut. Pms oli kamala, joten ajattelin että kyllä ne sieltä, hetkenä minä hyvänsä. Ei kuulunut. Oireet alkoivat hellittää. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten en varsinaisesti hätäillyt, vaikka alkoi jo mietityttää. Neljä päivää myöhässä ajattelin, että varmaan viimeistään viikon päästä testi pitää tehdä. Valvoin yöllä neljän aikaan hereillä ja pyörittelin asioita mielessäni. Mietin sitten että no hitto, tehdään testi, pääsenpähän tästäkin stressistä. Kolme minuuttia elämästäni. Muistelin teiniaikoja, jolloin testi rauhoitti mielen ja menkat alkoivat samana iltana negan pamahdettua ruutuun. Ehkä nytkin. Seuraavana iltana oli tiedossa illanvietto ystävien kanssa, joten ajattelin myös että saanpahan ottaa viiniä hyvällä omalla tunnolla. 

Menin siis ja tein testin. Negatiivisesta kertova kontrolliviiva ilmestyi tikkuun kirkkaana ja vahvana, huokaisin jo helpotuksesta. Asetin tikun lavuaarin reunalle ja katselin rannekellosta aikaa, vilkuillen testiä samalla. Vielä minuutti, sitten takaisin nukkumaan. Hetkinen, oliko tikkuun ilmestynyt toinen viiva? Tuijotin sitä epäuskoisena, sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa, en voinut uskoa näkemääni. Kyllä, tikkuun alkoi ehdottomasti muodostua toinen, hyvin haalea vaaleanpunainen viiva. Muistelin joskus kuulleeni haamuviivoista, joten säntäsin googleen. Epäusko ja ahdistus valtasivat mieleni, kun yksi toisensa jälkeen ruutuun pomppasi raskaana, raskaana, raskaana. Herätin mieheni, joka kärttyisenä totesi että "etkä ole". Sytytin valot ja heiluttelin testiä hänen edessään. Seuraavan tunnin makasin valveilla, lamaantuneena. Seuraavan aamun itkin hysteerisesti, sain välissä soitettua ystävälleni. Menin töihin ja pidättelin itkua. Kävin apteekista uuden testin, digitaalisen, jossa ei ole mitään *elvetin viivoja! Farmaseutti kehotti odottamaan muutaman päivän, siihen asti että kierto on oikeasti pisimmillään. Hän sanoi haalean viivan olevan aika 50/50 tässä vaiheessa, mutta pelkään hänen luovan vain turhaa toivoa. En edes halua tehdä uutta testiä vielä, koska pelkään liikaa. Positiivinen tuntuu maailman lopulta, haluan ensin valmistautua henkisesti. Olen todella vahva ihminen, mutta välillä hermot vain pettävät. Odotan epätoivoisesti (ja turhaan) että entä jos menkat kuitenkin tulisivat, alavatsaan koskee välillä. Voi kun tämä kaikki olisi vain pahaa unta. 

Itkin töiden jälkeen silmät turvoksissa koko illan, kunnes keräsin itseni. Laitoin tukkani, meikkasin ja puin nätit vaatteet. Menin pää pystyssä ystävieni luo, tekosyyllä miksi en aio juoda mitään. Syynä oli tällä kertaa treenaus, jonka olen oikeastikin aloittanut puolisen vuotta sitten. Lihasten kasvu ja alkoholi ei ole oikein hyvä yhdistelmä. Ilta oli onneksi mukava ja sain ajatuksia muualle. Pelasimme Täydelliset naiset lautapeliä, jossa kaikilla on joku salaisuus. Kuinka osuvaa...