Luulosairaus

Hypokondria, eli meidän kielellä luulosairaus on tosiaan vaivannut minua lapsesta asti, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Välillä sen on pystynyt jopa unohtamaan. En tiedä mikä sen on laukaissut, veikkaan että jossakin määrin äidiltä opittua. Olen myös pelännyt lääkäreitä ihan hysteerisesti lapsesta asti. Voisi tehdä oikeasti hyvää käydä juttelemassa psykologille, mutta en ole sellaiselle päässyt.

 

Olen syönyt vaivaan lääkettä muutaman vuoden. Kun tuttu lääkäri kysyi mitä kuuluu ja repesin itkemään, tuli esille että olisikohan lääkitys tarpeellinen. Olin siis lääkärissä normi e-pillerikäynnillä, en kuulu siihen porukkaan ketkä ravaavat lääkärissä joka risauksesta, vaan niihin jotka eivät sinne mene. Lääkkeet auttoivat silloin. Pystyin elämään normaalia elämää. Mutta, aina vain uutta reseptiä, ei koskaan terapiaa. Tilanteeni ei kai ollut niin paha, annoskin oli pienin mahdollinen.

 

Vuosi sitten keväällä lopetin lääkkeet omatoimisesti (lääkärin ohjeilla), kun koin, ettei niistä ollut apua enää. Lääkäri oli skeptinen, antoi uuden reseptinkin mukaan kun "en pärjää kuitenkaan". Eli pillerien popsimista olisi pitänyt jatkaa.

 

Alkuun meni hyvin. Aloin vetämään vitamiineja masennuksen hoitoon käytettäviä annoksia. Jännä muuten, että vitamiinien tärkeydestä masennuksen hoidossa minulle ei koskaan lääkäri kertonut. Kuitenkin noin kuukautta myöhemmin, alkoi oireilu. Luulosairaus palasi rytinällä ja kesä oli todella kamala. Säntäsin googleen joka näppylän perässä, etsimään mitä kamalaa se voisi olla. Vaikka olin pysynyt erossa tuosta tavasta vuosia, koska lääkäri kielsi tekemästä niin. Sitten retkahdin ja siitä se sitten lähti. Saatoin pelätä viittä eri sairautta päivässä. Edellinen unohtui, kun keksin uuden. Olin aivan sekaisin, enkä tunnista itseäni tuosta ajasta. Se on kuin sumua. Kokeilin kaikkia vitamiineja ja luontaistuotteita, serotoniinia lisääviä ruokia, ystävän vertaistukea, parantavia kristalleja (krhm, kyllä ;) ) sekä itsehoitokirjallisuutta. Tuntui vaan, ettei MIKÄÄN auta.

 

Sitten yhtäkkiä marraskuussa, oireilu loppui kuin seinään. Minulla oli elämässä kiva tapahtuma ja tajusin, etten ole ollut onnellinen pitkään aikaan ja se tuntui niin hyvältä. Onnellisuus oli kuin kauan kaivattua huumetta ja sitä fiilistä jatkui pari viikkoa. Mutta sen jälkeen, en ole juuri oirehtinut. Mitään en ole googlettanut, ei ole tehnyt edes mieli. Syitä panikointiin on kyllä ollut, ei siis oikeita, mutta sellaisia joista ennen olisin sännännyt googleen. Nyt olen ottanut aivan rauhallisesti ja välillä tulee olo, ihan kuin olisin tarkkaillut itseäni ulkopuolelta, että wou, olenko tuo normaali todella minä.

 

No niin, tätä on nyt siis jatkunut mutaman kuukauden ja olen odottanut kevättä ja kesää todella innolla. Ja nyt sitten kevään kynnyksellä, löydän itseni tällaisesta uudesta ja pelottavasta tilanteesta. Ymmärrätte varmaan, miksi minua pelottaa ja vaivun välillä synkkyyteen. Tällä luulottelulla on kaikki potentiaali uusiutua, enkä halua siihen kierteeseen enää! Olen ollut ihmeen reipas, mitään raskausjuttuja en ole lukenut, en halua. Aion puhua neuvolassa peloistani, toivottavasti siellä ollaan ymmärtäväisiä.

 

Joten, koetan välttää kaikkea turhaa informaatiota. Eikä kenenkään tarvitse tulla blogiini minua pelottelemaan. Hyviä kokemuksia saa kyllä kertoa, arvostan.

 

Olo on välillä vähän huono ja minua ahdistaa johtuuko se raskaudesta, stressistä, vai siitä että olen syönyt niin huonosti, kun ruoka ei maistu. Toisaalta, en ole tiennyt tästä viikkoakaan, joten kai on normaalia, että olen vielä aivan sekaisin asiasta?