Rv 34 neuvola ja kiukku

Ajattelin jo että nytpä teen ensimmäisen positiivisen raskauspostauksen, koska ihme kyllä viime aikoina fiilis on ollut ihan hyvä. Mieskin sanoi että ihmeiden aika ei ole ohi, kun totesin välillä jopa hieman odottavani vauvaa. Maha ei ole ahdistanut ja mieli on ollut valoisa, ihan siitä syystä että kohta raskaus loppuu! Minun tuurillani se toki menee nyt sen 2 viikkoa yli, mutta on mahdollista, että muutaman viikon päästä tämä raskaus on ohi! Yhtä suonikohjuakin on taas alkanut pakotella, mutta siitäkin olen ajatellut että kohtapa se varmaan siitä katoaa. On ollut sellainen hyvä jännitys päällänsä, kun on ajatellut että muutama viikko ja sen jälkeen se voi periaatteessa syntyä koska vain. Mutta sitten kävin eilen neuvolassa ja nyt taas kaikki puhtaasti *ituttaa.

Sinänsä käynnillä ei tullut esiin mitään huolestuttavaa, että kaikki oli hyvin. Virtsanäyte oli puhdas, verenpaineet yhtä hyvät kuin ennenkin (kotona mitatut, tosin neuvolassakin mitatut ekaa kertaa normaalit!), hemoglobiinia ei nyt edes katsottu, kun se on ollut koko ajan erinomainen. Paino oli taas noussut ja nyt sitä on kertynyt noin 7 kiloa. En tykkää, mutta en kuulema ole päässyt painonnousussa edes alarajalle, suositus on kuulema vähintään 10 kiloa. Siitä sanoin että välillä huimaa, mutta kuulema jo itsessään raskaus aiheuttaa sitä.

Katsottiin vauvaa jälleen vanhalla, rakeisella 90-luvun ultralla ja siellä se oli edelleen pää alaspäin, itseasiassa myös samalla kyljellään kuin kolme viikkoa sitten. Neuvolan täti sanoi että on erittäin epätodennäköistä, että enää kääntyisi väärään asentoon. Vauvalla oli taas kunnon jumppatuokio, joten pulssi huiteli sillä melkein 160. Se riehuminen alkoi samantien kun mahaani tunnusteltiin ensin päältä päin ja neuvolan tätikin sanoi, että jestas miten herkästi reagoi kosketukseen. Ihan kuin olisi ärsyyntynyt. Sanoin että liikkeitä en ole laskenut ensimmäistäkään ja hän ymmärsi kyllä miksi. eikä kuulema tarvitse. Tämä vauva liikkuu ihan järjettömän paljon, pitkin päivää kamala mutkuilu ja potkiminen, joka on pahinta illalla. Että paras olisi älytä syntyä ajoissa, kun on jo niin vauhti päällä! 

Se mikä alkoi ärsyttää, oli se että joudun vielä yhteen verikokeeseen parin viikon päästä, koska verestäni löytyi jo alkuraskaudessa "heikko tunnistamaton vasta-aine, jolla ei ole merkitystä raskauden kannalta", mutta sitä nyt tutkitaan ja syynätään. Tämä on jo kolmas koe asian tiimoilta. Lisäksi sokerirasituksen jälkeen minulle luvattiin, että kaikki kokeet oli nyt tässä. No, eipä mitä. Kuulema vielä otetaan streptokokkinäyte. Sanoi että tullut pakolliseksi kaikille 1,5 vuotta sitten, mutta eipä ollut eri paikkakunnalla asuvan kaverini tätä lystiä tarvinnut kokea, hän synnytti keväällä. Onhan jo sinänsä kamalan hauskaa levitellä neuvolassa kun vanupuikko tungetaan tuonne alakertaan, mutta kuulema jos tulos on positiivinen, sitten ollaan synnytys tipassa kiinni, koska streptokokki voi aiheuttaa infektion vauvalle. Itselle se ei tee mitään, kuulema kaikilla on tuo virus elimistössä ja se voi välillä aktivoitua, eli sepä on taas sitten varmaan paskaa tuuria, jos niin käy! Lisäksi jos vauva ei synny kuukauden kuluttua näytteestä, pitää ottaa uusi. Lisää stressiä, en jaksa. Neuvolan täti kyllä näki naamastani, että nyt suututtaa ja rankasti. Siksi on kiva käydä tutuksi tulleella ihmisellä. <3 

Tosin, ensi kerralla joudun menemään toiselle, mikä ahdistaa. :/ Tekevät töitä osapäiväisesti, joten tämä sattuu juuri olemaan silloin poissa ja menisi kuulema liian pitkälle, jos odottelisi että hän palaa töihin. Kiva kiva, olen puhunut pari kertaa puhelimessa tämän toisen kanssa ja on vaikuttanut ihan kamalalta stressaaja hössöltä. Ehkä vain sitten pakolliset testit ja kotiin? 

Illalla olin tosi huonoissa fiiliksissä ja itkeskelin, taas myös niitä suonikohjuja. Oli niin sellainen olo että nyt sanon itseni irti tästä koko raskausrumbasta, en jaksa enää. Vauvalla oli taas kamala ralli päällä illalla ja sekin tuntui ihan kamalan pahalta, vaikka tiedän että sitten huolestuisin, jos se ei liikkuisi. Halusin olla rauhassa ja sitten mahassa on tuollainen ylimääräinen loinen. Että tällaiset fiilikset nyt sitten taas. 

Loppukevennyksenä lelu, jonka ostin sillä ajatuksella, että se sopii roikkumaan violetteihin vaunuihin:

Pelkopoli

Tänään oli sitten se sekavissa fiiliksissä odottamani pelkopolikäynti. Tai no, en oikeastaan ehtinyt odottaa. Eilen oli viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa, joten koko alkuviikko keskittyi tavallaan siihen ja eilinenhän oli aikamoinen sählinkipäivä töissä, aika meni kyllä nopsaan, kävin vielä illallakin ihan ylikierroksilla. Töissä lomalle jäämiseni huomioitiin mustikkakonvehdeilla joita vihaan, mutta joista pomoni pitää, sekä suklaakekseillä. :p No ei saa olla kiittämätön, kiva ajatus. Lomalle jäin ihan hyvillä fiiliksillä, olo ei ole tippaakaan haikea. En vain vielä sisäistä tätä asiaa, että nyt voisi ottaa vähän rauhallisemmin.

Mutta niin. Asiaan. Minut otti vastaan tosi mukava kätilö, jonka kanssa käytiin läpi täyttämäni lomake, jossa pelkoja eriteltiin tarkemmin. Kuolemanpelkoon sain aika äkkiä kuittauksen että "ei tänne kovin helposti kuole", edellinen tapaus tuossa sairaalassa ollut 60-luvulla. Se kuulostaa jopa minusta tilastollisesti ihan hyvältä! Sitten käsittelimme lääkäripelkoani, sairaalakammoa, kuten myös hieman kivunlievitystä, vaikka toimenpiteitähän minä pelkään nimenomaan, esimerkiksi epiduraali kyllä kuulostaa jo olevan siinä rajoilla, että kestänkö sen. :/ Mikään ei tosiaan kuulema ole pakollista, että kun en nyt kipua osaa vielä pelätä, niin ehkäpä katsellaan mille on sitten oikeasti tarvetta... suositteli että minun kannattaisi olla sitten hetken koettaessa kotona mahdollisimman pitkään, varsinkin kun asumme suunnilleen sairaalan vieressä. 

En jaksa nyt luonnollisesti koko keskustelua tähän eritellä, oli aika raskasta. Itkua toki tihrustin kertoessani fiiliksistäni, koen tämän kaiken jotenkin edelleen niin vaikeaksi ja pelottavaksi! Nyt särkee päätä ja olen ollut koko päivän väsynyt. Henkisesti oli kamalan raskasta, vaikka kannatti käydä, helpotti kuitenkin. Ihan vain jo se juttelu, siitä oli mielissään että sektio on se pahin kammoni, ei siis siitä että pelkään sitä, vaan siitä että haluan mieluummin luonnollisen synnytyksen. :D Kävimme myös katsomassa synnytyssalia ja se ei ollutkaan yhtään niin pelottava ja steriilin oloinen, kuin ajattelin. Minua helpotti myös tieto että luonnollisessa synnytyksessä lääkäriä ei välttämättä näe koko aikana, paikalla on ainoastaan kätilö ja myöhemmin toinen avustamassa. 

Nyt myös kaikki kammoni ja toiveeni on kirjattu ylös ja heillä tiedossa, joten mieli on luottavainen. Kerroin huoleni myös isosta vauvasta, mutta kätilön mielestä tämä pelko ei ole minulla aiheellinen, jos en sitten ala mättää hirveää sokerimäärää nyt. Vauva on pysynyt käyrällä, mahani on pieni ja tuskin kuulema kamalasti kasvaa edes enää. (Omasta mielestäni maha on valtava.) Sanoi kyllä, että jos pelko on paha, kokoon voidaan vaikuttaa ja synnytyksen käynnistelyä voi pyydellä viikon 38 jälkeen. Jäi kyllä vähän epäselväksi, että onko oikeasti noin? Jälleen en voi kuin ihmetellä, miten kuunnellaan ja otetaan huomioon. Myös synnytystapa-arvioon pääsen jos haluan, mutta jätettiin se asia nyt kuitenkin vielä, voin sitten pyytää neuvolasta jos tuntuu. 

Hänen mielestään uuteen pelkopolikäyntiin ei ole tarvetta, eikä kyllä minustakaan. Hän halusi kuitenkin laittaa minut juttelemaan vielä synnytysosaston oman psykologin kanssa, kun ongelmani on niin selvästi henkisellä puolella. Kuulema auttaa mitä rennommin osaan synnytykseen suhtautua, sanoi että voin itsekin vaikuttaa sektioon joutumiseen olemalla rento ja antamalla supistusten tulla. Eli koetetaan hoitaa vielä pelon syitä, että kaikki menisi mahdollisimman luontevasti ja hyvin. 

Sain terveiset ottaa jokaisesta viikon 35 jälkeen tulevasta supistuksesta ilon irti, koska se kuulema kuitenkin valmistelee kohtua synnytystä varten. Niiden viikkojen jälkeen vauvan syntymää ei myöskään enää yritetä estellä. :)   

Ainoa miinus, että sain jälleen kommentin, että eihän minulla ole anoreksia taustaa. Voi huoh... ymmärtäväinen kyllä oli, kun sanoin että ei tosiaan ole, mutta kärsin tästä kun minulle siitä kaikkialla huomautellaan! Olin tosiaan jo syntyessä 54cm pitkä, että olen aina ollut pitkä ja laiha. Liekköhän omalla vaavilla sama kohtalo.

Raskausvaivoja

Ajattelin tehdä aikani kuluksi tällaisen tilityspostauksen, mitä kaikkea raskaus on tuonut tähän mennessä tullessaan. Nyt rv 32+3. Jokainen voi sitten miettiä, kannattaako raskaaksi hankkiutua. :D Vaikka itsehän olen päässyt melko helpolla, *koputtaa puuta* ja raskaus on edennyt tähän asti normaalisti. Silti päivääkään en ole nauttinut, kuten olen täällä monesti valittanut. Koko ajan vaan mietin että jos en olisi raskaana, eipä olisi näitäkään tullut. Nyt sitten koetan vaan mennä päivä kerrallaan, koska vaavi on mahassa ja pois se täytyy sieltä saada! Synnytys on myös vielä sellainen pelottava haaste matkalla, etten osaa yhtään ajatellakaan vauva-arkea.

 

 

- Klassinen alkuraskauden pahoinvointi, tosin vasta viikon 10 jälkeen. Luulin jo ensin säästyneeni siltä. Ensin niin että jos en syönyt aamulla tarpeeksi äkkiä, oksensin. Sitten niin että jos söin jotain, oksensin! Hauskaa. Mandariinit olivat kavereita.

 

- Ensin hirveästi voimaa, salilla jaksoi vaikka mitä. Sitten voimattomuus ja hirveä takapakki, turhauttavaa. Nyt on sitten treenailtu vain kevyesti ja ylläpitävästi.

 

- Suonikohjut ja verenpurkaumat, se pahin vaiva. Fyysisesti niitä on pakottanut välillä töissä tukisukista huolimatta ja ne on niin rumia, toinen nilkka ihan sininen. :( Asia joka masentaa oikeastaan päivittäin, eli myös henkinen vaiva. Alkoihan se yksi niistä vuotaakin! Lääkärin ja foorumeiden mukaan suurimman osan pitäisi kuitenkin hävitä synnytyksen jälkeen, toivotaan parasta.

 

- Sokerirasitus ja kaikki muut verikokeet eivät vain ole kivoja.

 

- Alussa oli aika ikäviä vatsan vihlaisuja, kun vatsalihakset lähtivät erkanemaan. Nyt myöhemmässä vaiheessa välillä tuntuu, kuin joku tökkisi puukolla alavatsaan. Hieman pelottavaa, kun tällaista jatkuu päivän. On tosin neuvolan mukaan normaalia kohdun venymistä.

 

- Hengitysvaikeudet, selällään ei voi nukkua. Joinakin päivinä happi ei kulje yhtä hyvin, kuin toisina.

 

- Lonkkakivut vaivaavat öisin, ei onneksi joka yö. Joskus sitten särkee niin paljon, ettei nukuttua saa ja kylkeä saa kääntää koko ajan.

 

- Jos ei syö tasaisin väliajoin, alkaa huimata. Tätä minulla on kyllä ollut muutenkin, mutta raskaana se on rajumpaa ja kestää pidempään.

 

- Ruoasta kysytään paljon, mitään mielitekoja ei ole tullut. Pikemminkin mitään ei ole juuri tehnyt mieli koko raskausaikana ja syöminen on siinä mielessä ollut haastavaa. Nyt kyllä loppuvaiheessa makean himo meinaa iskeä ja sitä vastaan taistelen, mutta aina välillä sorrun. Minkä verran olette uskaltaneet herkutella raskausaikana? Minulla on nykyään kamala ruokastressi, jos syön mitään sokerista, pelkään että vauva vetää sen kaiken energian ja kasvaa jättikokoiseksi. Vaikka syön muuten terveellisesti ja normaalia kotiruokaa, tuosta sokeriasiasta ahdistun. Silti en osaa olla esimerkiksi ilman suklaata! Minun herkutteluni toki on muutama rivi suklaata tai vähän jäätelöä, ei siis mitään älyttömiä määriä. Limppareita en juo juuri koskaan, pullaan ja kekseihin en koske ja sipsejäkin tulee syötyä max. kerran kuussa. Karkkeja en myöskään syö, paitsi suklaata ja lakritsia. Neuvolasta jo sanottiin, että tapani ottaa aamukahvin kanssa pala tummaa suklaata ei ole millään tavalla haitallinen. Se oli pakko tarkistaa. :)

 

- Sitten tietysti henkinen puoli... kaikenlainen tuppaa ahdistamaan!

 

Mutta kohta mammalomalle rentoutumaan, töitä on jäljellä neljä päivää! Maha kasvaa ja pelottaa mitä se tuo tullessaan.

Viikon 31 neuvola

Olin taas pidemmillä vapailla, aika kivaa. Viime viikonloppuna olimme reissun päällä mieheni ja muutamien kavereiden osallistuessa Tough viking kisaan ja oli kyllä kiva viikonloppu, vaikka sen jälkeen iski pieni masennus ja paniikki että nyt sitten oikeastaan vaan ollaan kotosalla ja odotellaan vaavin tuloa. Myös koiran sairastaminen on tuonut hirveästi ylimääräistä stressiä, onneksi nyt on lääkkeet ja ainakin tällä hetkellä vointi kohentunut huimasti.

 

On muuten ihan paskapuhetta, että kyllähän nyt töissä jaksaa, kun on niin vähän jäljellä. Ei muuten jaksa! Kymmenen päivää, eikä voisi vähempää kiinnostaa! Ei sitten yhtään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, olisin jo mieluummin kotosalla. Varsinkin kun vapaallakin eräänä päivänä oli esimerkiksi epämääräistä vihlovaa kipua alavatsalla, ihan tuntui kuin joku tökkisi välillä jollain terävällä esineellä. Kyllä tuollaisen sattuessa on paljon mieluummin kotioloissa, että voi käydä vaikka pitkäkseen. Veikkaan että kolottelut ei ainakaan vähene näin loppuraskaudesta.

 

Töihin paluu oli muutenkin niin mukava, kun esimieheni alkoi SAMANTIEN jankuttaa jälleen minulle siitä, miten hän tarvitsee päivämäärän, mihin asti olen ainakin poissa. Haistakoon, lakisääteisesti minun ei tarvitse sitä tietää. Helppo on myös tulla sanomaan että no faktat tiskiin, juu, mutta mites kun on esimies, joka ei niitä faktoja tajua? Olin kuitenkin valmistautunut, kaivoin kaapistani kelan sivujen laskurilta tulostetun paperin, joka näyttää lasketunajan perusteella eri vapaiden pituudet ja ne päivät. Näytin hänelle siis tuota elokuista päivämäärää, että sinne asti ainakin, silloin päättyy vanhempainvapaa. Mutta ei, tämä ei kelvannut, sitten alkaa lässytys että no entä jos mieheni pitää vapaasta osan, ei voi kyllä uuden kanssa tehdä sopimusta jos ei tiedä ja minä haluankin yhtäkkiä tulla töihin, jne jne. Siis? Nyt minulla oli antaa se helvetin päivämäärä, niin ei kelpaa? Sanoi että mieti vielä viikonlopun yli. !!!! Hermot!!! Kymmenen minuuttia töissä ja olen aivan kypsä tähän touhuun! Maanantaina kuullaan miten tarina jatkuu, jos lässytys edelleen pahenee, sanon kyllä jo sitten suoraan että hän ei voi udella minulta tuollaista koko ajan, lain mukaan ei tarvitse tietää. Ei sitten kelvannut sekään kun sanoin olevani poissa ainakin vuoden, koska ystäväni valisti minua että eipä paljon alle sen ikäistä voi hoitoon jättää. Ei ole kuulkaas mikään kiire takaisin tänne.

 

Neuvolakuulumisia, kaikki hyvin jälleen sillä saralla, joten ei oikeastaan mitään ihmeellistä. Tällä kertaa keskustelimme siitä, onko minulla tarvetta pelkopolikäyntiin. Olen sitä miettinyt, enkä tullut nettiä lukiessa yhtään viisaammaksi. Olen miettinyt, että pelkäänkö tarpeeksi. Koska kai nyt kaikkia jännittää, edes vähän? Neuvolassa sitten kysyttiin, mitä pelkään. Sanoin että sektiota, se on minulle pahin painajainen. Siinä poikkean jo aika monesta kävijästä, jotka koettavat kinuta leikkausta keinolla millä hyvänsä. Sitten pelkään jo ylipäätänsä sairaaloita, sitä että kaikki menee hirveällä tavalla pieleen, tai sitä että repeää niin pahasti että paskoo housuun lopun ikäänsä... Tämän jälkeen neuvolan täti oli hetken hiljaa ja totesi, että juu voisit oikeastaan mennä käymään siellä. Eli mennään sitten. Kipu on ainoa, jota en ihme kyllä pelkää. Siihen on sentään apu!

 

Mahan koko stressaa edelleen, vaikka taas minulle sanottiin että minulle ei mitenkään tule isoa eteenpäin työntyvää raskausmahaa, kun kroppani on tämän mallinen. Sf-mitta oli hieman keskikäyrän yläpuolella, eli oikein hyvä ja normaalialueella, vaikka minulle tuli heti stressi että nyt olen syönyt liikaa herkkuja ja siellä on jättivauva, kun viimeksi mentiin ihan keskikäyrällä. Kyllä, vauvani saisi kasvaa standardien mukaisesti. :p Edellisestä käynnistä oli 2,5 viikkoa ja painoa oli tullut lisää 800g. Kuulema oikein hyvä. Tuntui vain sekin hurjalle, että jos se nyt jatkuu tätä tahtia loppuraskauden. Katselimme myös vauvaa kivalla 90-luvulta peräisin olevalla ultralla ja sehän oli jo siellä niin kuin pitää, eli pää alaspäin! Toivttavasti ei käänny enää, tai ravistan sen takaisin. Tämä oli ainakin nyt helpottava tieto, vaikka viikkoja onkin vielä jäljellä. Vaavi on muuten alkanut hikkailemaan melkein joka ilta, huvittavan näköistä ja tuntuista, kun alavatsa hytkyy.

 

Sain myös ohjeet sikiön liikkeiden laskemiseen, tuntuu kyllä kamalan työläältä. Tämä vaavi on aktiivisimmillaan joka ilta 22-00 välillä, joten en kyllä todellakaan laske koko tuntia, jos on kauhea ralli päällä. Jos kerran kymmenen liikettä riittää ja ne aktiivisimmat vetää tuntiin helposti sata...

Painosta

Nyt seuraa taas tilitys, aiheesta painonnousu raskauden aikana. Minua on nimittäin alkanut niin kyllästyttää, kun painoni ja vatsani koko tuntuu olevan niin monelle ongelma. Asiaan lienee vaikuttaa myös se että painostani on kuittailtu aina, vaikka en edes ole alipainoinen! Ihan siinä rajoilla kylläkin, mutta olen hyvin pitkä, joten se toki vaikuttaa siihen että painoindeksikin näyttää mitä sattuu. Aloitin tosiaan muutama kuukausi ennen raskautta lihasten kasvatus projektin, ihan siksi että olen kyllästynyt olemaan "liian laiha" ja kuulemaan siitä koko ajan. Etkö syö, miksi et syö, voi kun olet laiha... vaikka tosiasiassa syön paljon ja herkuttelenkin. :p

Nyt mennään rv 30 ja painoni on noussut 5 kiloa. Mielestäni tämä on viikkoihin nähden ihan sopivasti, vauvahan painaa max. 1,5kg, jos sitäkään. Mitään turvotuksia tai muuta ei ole ainakaan vielä, joten raskaana olevalta en näytä mistään muusta kuin vatsan seudusta, eikä mahakaan ole mahdottoman iso. Minullehan sanottiin jo heti alkuun että pitkillä naisilla maha voi monesti jäädä pienemmäksi, kun kohdulla on niin paljon tilaa.

Tämä asia nyt tuntuu sitten olevan ongelma vähän kaikille. Kuten olen täälläkin jo valittanut, niin jopa esimieheni on kysellyt muutamaan kertaan, että eikö minun oikeasti tee mieli mitään herkkuja, onkos vauva nyt varmasti pysynyt käyrillä, jne. Eli rivien välistä, näännytän lapseni nälkään, kun en syö niin kuin porsas. Nälkähän minulla ei juuri ole ollut koko raskausaikana, olen kuitenkin kiltisti syönyt muutaman tunnin välein. Ainoa ongelmahan tässä on se, että ruokien keksiminen on hankalaa kun juuri mitään ei tee mieli. Esimiehelläni ei ole lapsia itselään, joten jännä että se asia nyt huolettaa niin paljon.

Myös yksi serkkuni jolle raskaudesta lopulta kerroin, alkoi udella painoni nousua, en osannut varautua että tämä on ansa. Vastasin kysymykseen ja heti alkoi tivaaminen että eikö neuvolassa muka ole sanottu mitään, kun olen niin pieni muutenkin. No, neuvolassa on sanottu, että painan juuri sopivasti! SF-mittakin oli täsmälleen keskikäyrällä, eli kyllä, vauva on "kasvanut käyrien mukaan".

Masu rv 30

Kertokaapa minulle mikä *elvetti siinä on, että jos raskausaikana ei tule sitä 20+ lisäkiloa, niin näännytät lapsesi nälkään etkä ole normaali. Ilmeisesti jos lihoisi valtavan kokoiseksi, niin kukaan ei kysyisi mitään? Koska se taas on normaalia? Ymmärrän joo, että muutama lisäkilo ei haittaa imetyksen kannalta, mutta jos vauva painaa jotakin 3-4 kiloa, niin kyllä minun mielestäni 20 raskauskiloa on silloin aivan liikaa. Anteeksi nyt vain.

Sen olen kyllä oppinut, että raskaudesta on jokaisella mielipide, kuului asia heille tai ei. En tiedä puhuuko siellä kateus vai pätemisentarve, vai mikä.  

                                                                 ***

Asiasta toiseen, vaivaako ketään muuta hengitysvaikeudet? Mulla on ollut nyt joitakin viikkoja, joinakin päivinä enemmän, joinakin ei välttämättä ollenkaan, mutta neuroottista on alkanut huolestuttaa, että onko tämä normaalia. :/ Selällään ei voi olla, jos yöllä herää selällään tuntuu hetken että happi ei oikein kulje. Sama tapahtui tänään päikkäreiden jälkeen, vaikka nukuin sängyssä ja kyljellään. Tuntuu siis että keuhkot ei saa itseään ihan täyteen, joskus lenkilläkin täytyy oikein hengitellä syvään. Mitään huonoa oloa tai huimausta tästä ei ole tullut, mutta tunne vain on kovin ikävä. Painaako kohtu niin paljon sitten jotain suonia jo näin viikolla 30? Järki sanoo ettei varmaan ole vaarallista, kun on jatkunut jo jonkinaikaa ja samanlaista vaivaa on kyllä ollut ennen raskauttakin, jos on kovasti jumissa tai esim. lukko selässä. Mutta aina mieleen hiipii se entä jos... Neuvola on toki taas ensi viikolla, että voin siellä kysyä aiheesta.