Voi shoppailun ilo ja autuus

Olen ollut vähän "rikki", ei ole huvittanut pahemmin ostella. Ensin shokki raskaudesta, sitten angsti etten mahdu kohta vaatteisiin. Ebaystä olen ennen ostellut jopa liikaakiin, joten sielläkään ei ole tullut käytyä pitkään aikaan, koska olen sen vähän hölmösti itseltäni kieltänyt. Luottokorttilasku kiittää, minä en.

 

No, kylläpä tuntui hyvältä tuossa yksi päivä mennä ystävän kanssa shoppaamaan! Mikään ei piristä niin kuin kaupat ja juoruilu. Oli toki syykin, oli pakko ostaa ensimmäiset mammafarkut, koska nuo vanhat alkavat puristaa. Kyllähän niissä seisoo, mutta istuminen... Tosin en ole vielä ehtinyt käyttää, koska säät ovat olleet sen verran lämpöisiä että on pärjännyt kevyemmissä. Mutta löysin Hennesiltä tosi stylet flaret! Siellä olisi ollut myös aivan ihanat revityt nilkkapituiset, ystäväni mukaan todelliset teini-äiti housut. :D Mutta kun molempien hinta oli 40€, jätin ne sitten kuitenkin kauppaan vaikka nämä toiset ovatkin jääneet vaivaamaan. Tuntuu vaan kieltämättä turhalta hankinnalta, kun käyttöaika on niin lyhyt, kuten myös kesä. Syksyllä ja talvellahan niillä ei tee enää mitään. En tiedä että saisiko myös äitiyshousuja myytyä kirpparilla kuinka hyvin.

 

Sitten ostin Body Shopista kuorintavoidetta, joka tuoksuu niin hyvältä että sitä tekisi mieli syödä. Kuten myös Sokokselta kaikkea tarpeellista kosmetiikkaa, helpotti! Sitten olen tässä klikkaillut muutaman jutun ebaystäkin, kylläpä sekin tuntui hyvälle. Mielestäni tuollaiset ostolakot ovat aivan naurettavia ja mielenterveyttä häiritseviä. Mieleen alkoikin heti tulla, mitä kaikkea minun pitäisi hankkia. Minulla on esimerkiksi aivan ihana Zaran jakku, jota sai vaikka missä karkkiväreissä. Ajattelin että toinen olisi kiva. Varsinkin kun ensimmäisessä oli kiinni lappu "80€", vaikka maksoin siitä postikuluineen noin 15. Ebay <3. Tilasin myös yhden vauvajutun, jonka esittelen kunhan se joskus saapuu. Bolerollekin olisi itseasiassa tarvetta, mutta esimerkiksi meillä ne maksavat keskimäärin 60€, joten kai nyt mieluummin tilaan senkin jostain. Ehkä tämä elämä vielä iloksi muuttuu.

 

Jouduin tilaamaan tänään myös uuden Visa-kortin, edellinen on vingutettu niin loppuun, että muovi alkoi irrota ja kortti ei aina toimi. Hups.

Ensimmäinen aww raskaushetki

Nyt se sitten tuli! Ultrat ja sydänäänet tunnu missään, mutta eilen jopa minulle meinasi tulla tippa silmiin! Nimittäin illalla kun katselin sohvalla telkkaria, shelttimme hyppäsi kainalooni ja painoi päänsä vatsalleni, kuunteli todella tarkkaan ensin seisaallaan ja sitten asettui makaamaan viereen pää vatsan päällä. Niin söpöä! Sitten aikansa siinä oleiltuaan se istahti viereeni ja katsoi todella syyllistävästi, ensin minua ja sitten miestäni. Arvasi varmaan.

 

Tämä lellipentu ei pahemmin lapsista perusta, ystäväni oli kerran meillä yökylässä vauvansa kanssa ja voi että koira suorastaan vihasi lasta. Oli epäileväinen monta päivää, että lähtiväthän oikeasti. :D Sattui vielä tilanne että vauva oli yläkerrassa nukkumassa ja me juttelimme alhaalta, koira meni ylös, hetken päästä alkoi kuulua itkua ja sheltti vaan hiippaili raput alas, jäi katselemaan porrastasanteelle ilmeellä että mitään en tehnyt. Tarina ei kerro, mitä tapahtui. Ystäväni toki suhtautui tähän huumorilla, itsekin koiran omistajana. Mutta jokatapauksessa, ilme oli juurikin sellainen että "äiti, _eihän_ tuolla mahassa nyt ole semmonen?"

 

Jännää jos koira aistii sen nyt tässä vaiheessa jo. Ovathan ne tosi fiksuja ja käsittääkseni haistavat sen tai jotain.

 

Muita kuulumisia, pahoinvointi palasi yksi aamu, kahden viikon tauon jälkeen. Nyt se on niin päin että jos koetan syödä väkisin aamupalaa ennen töitä ilman että on nälkä, oksennan. Silloin alussahan se oli päin vastoin, jos en syönyt tarpeeksi nopeasti aamulla, sai mennä oksentamaan. Hauskaa. Seisomatyö särkee jalkoihin ja nilkkaan on ilmestynyt ällö verenpurkauma. Neuvolan täti kehotti laittamaan Hirudoid fortea ja hankkimaan kunnolliset tukisukkahousut. Niin varmaan nyt sitten lopulta pitää, voi hemmetti näitä raskauden iloja. Tästäkö se kropan pilaantuminen alkaa. :/

Kyllähän tuo raskaus muutenkin vähän rajoittaa. Mieheni bändillä olisi tänään keikka, jonne en mitenkään jaksa lähteä kun olen aina iltaisin niin väsynyt. Pitkä päivä pystyssä plus iltavuoro ja huomenna aamuun. Joten en mitenkään jaksa lähteä katsomaan keikkaa, joka alkaa yöllä kello 00.15. Ilman raskautta varmasti olisin mennyt, töissä voi olla väsyneenäkin. :p Nyt vaan ei kunto kestä.

Sikiöseulonnan tulokset

Olipa kivaa viettää viikonloppu reissun päällä, Etelä-Suomessa oli jo niin ihanan kesäistä. Mukavaa oli ja osasin jopa vähän rentoutuakin, valitettavasti vain arki sitten iskee vasten kasvoja kuin märkä pyyhe ja kotiinpaluu oikeasti masensi. Nyt ollaankin taas työputkessa jonka saa vapaiden jälkeen aloitella tekemällä 9,5 tunnin päivän yksin, kuinka hauskaa. Vielä hauskempaa raskaana, kun ei ole varma milloin pääsee tauoille ja muuta.

 

Eilen vietin "mukavaa viimeistä vapaapäivää" ja kävin sekä neuvolassa, että psykologilla. Onneksi tämä psykologi tosiaan on mukava ja käyn siellä jopa ihan mielelläni. Sen verran sekaisin ovat ajatukset vielä tästä tilanteesta, että tulee tarpeeseen.

 

Neuvolassa kävimme läpi kaikkia saapuneita tuloksia ja nyt mukana olivat myös sikiöseulonnan tulokset, joiden oletinkin olevan hyviä, koska kuulemma poikkeavista tuloksista olisi soitettu. Minua tosiaan arvelutti osallistua koko juttuun, kun olen kuullut ja lukenut sen verran virhetuloksista joilla pelotellaan turhaan ja sellaista. Mutta mehän saimmekin oikein hyvät lukemat. Down-riski oli 1:9000, kun kuulema keskimäärin se on ikäisilläni 1:980. Aika paljon yläkanttiin siis. Eli jos saisin 9000 lasta, yhdellä olisi riski saada se. Edwardsin luku oli  vielä suurempi, jollain lailla kehitysvammaisuuteen taisi liittyä sekin. Se oli kohdallani 1:100000. Eli ehkä en nyt ainakaan tätä asiaa mieti enää, vaikka joo tiedän, että kaikkea ei voida luotettavasti löytää noilla systeemeillä, mutta nyt on verta syynätty sen verran että kai niillä nyt joku haju asiaan on!

 

Seuraavat neuvolat ja ultrat ovatkin vasta kesä-heinäkuun vaihteessa, että nyt vain sitten kriiseillään ja kasvatellaan masua. Varsinaisesti minusta ei vielä mitään huomaa, mutta olen havainnut että jotkut farkut puristavat jo ikävästi ja osasta väljiä vaatteitani on tullut tyköistuvia. Omasta mielestä näytän siltä kuin olisin lihonut pari kiloa syömällä liian läskisti. Kriisiä pukkaa vartalon muuttumisesta!

Eka ultra

Ensimmäinen ultra on nyt sitten takana. Ihme kyllä en osannut kamalasti jännittää, aamulla vähäsen ja sitten siellä paikan päällä. Toimenpiteen suorittanut kätilö oli kuitenkin todella mukava ja sanoi heti alkuun, että kokeillaan ensin vatsan päältä ja jos ei siitä onnistu, alakautta. Ja sehän onnistui! :) Jännitin siis sitä nyt turhaan. Napakoruakaan ei tarvinnut ottaa pois, seuraavaan ultraan kuulema sitten.

 

 

Olihan se aika jännää, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Mietin lähinnä omia reaktioitani ja olin vähän pettynyt, kun ei tuntunut oikein miltään. Minussa on varmaan jotakin vikaa. Kyllähän se sydämen sykkeen kuuleminen oli aika hurjaa, mutta tavallaan minua ahdistaa että mahassa on sellainen pieni alien. Jotenkin luulin että se vielä vaan "olisi" siellä, mutta että se liikkui! Hui...

 

 

Ultrassa kesti itseasiassa aika pitkään, puolisen tuntia. Kun ei saanut niitä mittoja ensin otettua, kun pentu osaa perseillä jo kymmenen sentin mittaisena. Ensin oli nyrkit naamalla, sitten se kiskoi varpaitaan, tai röhnötti ihme asennossa leuka rinnassa. Lopulta sitten kuitenkin kaikki tarvittava saatiin katsottua. Itse en kyllä koko aikaa jaksanut ihmetellä sitä möykkyä siinä ruudulla, jossain vaiheessa kyllästyin jo vähän makoiluun. Pari kuvaa siitä sai sitten muistoksi, todistusaineistoa kotiin, mieheni ei päässyt mukaan tällä kertaa.
 

Ultrassa kaikki oli hienosti ja juuri niin kuin pitääkin. Vauvoja oli vain yksi, mistä äitini tuntui olevan vähän pettynyt, odotti kaksosia kun olen voinut niin pahoin. :p Yksi taitaa kuitenkin nyt riittää! Vähän mieltä tavallaan kaihertaa että tuli osallistuttua siihen sikiötutkimukseen, vaikka kyllähän se toisaalta sitten helpottaa JOS kaikki on hyvin senkin mukaan. Mutta onpa kiva jos sieltä nyt joku downin riski sitten vielä löytyy, siitähän tulee kuulema vääriäkin hälyytyksiä. Kätilö sanoi tutkimuksen olevan mutkikas juttu, minun verinäytteestä katsottuja juttuja yhdistettynä ultran tuloksiin ja ikääni ja painooni jne... No, ainakin ultrassa se niskapoimujen(?) mitta oli erinomainen.
 

Nyt on vähän huono olo ja ahdistaa. Anoppini rimputti minulle heti, hyvä kun kotiin ehdin. Ajattelin ensin että en vastaa, mutta pakkohan se oli. Tätähän asia nyt sitten koski ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olin puhelimessa tosi tyly ja ynseä. En osaa oikein suhtautua, en ole kertonut isällenikään vielä kun en tiedä mitä sanoa ja miten sanoa. Minua siis vaivaa se, että vähitellen raskaudesta tulee ns. julkista. Pikkuhiljaa ihmiset saavat tämän tietoonsa ja kohta minunkin pitäisi alkaa hyväksyä se asia, että mahassa on joku tyyppi. En tiedä missä kuplassa olen elellyt tähän asti.

Työmietteitä

Tänäänhän se oli taas lystiaamu, kun koetin lähteä salille. Sen jälkeen kun aamupuurot jäivät wc-pönttöön, totesin ettei onnistu. Kävin paikalla kuitenkin sen verran että  selitin tilanteeni ja pyysin uutta kunto-ohjelmaa, joka nyt jotenkin menisi yksiin raskauden ja tämän vetämättömän olon kanssa. Masentaa, kävinpä sitten salilla vielä kertaalleen oksentamassa ennen kuin pääsin kotiin. En ole varsinaisesti väsynyt, olo vain on jotenkin voimaton. Mitään en jaksa ja mikään ei kiinnosta. Tai no, yleensä jaksan lopulta jos alan tekemään, kaikki vaan vaatíi jotenkin kauheaa ponnistelua. Voi milloin tulee se raskausajan energisyys mistä kaikki puhuvat, vai onko se kuitenkin urbaanilegenda? Tuon salijutun otan vain aika raskaasti nyt, koska olen tottunut käymään vähintään kaksi kertaa viikossa ja jaksanut tehdä ihan mukavan kokoisilla painoilla. Ja nyt yhtäkkiä kaikki voimat ovat tiessään, ihan kun olisin jotenkin vakavasti sairas. :(

 

Salista puheenollen, vatsalihakseni ovat taas hankalan tuntuiset. Selkä suoranakin ne tuntuvat kireiltä, saati jos röhnöttää sohvalla lukemassa ja nousee ylös, saattaa vihlaista kovaakin. Sama oli tänä aamuna kun nousin sängystä. Nyt olen vointini takia pitänyt treenitaukoa melkein kaksi viikkoa, joten sellainen kipu ei voi olla kyseessä. Luin yhdestä blogista, että mitä timmimpi vatsa, sen kovemmat kivut, koska vatsalihakset eivät tahdo antaa periksi. Jee?

 

Tänään onkin sitten heikotellut ja töissä oleminen ei taas voinut vähempää kiinnostaa. Jäi muutenkin häiritsemään, kun pomoni kuittasi minulle taas "jospa olet raskaana". Hän on toki vitsaillut minulle aiheesta aiemminkin ja useasti, koska tietää etten halua lapsia. Nyt vain viime aikoina sitä on tullut pari kolme kertaa erinäisistä asioista, vaikka olen koettanut olla töissä mahdollisimman normaalisti. Tai sitten se vain nyt särähtää korvaan, kun olen raskaana. Mutta kertaakaan en ole töissä oksentanut, saati pahaa oloani valittanut, yhtään kenellekään. Olen vain koettanut pärjätä. Mistä sen voisi muka huomata? Ei kroppakaan ole vielä muuttunut niin, että sitä huomaisi. Tänäänkin se tuli niin epämääräisestä asiasta, pomoni kävi tauolla hakemassa jäätelön ja kysyi eikö tekisi mieli, johon sitten totesin että itseasiassa ei nyt. Niin sitten sieltä tuli se "jospa olet raskaana". Jotenkin oli niin irrallaan asian yhteydestä, että aloin epäillä että hän epäilee!

 

Ajattelin ensin että kertoisin töissä ultran jälkeen, koska olemme kuitenkin pieni kolmen hengen työyhteisö, en voi jäkittää uutista kovin myöhään. Mutta nyt ei itseasiassa huvita yhtään, kunhan vain olo korjaantuisi. Tämä iski tajuntaani sairauslomalla, kun pomoni joka on kauhea höyry ja skitsoaa kaikesta, soitti minulle TIISTAINA että olenko LAUANTAINA työkunnossa. No olin aika varma olevani, mutta totesin siihen että niin, olen saikulla ja lauantaihin on kolme päivää, en tiedä! Niin aloinpa miettiä, että jos kerron, niin sitten alkaa päivittäinen höyryäminen siitä milloinkahan jään äitiyslomalle, pitää tietää. Että enpä oikein jaksa nyt. 

Voi stressi

Hetki onkin vierähtänyt edellisestä postauksesta ja paljon on kaikkea sulateltavaa tässä. Ei pelkästään raskausjuttuja, vaan myös ylimääräistä taloyhtiödraamaa, jota en jaksa enempää eritellä kun tuntuu tarpeeksi pahalta jo muutenkin. Tekisi mieli muuttaa pois ja haistattaa pitkät kaikille. "Onneksi" ei tulla mahtumaan lapsen kanssa tuohon asuntoon, ainakaan kovin pitkään.

 

Harmillista vaan tällainen ylimääräinen stressi, nyt kun raskausasioiden kanssa on vähän rauhallisempi. Koko ajan pitää olla elämässä näköjään jotakin järkytystä, kaipaisin vähän tasaisempaa jaksoa, että voisi olla vain normaalisti ahdistumatta jostakin. Sellaistapa ei ole ollut sen jälkeen kun tulin raskaaksi... ja eihän se varmaan hyvääkään tee!

 

Toivon että pahoinvointi alkaisi vähitellen helpottaa, nyt mennään viikolla 12. Sitä ei ole ollut nyt maanantain jälkeen, mutta ei pidä olla liian toiveikas. Itsestä tuntuu että se alkoi jotenkin aika myöhään, sitä on ollut vasta parilla edellisellä viikolla ja oksennellut olen lähinnä aamuisin, jos olen. Sitten luin kyllä noista lappusista että pahoinvointi on yleisimmillään viikoilla 9-11, joten tässähän mennään sitten oikein oppikirjan mukaisessa raskaudessa.

 

Olen ollut tämän viikon sairauslomalla, sain viime sunnuntaina niskaani sellaisen krampin että pää ei meinannut kääntyä. Arvatkaas miten se tuli? Oksentaessa. Että jee. Mitään  panadolia kummempaa kun ei saa käyttää, lääkäri laittoi saikulle. Tuli toisaalta ihan tarpeeseen,eilen palailin töihin ja olo on jo parempi. Vappu on muuten mennyt rauhallisissa ja kiukkuisissa merkeissä, kaiken draaman takia.

Olen saanut aika hyvin peiteltyä raskauden kavereilta, ainoastaan yksi heistä ihmettelee miksi en juo enää alkoholia. Juon niin vähän, että muut eivät ole vielä asiaa hoksanneet. Ja tekosyitähän riittää, tällä kertaa se oli sairausloma ja "kolmiolääkkeet" jotka "sain" niskoja rentouttamaan. 

Vappujuomat illanvietossa ystävien luona, rajua. ;)

 

Kävin pari päivää sitten juttelemassa terapeutille, joka on myös kätilö ja hän oli onneksi ihan huippukiva. Aivan erilainen kuin tämä edellinen "lääkäri", josta annoinkin vähän palautetta. Tuolla käyn mielelläni uudestaankin. Ultrahan minulla on lopultakin ensi viikolla, mutta jäi vain vähän ihmetyttämään kun terapeutti kysyi että jokos neuvolassa on kuunneltu sydänääniä. Ööö... ei? Olisiko pitänyt? Olenko nyt jäänyt paitsi jostain? Olisihan se nyt ollut kauhean kiva tietää, että lyökö siellä sydän ylipäätänsä vai ei! Tuo ultra on mielestäni aika hirveän myöhään, ottaen huomioon etten tiedä vielä _yhtään mitään_. Tiedän ainoastaan ettei minulla ole mitään kauheita tauteja, verikokeiden tulokset tulivat. ^_^