Ensimmäinen ultra on nyt sitten takana. Ihme kyllä en osannut kamalasti jännittää, aamulla vähäsen ja sitten siellä paikan päällä. Toimenpiteen suorittanut kätilö oli kuitenkin todella mukava ja sanoi heti alkuun, että kokeillaan ensin vatsan päältä ja jos ei siitä onnistu, alakautta. Ja sehän onnistui! :) Jännitin siis sitä nyt turhaan. Napakoruakaan ei tarvinnut ottaa pois, seuraavaan ultraan kuulema sitten.
Olihan se aika jännää, kun ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Mietin lähinnä omia reaktioitani ja olin vähän pettynyt, kun ei tuntunut oikein miltään. Minussa on varmaan jotakin vikaa. Kyllähän se sydämen sykkeen kuuleminen oli aika hurjaa, mutta tavallaan minua ahdistaa että mahassa on sellainen pieni alien. Jotenkin luulin että se vielä vaan "olisi" siellä, mutta että se liikkui! Hui...
Ultrassa kesti itseasiassa aika pitkään, puolisen tuntia. Kun ei saanut niitä mittoja ensin otettua, kun pentu osaa perseillä jo kymmenen sentin mittaisena. Ensin oli nyrkit naamalla, sitten se kiskoi varpaitaan, tai röhnötti ihme asennossa leuka rinnassa. Lopulta sitten kuitenkin kaikki tarvittava saatiin katsottua. Itse en kyllä koko aikaa jaksanut ihmetellä sitä möykkyä siinä ruudulla, jossain vaiheessa kyllästyin jo vähän makoiluun. Pari kuvaa siitä sai sitten muistoksi, todistusaineistoa kotiin, mieheni ei päässyt mukaan tällä kertaa.
Ultrassa kaikki oli hienosti ja juuri niin kuin pitääkin. Vauvoja oli vain yksi, mistä äitini tuntui olevan vähän pettynyt, odotti kaksosia kun olen voinut niin pahoin. :p Yksi taitaa kuitenkin nyt riittää! Vähän mieltä tavallaan kaihertaa että tuli osallistuttua siihen sikiötutkimukseen, vaikka kyllähän se toisaalta sitten helpottaa JOS kaikki on hyvin senkin mukaan. Mutta onpa kiva jos sieltä nyt joku downin riski sitten vielä löytyy, siitähän tulee kuulema vääriäkin hälyytyksiä. Kätilö sanoi tutkimuksen olevan mutkikas juttu, minun verinäytteestä katsottuja juttuja yhdistettynä ultran tuloksiin ja ikääni ja painooni jne... No, ainakin ultrassa se niskapoimujen(?) mitta oli erinomainen.
Nyt on vähän huono olo ja ahdistaa. Anoppini rimputti minulle heti, hyvä kun kotiin ehdin. Ajattelin ensin että en vastaa, mutta pakkohan se oli. Tätähän asia nyt sitten koski ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olin puhelimessa tosi tyly ja ynseä. En osaa oikein suhtautua, en ole kertonut isällenikään vielä kun en tiedä mitä sanoa ja miten sanoa. Minua siis vaivaa se, että vähitellen raskaudesta tulee ns. julkista. Pikkuhiljaa ihmiset saavat tämän tietoonsa ja kohta minunkin pitäisi alkaa hyväksyä se asia, että mahassa on joku tyyppi. En tiedä missä kuplassa olen elellyt tähän asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti