Meille tulee tyttö!

Ainakin ultran mukaan. :)

Aamulla seitsemältä menimme sairaalalle ja siellä olikin vielä mukavan rauhallista, mitä nyt yksi pariskunta ryntäsi synnyttämään. Huokaisin helpotukseta siinä vaiheessa kun huomasin että ultraaja on sama nainen kuin viimeksi, tiesin hänen kertovan sukupuolen, jos se näkyy. Noin muuten rakenneultra ei ollut erityisen mielenkiintoinen, pelkkää sotkua ruudulla. :p Aikaa meni puolisen tuntia. Masussa oli kaikki niin kuin pitää ja vauvan koko vastasi melko tarkalleen viikkoja. Sanoin aika alussa toiveemme tietää sukupuoli ja ultraaja sanoi, että tytöltä enemmän näyttää. Kuulema häpyhuulten rajat näkyvät ja vehkeitä ei ole. Toivotaan että pitää paikkansa, sen verran napakasti tieto tuli. Juu tiedän että näissä voidaan erehtyä, mutta tällä nyt mennään.

Oloni oli ultran jälkeen helpottunut. Olen koko ajan toivonut tyttöä, en varmaan osaisi olla pojan kanssa senkään vertaa. Ja onhan minulle tosiaan polttariennustuksissa luvattu tyttöä, lisäksi raskaaksi tuloni jälkeen roikotin vihkisormusta hiuksessa vatsani päällä ja kysyin, kumpi siellä on. Sormus alkoi pyöriä ympyrää, mikä tarkoittaa tyttöä. Mihin sitä olisi voinut enää uskoa! :D

Tämän jälkeen lähdimme äidin kanssa viettämään shoppailupäivää ja oli kyllä mukavaa. Äiti arvasikin jo uutiset, kun olin niin hyvällä tuulella sairaalasta tullessa.

Pyörimme kaupoissa usemman tunnin ja löysimme kyllä kaikkea ihanaa. Ja tarpeellista, kuten parit housut mukavalla vyötäröllä, kun juuri mitkään entiset ei mahdu enää päälle. Lisäksi hankinnan alla olivat isommat urheilurintsikat, sekä umpikärkiset kesäkengät, kun pitää käyttää niitä tukisukkia... Löysin myös jotain extraa kuten hamen ja mekon, joissa on kerrankin oikeasti pitkä helma.

Olo on hirveän väsynyt, mutta tyytyväinen. Vaikka olihan se hurjaa, kun ultraaja totesi että jos ei ihmeitä tule, niin seuraavaksi pitäisi tulla sitten synnyttämään!

Ihana sovituskoppikuva, millaisissa lökövaatteissa saakaan kulkea jos tahtoo peitellä mahaa!

Jännittää

Nimittäin huominen rakenneultra. Enpä olisi uskonut, mutta olen jännitellyt sitä perjantaista asti ja tänään olo on sietämättömän levoton. Onneksi aika on heti aikaisin aamusta. Mikä sitten jännittää? No, pari asiaa.

Ensiksi se, saako lapsen sukupuolen tietää. Minun nimitäin ehdottomasti tarvitsee, koska toivon, että sen myötä raskaus muuttuisi edes vähän mieleisemmäksi asiaksi, eikä vauva ole vain joku ylimääräinen loinen tuolla mahassa. Jos siitä sitten tulisi persoona, vaikka tiedänkin ettei ultra ole 100% varma. Viimeksi kun asiaa kysyin, ultraaja sanoi että kyllä yleensä näkyy, että sen verran menee aikaa, että vauva ehtii vaihtaa asentoakin. Mutta, olen kuullut juttuja näistä ultraajista, jotka eivät suostu kertomaan? Tätä nyt pelkään, että onko tosiaan noin ja jos sattuu joku sellainen. 

Toinen asia on toki se, että onhan siellä kaikki hyvin. Kyllä jopa tällaista lapsivihaajaa kiinostaa. Minua vaivaa kun liikkeet kai pitäisi jo tuntea, viikoja 20+6. Enkä ole varma, olenko tuntenut, kun en tiedä mitä pitäisi tuntea! En tosin ole hirveästi kuulostellut. Yksi päivä esimerkiksi istuessa huomasin, kun mahassa muljahti nopeasti kolme kertaa, vähän sellainen elohiirimäinen nykäys. Voihan se olla, että se oli sitten sitä. 

Mutta olisipa jo huominen!

Kun raskaus *ituttaa

Rv 20+0 , eikä minua vieläkään kiinnosta. Periaatteessahan tämä keskiraskaus tuntuu aika helpolle, olo on parempi, oikeastaan melko normaali. Ainoa mikä poikkeaa aikaisempaan on oikeastaan se että salilla veto on edelleen aika poissa ja iltaisin saattaa yhtäkkiä iskeä kamala väsymys. Ja tietysti kasvava vatsa... jota koetan muistaa rasvata. :/ Ei se toki hirveästi kasvanut vielä ole, sain juuri juhannuksena kaveriltani palautetta että maha on epäreilun pieni, ei uskoisi että mennään mitä... viidennellä kuulla? Ai kamala.

Kieltämättä olisi ihan mukavaa, että tämä alkaisi vähitellen olla "kivaa". Seuraava tavoite onkin viikon päästä oleva toinen ultra, josko sitten? Jos ei, en tiedä mitä teen. Jos minulta kysyttäisiin olenko onnellinen, voisin rehellisesti sanoa, että en ole. En nyt mitenkään masentunutkaan, mutta en yhtään onnellinen.

Viimeiset työpäivät ennen ansaittua lomaa mennäänkin jo sitten uudet tukisukat jalassa. Stay up malli tosiaan ja yllättävän hyvännäköinen, jopa kimaltaa vähän. Melko helppo pukea, kantapää on ainoa haasteellinen kohta sekä pukiessa että riisuessa. Stressaa käyttää näitä, olivat niin tajuttoman kalliit. Ainakaan täällä meillä päin raskaana oleville ei sukkia mitenkään korvata, kun "raskaus ei ole sairaus". Toivottavasti saan pidettyä nämä nyt ehjinä. Mukavat päällä, ihme kyllä. Aloitin käytön vapaapäivänä juuri siksi että saisi ne välillä pois, mutta ei ollut tarvetta, mitään epämiellyttäviä kiristyksiä ei ilmennyt. Mikä olikin odotettavissa, minulle sanottiin että ei pitäisi olla ongelmaa, kun olen markettien tukisukkiin tottunut, vaikka nämä napakammat ovatkin.

Muuta ihanaa raskausraportoitavaa, jotka olen päättänyt tilittää täällä blogissa suoraan. Olen huomannut pari kertaa aivastaessa, että meinaa lirahtaa housuun... vaikka aloin treenata lantionpohjaa heti kun sain tietää olevani raskaana! Noloa ja ärsyttävää, minulla ei _koskaan_ ole ollut tällaista vaivaa, joten raskaus nyt pakosti aiheuttaa TÄMÄNKIN! Treeni siis jatkukoon, mutta en tiedä kuinka paljon kaikkea tällaista kestän, ottaen huomioon fiilikseni raskauden suhteen.

 

Eikö kukaan muu ole tunteidensa kanssa yhtä sekaisin kuin vain minä?!

 

 

Tukisukat ja kasvava vatsa

Nyt on käyty sitten ottamassa mitat sukkia varten, ärsyttää koko homma. Mutta pakko on, kun on kohjut sukurasitteena, niin toisessa jalassa on jo nyt (!) pullottavia suonia ja muutama ruma mustelmaisen näköinen verenpurkauma. Masentaa, kiukuttaa ja *ituttaa niin rankasti, kun muuten olisi hyvät sääret. Tästäkö tämä ulkonäön pilaantuminen alkaa?! Siihen vielä seisomatyö, parasta. Neuvolan ohjeen mukaan olen pitänyt jalkoja ylhäällä ja laittanut Hirudoid fortea, mutta mitään muutosta ei kyllä tapahdu. Nuo verenpurkaumat on pakko saada jotenkin hoidatettua raskauden jälkeen, jos eivät häviä.

 

No, sukkia saan odotella vielä pari viikkoa, minulla on niin pienet jalat ettei hyllyssä ollut sopivaa. Kuulema yleensä sukkien tarvitsijat ovat vähän isompia ihmisiä. Sukkaexpertin mukaan raskaus on ihanaa aikaa, johon murahdin että "ai on vai?" Nainen katsoi minua sen verran järkyttyneenä että sitten muistin käyttäytyä, hymyilin nätisti ja esitin onnellista odottajaa.

 

Se on muuten kiva, että sukat ovat stay upit. Jotenkin kesällä mukavampi ja jopa nämä kaupan normi tukisukkikset on rasittavat, kun vessassa saa ravata useammin kuin ennen!

 

Seuraava järkytys oli sitten psykologilla, jossa on kyllä edelleen mukava käydä rupattelemassa. Nyt sivuutettiin jo synnytyspelkojakin. Mutta niin, hän totesi mahani jo vähän pyöristyneen. Sitten huomasin, että niinhän se muuten on. Olen kieltänyt onnellisesti koko asian, turvotusta, huono ryhti, jne jne. Mikä syy milloinkin. Mutta onhan se hemmetti vähän, kuitenkin vielä niin että jos ei tiedä, ei voi arvata. Ei siis tunnu yhtään vauvamahalta, läskiltä vaan. Aloin sitten tätäkin panikoida, että ei vielä! Vasta viikko 18! Sitten aloin laskeskella, että sehän on 4,5 kuukautta... Miksi se viikoissa kuulostaa niin pieneltä?

 

Tiedättekö kun koko raskaushomma ei edelleenkään huvita minua yhtään.