Kaikki mikä ahdistaa

Jotenkin taas vaihteeksi suututtaa kaikki. En oikeasti ymmärrä, miten kukaan selviää pienen vauvan kanssa, saati nauttii vauva-arjesta. Kyllä niin odotan, että neiti kasvaa! Vaikka yöt menevätkin 1-2:lla heräämisellä mikä on hieno juttu, jaksaminen on silti välillä nollassa. Onhan tämä stressaavaa, pelkkää pienen hoitamista. Eilen oli taas kunnon kiukkupäivä, koko päivä noudatti kaavaa huuto ennen ruokaa, puoli tuntia nätisti, puoli tuntia järjetöntä huutoa, tunnin unet väkisin nukuttamisen jälkeen ja aloitamme alusta huudolla. Illalla olin jo todella kyllästynyt ja stressaantunut, en vaan jaksanut enää kuunnella sitä päätöntä rääkymistä!

Jaksamiseen ei auta se, että lenkille ei ole päässyt käytännössä koko tammikuussa, kun pakkasta on ollut ja on EDELLEEN noin -30. Koiratkaan eivät tätä keliä oikein kestä. Tunnen itseni niin väsyneeksi ja huonokuntoiseksi, kun röhnötän vaan kotona neljän seinän sisällä ja koetan selvitä vauvan hoidosta. Minua on alkanut vaivata myös nokkosihottuma, huulikin on ollut kerran turvoksissa. Tämä masentaa, minulle puhkesi tuo kunnon riesaksi, olikohan 2005, ja vaivasikin sitten 5-6 vuotta. Kävin muistaakseni kolmella eri lääkärillä, mutta mitään stressiä kummempaa diagnoosia en saanut. Tietenkään ihottuma ei ollut pahana joka päivä, lopulta ei vaivannut enää päivittäin, eikä sitten enää viikoittain... On kuitenkin ollut poissa jo muutaman vuoden ja nyt sitten, kappas! Varmaan stressi ja hormoonimyrsky, en oikein muuta syytä keksi. Mutta arvatkaapa vaivaako, että jääkö taas vuosien riesaksi.

Eilen tuntui, että vauvan kiukku liittyy jälleen kerran mahaan. Tuntui pikemminkin, että oma maitoni sai sen aikaan, ei niinkään korvike. Olenkin siis vaihteeksi ihan todella *ittuuntunut koko niin sanottuun imetyshommaan, enkä jaksa yhtään. Olen pudottanut lypsykerrat neljään/päivä, aion varmaan lopettaa viimeistään kun vauva täyttää 4kk. Maitoa tulee niin vähän että öisin ei ole tarve tämän takia nousta, eikä tämä ole kivaa muutenkaan. Tissit ovat arat, pumppu tuntuu epämiellyttävältä, inhoan sitä kihelmöintiä mikä niihin tulee kun maitoa alkaisi taas olla, inhoan että hormonit ovat päin helvettiä, oloni siis ei ole normaali. Monesti maitoa pumppaillessa tulee sellainen tosi outo ja huimaava olo, en osaa oikein selittää. Mutta sen ihan tuntee, miten omassa kropassa on kaikki sekaisin. Lisäksi en osaa syödä ja juoda riittävästi, mikä on tuskallista. Samalla minulla on pieni morkkkis, kun tiedän että pienelle parasta ravintoa olisi saada edes osittain äidinmaitoa. Mutta en voisi kuvitellakaan jatkavani tällä tavoin esim. vuotta! Lisäksi joku maidossani ärsyttää vaavin mahaa, ainakin välillä. Vyöhyketerapeutti kehotti minua luopumaan maitotuotteista, mutta eipä hirveästi houkuta. Mitähän syötävää minulle sitten jäisi. Muutenkin kun syöminen on huonoa, niin ajatus siitä että pitäisi vielä karsia...

Odotan niin paljon, että pääsemme aloittelemaan vellit. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa korvikkeeseen maidonsakeuttajaa ja jestas sitä huutoa. Tyttö söi ja rääkyi, söi vähän lisää ja rääkyi taas. Ihanasti puskee tuo temperamentti esiin, ruoka pitäisi tulla heti ja vauhdilla. Emme aio silti luopua tästä kokeilusta. Oksentelua ei ollut niin paljon ja eihän me saada tätä syömään mitään kiinteämpää, jos ei totu vähitellen. 

Vaikka mies osallistuukin hienosti vauvan hoitoon, siis ihan todella paljon, niin eilen taas turhautti. Se on niin jännä miten miehillä on jotenkin tämä siedätys ettei itku niin haittaa, vaan vauvaa huudatetaan esimerkiksi sitterissä tai kehdossa ja räplätään puhelinta. Montakohan kertaa sain huomauttaa, että hei, vauvaa ei voi itkettää noin, ota syliin. Jotenkin se sylissä lohduttaminen on ollut vaikeaa koko ajan. Mutta samalla tavalla minulla saattaa olla joku oma homma kesken juuri kun kohtaus yllättää, joten ei tunnu reilulta, että minun pitäisi aina  hypätä. Ehkä se alkaa vähitellen sujua. Toinen asia on että välillä tuntuu ettei ymmärrys riitä siihen, että vauva alkaa olla väsynyt kahdeksalta ja silloin pitää jo aloitella iltatoimet. Välillä tuntuu että mies voisi vain kuunnella sitä rääkymistä vaikka tunnin, että vauva menisi nukkumaan enemmän sopivaan aikaan, yöherätysten kannalta. Meillä on juuri se että minä toimin täysin tunteella ja mies järjellä ja välillä tämä analyyttisyys ärsyttää aivan todella paljon, kun kaikki pitää miettiä ja suunnitella hirveän tarkkaan. No, vauva nyt ei vaan toimi niin. Eilen saatiin nukahtamaan 21.30 ja herätti vasta 4.30, eli ei huonosti ollenkaan. Oletan että hänkin on vaan stressaantunut uudesta tilanteesta, kuten minäkin.

Tytön 2kk neuvola ja huolia

Viime viikolla meillä oli 2kk neuvola, kyllä alkaa riittää nyt tämä siellä juokseminen vähitellen, vuoronperään tytön kanssa. Kaikki oli ihan hienosti. Pituutta on 60cm ja painoa 5,5 kiloa, eli kyllä on kasvettu! Pituus huitelee edelleen rankasti yläkäyrällä, paino keskikäyrän alla, mutta hyvin on noussut kuitenkin. Mitään muuta ongelmaa ei ollut, kun päässä oleva karsta, jota on kyllä sen verran reilusti, että saimme ohjeet ostaa siihen apteekista voidetta, koska saattaa kutista. Nyt olemme käyttäneet kolmena päivänä ja näyttäisi ehkä hieman vähentyneen, ei ole poissa vielä kuitenkaan. Saimme myös luvan aloitella vellit 3 kuukauden iässä, kun valitin mielestäni runsaasta puklailusta. Kun kerran syö jo osittain korviketta, ei pitäisi olla ongelmaa. En jaksa odottaa!

Neiti on kääntynyt jo kerran mahalta selälleen ja kannattelee niskaa hienosti, kova hinku olisi liikkumaan, tuokin kääntyminen tapahtui huutamalla hirveällä raivolla ja ehdottoman varmalla asenteella. :p 

Yöt meillä on nukuttu nyt kuukauden ajan niin, että neiti menee unille viimeistään kymmeneltä ja herää kolmen maissa ja sitten joskus seitsemältä, jatkaen yleensä vielä unia muutaman tunnin. Parina yönä on noustu vasta viideltäkin. Oma olo on kyllä huomattavasti parantunut, kun saa nukuttuakin. Helpottaa! 

Muuten elelemme normaalia tylsähköä arkea, kun emme pääse edes lenkille näillä järjettömillä pakkasilla, koiratkaan eivät enää oikein kestä tuota keliä. Että hienoa. 

Itse olen nyt vähän mieli maassa, kun neuvolasta soitettiin että jälkitarkastuksessa otetussa papasta oli löytynyt hieman häikkää, otettu kuulema liian nopeasti synnytyksestä. Oli siis periaatteessa luokkaa 2, mutta kertasi pariin otteeseen että pahanlaatuisia soluja ei ole, tällaiset muutokset paranevat yleensä itsestään kun johtunee synnytyksestä, mutta kontrollissa pitäisi käydä vuoden päästä. Arvatkaa suututtaako, kun olen vielä tällainen murehtija. Kysyin tästä että voiko näin käydä, kun kolmekymppiset kutsutaan ainakin täällä seulontaan. Näyte otettiin kuitenkin, olisi pitänyt vaan odottaa. Suositteli että menen sitten myös siihen seulontaan kun kävi näin, mutta täytyypä sanoa, että riippuu milloin kutsu tulee. En todellakaan lähde ennen syksyä kokeilemaan onneani, että jokos näyte on puhdas, jos kerran vuotta suositellaan. Voin kuulema unohtaa koko asian kunhan muistan käydä kontrollissa vain, no se onkin helppoa nyt...

Jälkitarkastus

Moi kaikki! Kastajaiset, joulu, uusivuosi, kolmekymppiset... siis huuuuuh. No, nyt on ollut kaikki yhdellä rytinällä, sekä viikon kestänyt flunssa. Onneksi siitä ollaan jo voiton puolella, ihan kamalaa hoitaa vauvaa kipeänä! Iski sopivasti vielä miehen työreissun aikana. Ja onneksi ainakaan vielä vauva ei ole sairastunut, sitä olen pelännyt kun on saanut vauhdilla steriloida tutteja, kun ensin aivastelee niiden päälle. 

Tänään ajattelen raskauden olevan virallisesti ohi, minulla oli nimittäin jälkitarkastus. Pääsen siis taas kertomaan lempiaiheesta, eli itsestäni. :D Vaavin 2kk neuvola on huomenna, joten sitten enemmän niitä kuulumisia. 

Tapani mukaan jännitin jälkitarkastusta hirveästi, vaikka samalla myös odotin, eräänlaisena etappina. Mutta jestas, aikaa meni 1,5 tuntia! Nyt olen sitten ihan kamalan väsynyt, vielä kuitenkin toipilaana. Verenpaineet mittailin taas kotona, ne olivat aika samalla tasolla kuin ennen raskautta. Hemoglobiini oli palautunut normaaliksi, oli enää "vaan" 144. Muuten sitten käytiin vielä läpi synnytystä ja miten on vauvan kanssa mennyt. Käytiin läpi lomake mielialastani ja onhan se yllättävää, että minulla ei ole minkäänlaisia synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita. Olen kuitenkin aikamoista kohderyhmää. En ole kuitenkaan edes itkeskellyt juurikaan, ihan ihme. 

Papa-koe otettiin, siinä kun pitäisi käydä tänä vuonna muutenkin. Se oli kyllä kamalaa, kuten aina. Noin muuten olen palautunut synnytyksestä täysin. Tuntuu ihan uskomattomalta! Aikaa on kuitenkin mennyt vasta kaksi kuukautta. No toki lantionpohjassa voi mennä kuulema vuosikin, mutta niidenkään lihasten tilanne ei ole toivoton. Lopullinen arvio oli, että olen selvinnyt raskaudesta ja toipumisesta keskimääräistä paremmin. Ei huono. :) 

Jalatkin ovat parantuneet huomattavasti, lääkärikäyntiin ei siis ole suonikohjuasioissa tarvetta, ainakaan nyt. Toki sukkien käyttöä suositeltiin edelleen, sekä muutenkin hoitotoimenpiteitä, kuten jalkojen kohoasentoa. 

Ainoa miinus, että vatsalihasten tilannetta neuvolan täti ei osannut kertoa. Menen kuitenkin iltapäivällä tapaamaan personal traineria, koska salille paluu on edessä helmikuussa. Ehkä se elämä vielä voittaa!!! :D  

Tässä pikaiset kuulumiset, vauva on tänään hieman kärttyinen.