Sairaala

Kirjoittelenpa tästäkin sen mitä muistan, aika sumua ja tuntuu jotenkin pahalta edes miettiä, sairaalassa olo oli todella traumaattinen kokemus. Osasin sitä toki odottaa, kun en koskaan ole sairaalassa ollut ja olen näissä asioissa sellainen herkkä reppana muutenkin. 

Torstai:

Heräämöstä minut kärrättiin aika pian synnytysvuodeosastolle. Ilmaisin heti toiveemme perhehuoneesta, mutta eihän niitä ollut vapaana. Sinänsä huoneen kanssa kävi tuuri, sain kahdenhengen huoneen, jossa kaverina oli hätäsektioäiti, jonka vauva oli teholla. Miettikääpä niitä neljän hengen huoneita, joissa kaikilla on vauva mukana... Siihen minut sitten tyrkättiin edelleen tippaletkuissa kiinni, makailemaan surkeana. Jossain vaiheessa lääkäri kävi luonani ja sanoi että juu letkut voisi irrottaa, no eipä tapahtunut mitään. Siinä sitten makasin ja odottelin miestä ja vauvaa, aika tuntui aivan tuskastuttavan pitkältä. Lopulta pari tuntia myöhemmin kutsuin sitten itse hoitajan, että hyvänen aika ottakaa minut nyt irti, että pääsee edes vessaan. Tipoista ei enää edes tullut mitään. Lopulta pääsin irti ja ensimmäinen vessareissu oli aika kamala, huimasi niin vietävästi. Huomautin että en ole syönyt sitten edellisen illan kello seitsemän, mutta minulle todettiin vain että niin, kun tuo lounaskin meni jo! Onneksi täyden osaston ja työvoimapulan takia paikalla oli myös paljon opiskelijoita, joten yksi ihana hankki minulle leivän ja juotavaa, että sai jälleen vähän elämästä kiinni. 

Olin torstain aika pihalla, enkä hirveästi jaksanut vielä kävellä tai seisoskella, vaikka pikkuisen koetinkin. Illasta jaksoin käydä jo suihkussa. Aika sumua siis. Mies sai opetella yksinään vaipanvaihtoa ja muuta, kun olin niin tööt. Kyllä, emme oikeasti ole kumpikaan vaihtaneet vaippoja ennen tätä! :D 

Illaksi jouduin jäämään yksin ja itkuhan siinä tuli. En meinannut saada unta sitten ollenkaan, lopulta koppasin vaavin kainaloon niin sain vähän torkuttua. Vaavipa sitten heräsi yhden maissa yöllä ja rääkyi enemmän ja vähemmön aktiivisesti kolmeen. Kyllä kävi huonekaveria sääliksi! Koetin imettää, koetin hyssytellä, mikään ei auttanut. Lopulta kutsuin hoitajan ja pyysin apua. Sieltä kyseltiin että olenko imettänyt, olenko vaihtanut vaippaa, sanoin että hei, olen synnyttänyt ja valvonut käytännössä 36 tuntia, en pääse enää sängystä ylös. Sitten hoitaja lupasi ottaa vauvan vähäksi aikaa, että saisin nukuttua. No nukuin muutaman tunnin ja kun heräsin, oli vauveli tuotu taas viereen. <3 

Yksi sellainen minusta jotenkin kammottava ja lannistava asia, oli jälkivuoto. No tuntuu loogiselle joo, mutta on aika kamalaa. En ollut taas ajatellut etukäteen, että sellaistakin on. Tulee niin reppana ja surkea olo. Ja varsinkin kun joutui käyttämänä niitä sairaalan "alushousuja". Siis hyi helv...

Perjantai:

Aamu oli pitkä ja ikävä, mies pääsi paikalle vasta kymmenen maissa, koska renkaat piti vaihtaa. Aamun hoitaja oli täysi kotka, siis aivan kamala ämmä. Ei kemiat kohdanneet sitten ollenkaan. Meinasin jäädä ilman aamupalaa, kun vaavi innostui juuri silloin syömään. Lopulta pääsin kymmenen minuuttia ennen tarjoilun loppumista hakemaan rippeet, eipä ollut enää edes kahvia. Onneksi jälleen ihana opiskelija hankki sitä minulle henkilökunnan huoneesta... Oli aika avuton olo yksin vauvan kanssa, apua ei tarjottu. 

Aamusta kävin kuuntelemassa fysioterapeutin luentoa vauvan käsittelystä, eipä siellä muutakaan tekemistä ollut. Tässä vaiheessa mieskin saapui paikalle. Sitten katselimme vähän kylvetysjuttuja, aamun kotka oli vähän asiallisempi, kun mies oli paikalla. Iltapäivästä saimme kuulla, että pääsemme perhehuoneeseen! Se vähän helpotti, tai oikeastaan aika paljonkin. 

Imetys ei lähtenyt sujumaan, josta sain lähinnä *ittuilua ja painostusta, että yritä nyt vaan. Yritin sitten koko päivän, nännit verillä ja rintakumin kanssa ja teki niin helvetin kipeää. Välillä onnistui, mutta pääasiassa vauva veti vaan kamalat huuto raivarit, eikä suostunut imemään. Ei apua. 

Illemmalla punnituksessa todettiin, että vauvan paino oli laskenut 7%. Tässä vaiheessa jo vähän väläyteltiin, ettei kotiin välttämättä ole seuraavana päivänä asiaa. Masennuin. 

Mitään apua tai lisämaitoa ei tarjottu, enkä älynnyt itse pyytää. Imetin vain koko yön niin kuin hullu. Ei kun vaan parani kun aamun ämmä tuli töihin yövuoroon ja heräsin aamulla kuuden maissa siihen, kun se hiippaili meidän huoneessa!!! Olin saanut käsityksen, että perhehuoneessa saa olla rauhassa. Siis uskomatonta. 

Lauantai:

Aamulla lastenlääkärin tarkastus, täysien pisteiden vauva muuten, mutta paino oli tippunut 9%. Vauvalla oli myös lievää lämmön nousua, mikä ilmeisesti johtui elimistön kuivumisesta. Kiitos sairaala tästä! Nyt sitten sanottiin että ehdottomasti lisämaitoa, mutta kotiin pääsy evättiin. Tässä vaiheessa itkin jo aivan hysteerisesti, ihan kaikkea ja kovaa koti-ikävää myös. Onneksi lauantaina oli aamusta iltaan aivan ihana hoitaja, joka oli aivan eri maata kuin nämä muut. Hän oli lääkärin kanssa sitä mieltä, että me käymme kotona tuulettumassa pari tuntia, kun asumme kilometrin päässä. Näin teimmekin ja olihan se kiva käydä kotona suihkussa ja koiria katsomassa, sekä syömässä äidin tekemää ruokaa. Sairaalassa sai olla aika dieettilinjalla. 

Teimme hoitajan kanssa toimintasuunnitelman ja hän sanoi että tämä ei missään nimessä ole minun vikani ja voin ihan hyvin syöttää vauvaa pullostakin tai vaikka lopettaa imetyksen, kunhan en tee sitä päätöstä sinä hetkessä, ettei hän saa syytteitä koska sairaalan täytyy olla "imetysmyönteinen". Auttoi kyllä paljon, rintaraivarit ovat niin pahoja että kotona on pääsytty sähköpumppuun ja tarvittaessa korvikkeeseen, mutta näistä lisää seuraavassa postauksessa. Jo illalla vauvan paino oli kääntynyt nousuun, mutta jännitin koko yön päästäänkö kotiin. Tämä hoitaja vielä halasi meitä lähtiessään ja kertoi kirjoittavansa hyvän raportin. :) 

Sunnuntai:

Tärisin aamu kymmeneen asti, jolloin lopulta meitä tultiin katsomaan. Onneksi seuraavaksi paras hoitsu, joka oli sattunut kolmesti aiemmin. Vauvasta otettiin aamulla verikokeita, mutta niihinkään ei koskaan palattu. Minut tarkastettiin kanssa, mutta ei mitään ihmeitä. Lämpöä oli 37,1, mutta kuulema viittaa siihen että maito alkaa nousta rintoihin ja sen päivän ne olivatkin turvoksissa ja kipeät, sekä tiputtelivat maitoa. Kohtu oli lähtenyt supistumaan hyvin, minulla ei itseasiassa ole enää mahaa. Sanoivat jo torstai iltana, että olenko edes synnyttänyt. Hyvä että kroppa osaa toimia edes tässä asiassa. :) Myös suonikohjut ovat lähteneet vaalenemaan ja häipymään! 

Saatiin lupa lähteä noin kello 12. En ollut vielä käynyt synnytyskeskustelua kätilön kanssa, joten hoitsu ehdotti, että jäisimmekö vielä odottamaan, kun hän tulisi iltavuoroon kello kaksi. Näki varmaan ilmeestäni että ei hyvä, joten ehdotti soittopyyntöä. Kätilö soittikin vielä samana iltapäivänä ja olihan se vähän epämiellyttävää. Tuli kaikki kamaluudet taas mieleen. Hän myös sanoi että älä istu vielä suoraan, että paranen nopeammin. Pari tikkiähän minulla on. No niin, hyvä sanoa sunnuntaina, kun olen synnyttänyt torstaina! Olin ehtinyt siihen mennessä kyllä istuskella vaikka miten päin. Tästä tuli enemmän stressi ja nyt olen vielä enemmän jumissa, kun koetan varoa istumista koko ajan. Että näin.

Onneksi olemme kotona! Seuraavaksi omasta toipumisesta...