Synnytyskertomus

No niin, kylläpä on ollut haasteellista jaksaa kavuta yläkertaan ja istahtaa koneelle, näin viikko synnytyksestä sain otettua itseäni niskasta kiinni. Ajattelin tehdä erilliset postaukset synnytyksestä, sairaalassa vietetystä ajasta ja mitä sen jälkeen, joten tekstiä ehkä tulee nyt melkoisen tiheästi, tai sitten ei! 

Mutta meillä on nyt viikon ikäinen vaavi ja se on aivan hurjan suloinen. Mieli on paljon parempi kuin raskausaikana ja tulevaisuus tuntuu melkoisen valoisalle, ainakin tällä hetkellä. <3 

Kirjoittelenpa nyt synnytyksestä sen, mitä vielä muistan. Mielestäni tässä ei ole mitään aivan kamalaa, eli luulen että tämän voi turvallisin mielin lukea myös synnytystä pelkäävät. Kivaahan se ei ole ja aivan *elvetin rankkaa, mutta kuitenkin. 

Viime viikon tiistaina itkeskelin aika paljon turhautumista ja raskautta. Silloin oli se ensimmäinen yliaikaneuvola. Päätin että nyt riittää, en voi stressata koko ajan näin paljon kun vauva ei kerran tule ulos ja vähän niin kuin luovutin, päätin lopettaa kropan vahtaamisen ja edes koettaa ottaa rennosti. Niinpä sitten keskiviikkona aamupäivän lähinnä lueskelin ja katsoin sarjoja. Imuroin sentään, tosin en supistusten toivossa, vaan koska koirat ja kurakeli. Sitten aloin yhdeltä leipomaan sämpylöitä ja siinä leipoessa kiinnitin huomiota välillä ilmestyvään paineen tunteeseen alavatsalla, en kuitenkaan jaksanut ottautua siihen sen enempää.

Puoli kolmelta lopulta uskalsin laittaa miehelle viestiä, että tuo paineen tunne tulee aina välillä. Aloin sitten kellosta tarkkailemaan ja se tuli itseasiassa aikalailla 15 minuutin välein, ei kestänyt kauaa, jotain 20 sekuntia. Laitoin siinä sitten yhden jakson Once upon a timea pyörimään ja neuloin vauvalle nuttua, pitäen samalla silmällä kellosta noita "ehkä" supistuksia. Niitä tuli 5-15 minuutin välein. Viestittelin kaverilleni facebookissa ja hän kehotti soittamaan sairaalaalle. Näin tein ja sieltä sanottiin että on mahdollista, että synnytys on käynnistymässä. Viikkoja oli tuossa vaiheessa 40+2. Sanoi kuitenkin että ei hätää, oleile vain kotona rauhassa. 

Siinä vaiheessa tuli toivoton itkukohtaus että apua, nytkö. Mies tuli kotiin ja mieli rauhoittui, sitten alkoi jännittää silleen hyvällä tavalla. Käväisimme vielä ruokakaupassa ja lenkillä, tein pikaisesti ruokaa. Supistuksia tuli, mutta eivät olleet vielä pahoja, muistuttivat kuukautiskipua. Joskus 18.30 jälkeen aloin laskea että tulivat viiden minuutin välein. Ja kun niitä oli tullut viiden minuutin välein kaksi tuntia, soitin sairaalalle ja kysyin että mites nyt. Käskettiin vaan olla kotona vaikka aamuun asti? O_o Tuli vähän sellainen olo että siellä oltiin vähän asenteella että näinköhän tosiaan synnytät. Olimme kotona yhdeksään illalla, sitten kun supistus sai minut itkemään, mies oli sitä mieltä että nyt mennään. Pakkailin loput kamat ja sairaalalla oltiin 21.30 jälkeen. Siellä suoraan synnytyssaliin jossa todettiin, että vasta 2,5 senttiä auki. Synnytys oli kuitenkin tosiaan käynnissä. 

Tästä alkoi pitkä yö, en halunnut heti lääkkeitä, kokeilin pärjätä ilokaasulla, josta ei ollut mitään apua. En oikein tykännyt hönkiä sitä, tuntui että tuli vähän huono olo. Supistukset muuttuivat aivan infernaalisen kipeiksi, mikään ei ole koskaan sattunut niin paljon. Nyt ymmärrän kun kaikki sanoivat että kyllä sen tietää, kun on tosi kyseessä. Aamukahdelta suostuin lopulta ottamaan epiduraalin, kun olin oksentanut kipujen takia kaksi kertaa. On siis aivan turha koettaa lueskella ja opetella niitä rentoutumiskeinoja, kun loppuvaiheessa supistukset ovat niin kipeitä että keskityt vaan siihen ettet kuole. Ikävä fakta. Epiduraalin jälkeen olo oli suorastaan euforinen, kun kivut helpottivat niin paljon. Sitten piristyinkin ja mies arvosti kun höpöttelin hänelle tunnin putkeen, kun toinen olisi halunnut vähän nukkua. 

Sain itse unta vajaan tunnin, synnytys eteni koko ajan vaikka kivut pysyivät poissa. Sen tunni aikana mitä nukuin, avautumista tapahtui 5:stä sentistä 9:ään, ei huono. Vedet menivät 5.55 aamulla. Valitettavasti kätilön työvuoro vaihtui seitsemältä ja aivan ihana kätilömme vaihtui ei niin ihanaan. Sinänsä ihan pätevä, mutta liian tyly minun makuuni. 

Tästä päästiin aika pian ponnistusvaiheeseen, joka oli kamalaa! Kiitin monta kertaa hyvää kuntoani, muuten en olisi jaksanut. Asentoa vaihdeltiin kyljellään olosta selällään puoli istuvaan asentoon, kerran kokeilin jopa kontillaan, mutta sattui liikaa. Kätilö kehui jälkeenpäin että synnytin hienosti ja sitkeästi ja urheilijataustani huomasi, mutta kyllä se oli kamalaa! Kestoksi merkattiin jotakin 1h 17 min, että huh huh. Pieni eppari jouduttiin lopulta tekemään, mikä oli harmi. Kätilö ei olisi halunnut kun paikat joustivat niin hyvin, mutta kun pää ei lähtenyt syntymään. Sittenpä tulikin toisella työnnöllä ja vaavi saatiin maailmaan tasan kello 10 torstaina 12.11. Pelkäsin alkuun että en osaa ponnistaa, mutta kyllä se kuulkaa on ihan "tarve". Huusin ja karjuin niin vietävästi, onnea viereisiin saleihin.

Oli se ihmeellinen fiilis saada vauva syliin. Rauhoittui itku saman tien ja alkoi vaan tutkiskella kaikkea hirveän tuimalla ilmeellä. Itse itkin noin viisi sekuntia helpotuksesta, nyt se on ohi.

Vaan eipäs ollutkaan. Supistukset loppuivat kuin seinään ja istukka ei lähtenyt syntymään. Muutenkin lopussa jouduttiin avittamaan tipalla, kun aloin joutua tekemään jo liikaa lihastyötä. Kätilö sitten totesi tylysti että pitää poistaa tunnin sisään leikkaussalissa, ettei ala tulehtua. Menin tästä aivan hysteeriseen paniikkiin. Paikalle kutsuttiin lääkäri, joka koetti vielä aivan tuskaisen kovakouraisesti saada istukan irti, no ei lähtenyt, napanuorakin oli niin ohut että alkoi murentua käsiin. Sitten minulle vain todettiin että "sanohan vauvalle heipat" ja vietiin leikkaussaliin. Olin aivan shokissa ja itkin, alkaa itkettää vielä tätä kirjoittaessa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, leikkaussalissa oli hirveästi jengiä ja se oli pelottavaa. Minua ei myöskään ollut ikinä nukutettu, joten sekin pelotti. Tai no, varsinainen nukutus tämä ei ollut, puhuivat "humautuksesta", olin siis taju kankaalla jotakin 15 minuuttia - puoli tuntia. Muistan kun minulle sanottiin että nyt menee kipulääke, pidä silmät auki niin kauan kuin jaksat. Sitten "huomenta, nyt se on ohi". Tuntui kun olisin vain räpäyttänyt silmiä tuossa välissä. Kaikki meni hyvin, istukka poistettiin alakautta, ilmeisesti kaapimalla kohtu. Vertakaan ei mennyt niin paljon, että olisi täytynyt toimenpiteisiin ruveta sen takia. Mies tuli pian heräämöön vauvan kanssa ja _nyt_ se oli ohi. 

Pahoittelen mahdollisia virheitä, en jaksa lukea tekstiä läpi nyt enää. Tuntuu vieläkin niin kurjalle. Jonkinlaiset traumat jäi tuosta lopun sählingistä, en ole koskaan edes kuullut, että noin voi käydä. Ehkä hyvä niin. Tuntuipa kurjalle että mies sai kahvit sitten yksin, kun minua kuskailtiin ties minne. Itsehän sain ruokaa vasta viideltä illalla, mutta tuosta traumaattisesta sairaala-ajasta sitten seuraavassa tekstissä. 

Mies oli kyllä ihan mieletön tuki koko synnytyksen ajan ja tällä hetkellä meillä se on hän, joka sanoo ainakin nyt ettei missään nimessä lisää lapsia, kun ei halua joutua katsomaan miten käyn tuollaisen rääkin uudestaan läpi. <3