Elämäni on lystiä. Jatkuvasti on joko pahaolo, tai pelottaa. Tai kevyt sekoitus molempia. Viime yönä heräsin vessaan joskus viiden jälkeen ja kyllä muuten voi yhdestä vessareissusta tulla huonovointiseksi. Makasin sängyssä valveilla varmaan puolisen tuntia ja mietin elämää ja sitä, että kylläpä oksettaa. Söin sitten puolet yöpöydälläni olevasti mandariinista ja se helpotti oloa, sain sen jälkeen nukuttua. Mietin että säilyisiköhän mandariini kuinka hyvin jos sen kuorisi valmiiksi vaikka minigrip pussiin illalla, näiden yöllisten heräämisten varalle. Tänä aamuna olen silti ollut ihan kamalan väsynyt, nyt harmittaa etten juo kahvia.
Pääsiäinen meni muuten ihan ok:sti, oli kivaa olla muutama päivä ihan vain vapaalla tekemättä mitään. Ainoa miinus että saimme mieheni kanssa yhden kunnon riidan aikaiseksi, vähän jännästä asiasta. Olimme sopineet, että hänen äidilleen ei kerrota raskaudesta, ennen kuin se on varma juttu. No, kuulinpa hänen mainitsevan, että minulla on tällä viikolla neuvola. Istuin siis itse jo autossa, luuli ilmeisesti että en kuule. No auto ei ole äänieristetty ja minulla on nähtävästi erinomainen kuulo! Olin vihainen, järkyttävän vihainen. Hirveän petetty ja huijattu olo. Minulla on syyni miksi en halua anoppini tietävän, mutta en nyt ehkä ala niitä sen enempää eritellä. Yksi merkittävä on se, että kohta puhelinlangat laulaa ympäri pitäjää. Kuitenkin, mieheni kanta asiaan oli se, että hänestä tuntui pahalta salata näin isoa asiaa omilta vanhemmiltaan. Kai minun pitäisi ymmärtää, olihan minunkin pakko kertoa äidilleni. Olin vihainen myös siitä, että miksi hän ei sitten kertonut minulle "murtuneensa". No juuri siksi, että arvasi minun räjähtävän. Olisi sitten salannut paremmin, en olisi oikeasti halunnut tietää. Mutta tällainen minä tosiaan olen, suutun ensin ja ajattelen vasta sitten. Koetan olla miettimättä koko asiaa tai tulen edelleen vihaiseksi, kaipa sille nyt joskus olisi ollut pakko jokatapauksessa kertoa. Tarkennan että mieheni ei tosiaan ole mikään mammanpoika, vaikka minulle tulikin pelko, että nyt siellä aletaan keskenään sitten juonia minua vastaan. Ihan hirvittää, mitä kaikkea vielä tuleman pitää, tiedättekös näkemyserot ja silleen. Enkä nyt puhu minusta ja miehestäni...
Olemme riidelleet myös asian kertomisesta. Se nyt menee jakeluun, että ei hyvänen aika kerrota ennen ensimmäistä ultraa, kun ei edes tiedetä onko siellä masussa mitään! Muutama ystäväni tosiaan tietää, joten sekin on minun kasvoilleni heitetty nyt muutaman kiistan yhteydessä, vaikka hän on itse minua kehottanut kertomaan että saan jotakin tukea. Ilmeisesti olisi parempi että kärsin yksin?
Kaikki tämä johtuu siitä, että mieheni on asiasta ihan älyttömän iloinen ja hän haluaisi jakaa ilonsa muiden kanssa. Minä taas olen ahdistunut ja peloissani, enkä haluaisi puhua koko asiasta. En halua että tästä huudellaan missään *elvetin facebookissa edes ultran jälkeen. Mutta hänpä haluaa. Tästä voi tulla vielä vähintäänkin mielenkiintoista. Ilmeisesti minun pitäisi alkaa tajuta että tämä vaikuttaa hänenkin elämäänsä, eikä vain omaani. Itse silti mieluummin kertoisin vaan muutamalle läheisimmälle ystävälle ja kaverille, kyllä ne muut sitten huomaavat sen aikanaan. En ole muutenkaan sitä tyyppiä (uskokaapa huviksenne) että tykkäisin retostella asioillani ympäri kyliä.
Itsekin olisi kyllä suuttunut tuossa tilanteessa! Ymmärrän siinä mielessä miestäsi, että on ihanaa päästä kertomaan vauvauutisia, mutta mielestäni raskauden ollessa vielä noin alussa, myös naisen toivetta olisi syytä kunnioittaa. :/ Loppujen lopuksi nainen on kuitenkin se, joka kantaa vauvaa sen 9 kk.
VastaaPoista