Pieni baby blues

Pikaista päivitystä tännekin, olisihan sitä kaikenlaista, mutta täytyy kirjoitella kunhan on enemmän jaksamista. Pää on aika tyhjä. Olen ollut viime aikoina väsynyt ja kärttyinen, luulen että minuun on sitten kuitenkin iskenyt pientä baby bluesin poikasta. On rankkaa olla vauvan kanssa yksin kotona, en ihan totta tiedä miten yksinhuoltajat tähän pystyvät. 

Aamulla sain kunnon itkukohtauksen siitä, kun vauva oksensi meidän molempien yön toisen vaatekerran märäksi. Yhdet siis saimme vaihtaa jo aiemmin yöllä, mistä vaavi tietenkin piristyi ja höpötteli ties kuinka kauan, joten tänään on oltu huonoilla unilla. Tällaisista merkeistä aina huomaan, että olen todella ihan yliväsynyt. Ja kyllästynyt.

Onhan vaavi välillä suloinenkin juu, mutta kun huudetaan oikein kunnolla, menen välillä siihen pisteeseen että en jaksa, itken itsekin ja vauvan hoito ei suoraan sanottuna kiinnosta pätkääkään. Onneksi mies on seurana ja ymmärtää tilanteen, hän hoitaakin vauvaa iltaisin että minä saan edes vähän omaa aikaa. Iskee epätoivo että minähän sanoin, ettei minusta ole äiti-ihmiseksi. Vaikka eihän sitä vauvaa enää poiskaan antaisi, kyllä siihen kaikesta huolimatta kiintyy. 

Jotain kai hyvääkin, salille palaamisen ja lisäntyneen ulkoilun myötä minulla on jopa välillä nälkä. Lisäksi minuun on iskenyt hirveä sisustusvimma. Että ehkäpä tästä vielä jonkun projektin myötä, saan itseni taas kuntoon ja mielen virkeäksi. 

Kaikki mikä ahdistaa

Jotenkin taas vaihteeksi suututtaa kaikki. En oikeasti ymmärrä, miten kukaan selviää pienen vauvan kanssa, saati nauttii vauva-arjesta. Kyllä niin odotan, että neiti kasvaa! Vaikka yöt menevätkin 1-2:lla heräämisellä mikä on hieno juttu, jaksaminen on silti välillä nollassa. Onhan tämä stressaavaa, pelkkää pienen hoitamista. Eilen oli taas kunnon kiukkupäivä, koko päivä noudatti kaavaa huuto ennen ruokaa, puoli tuntia nätisti, puoli tuntia järjetöntä huutoa, tunnin unet väkisin nukuttamisen jälkeen ja aloitamme alusta huudolla. Illalla olin jo todella kyllästynyt ja stressaantunut, en vaan jaksanut enää kuunnella sitä päätöntä rääkymistä!

Jaksamiseen ei auta se, että lenkille ei ole päässyt käytännössä koko tammikuussa, kun pakkasta on ollut ja on EDELLEEN noin -30. Koiratkaan eivät tätä keliä oikein kestä. Tunnen itseni niin väsyneeksi ja huonokuntoiseksi, kun röhnötän vaan kotona neljän seinän sisällä ja koetan selvitä vauvan hoidosta. Minua on alkanut vaivata myös nokkosihottuma, huulikin on ollut kerran turvoksissa. Tämä masentaa, minulle puhkesi tuo kunnon riesaksi, olikohan 2005, ja vaivasikin sitten 5-6 vuotta. Kävin muistaakseni kolmella eri lääkärillä, mutta mitään stressiä kummempaa diagnoosia en saanut. Tietenkään ihottuma ei ollut pahana joka päivä, lopulta ei vaivannut enää päivittäin, eikä sitten enää viikoittain... On kuitenkin ollut poissa jo muutaman vuoden ja nyt sitten, kappas! Varmaan stressi ja hormoonimyrsky, en oikein muuta syytä keksi. Mutta arvatkaapa vaivaako, että jääkö taas vuosien riesaksi.

Eilen tuntui, että vauvan kiukku liittyy jälleen kerran mahaan. Tuntui pikemminkin, että oma maitoni sai sen aikaan, ei niinkään korvike. Olenkin siis vaihteeksi ihan todella *ittuuntunut koko niin sanottuun imetyshommaan, enkä jaksa yhtään. Olen pudottanut lypsykerrat neljään/päivä, aion varmaan lopettaa viimeistään kun vauva täyttää 4kk. Maitoa tulee niin vähän että öisin ei ole tarve tämän takia nousta, eikä tämä ole kivaa muutenkaan. Tissit ovat arat, pumppu tuntuu epämiellyttävältä, inhoan sitä kihelmöintiä mikä niihin tulee kun maitoa alkaisi taas olla, inhoan että hormonit ovat päin helvettiä, oloni siis ei ole normaali. Monesti maitoa pumppaillessa tulee sellainen tosi outo ja huimaava olo, en osaa oikein selittää. Mutta sen ihan tuntee, miten omassa kropassa on kaikki sekaisin. Lisäksi en osaa syödä ja juoda riittävästi, mikä on tuskallista. Samalla minulla on pieni morkkkis, kun tiedän että pienelle parasta ravintoa olisi saada edes osittain äidinmaitoa. Mutta en voisi kuvitellakaan jatkavani tällä tavoin esim. vuotta! Lisäksi joku maidossani ärsyttää vaavin mahaa, ainakin välillä. Vyöhyketerapeutti kehotti minua luopumaan maitotuotteista, mutta eipä hirveästi houkuta. Mitähän syötävää minulle sitten jäisi. Muutenkin kun syöminen on huonoa, niin ajatus siitä että pitäisi vielä karsia...

Odotan niin paljon, että pääsemme aloittelemaan vellit. Eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa korvikkeeseen maidonsakeuttajaa ja jestas sitä huutoa. Tyttö söi ja rääkyi, söi vähän lisää ja rääkyi taas. Ihanasti puskee tuo temperamentti esiin, ruoka pitäisi tulla heti ja vauhdilla. Emme aio silti luopua tästä kokeilusta. Oksentelua ei ollut niin paljon ja eihän me saada tätä syömään mitään kiinteämpää, jos ei totu vähitellen. 

Vaikka mies osallistuukin hienosti vauvan hoitoon, siis ihan todella paljon, niin eilen taas turhautti. Se on niin jännä miten miehillä on jotenkin tämä siedätys ettei itku niin haittaa, vaan vauvaa huudatetaan esimerkiksi sitterissä tai kehdossa ja räplätään puhelinta. Montakohan kertaa sain huomauttaa, että hei, vauvaa ei voi itkettää noin, ota syliin. Jotenkin se sylissä lohduttaminen on ollut vaikeaa koko ajan. Mutta samalla tavalla minulla saattaa olla joku oma homma kesken juuri kun kohtaus yllättää, joten ei tunnu reilulta, että minun pitäisi aina  hypätä. Ehkä se alkaa vähitellen sujua. Toinen asia on että välillä tuntuu ettei ymmärrys riitä siihen, että vauva alkaa olla väsynyt kahdeksalta ja silloin pitää jo aloitella iltatoimet. Välillä tuntuu että mies voisi vain kuunnella sitä rääkymistä vaikka tunnin, että vauva menisi nukkumaan enemmän sopivaan aikaan, yöherätysten kannalta. Meillä on juuri se että minä toimin täysin tunteella ja mies järjellä ja välillä tämä analyyttisyys ärsyttää aivan todella paljon, kun kaikki pitää miettiä ja suunnitella hirveän tarkkaan. No, vauva nyt ei vaan toimi niin. Eilen saatiin nukahtamaan 21.30 ja herätti vasta 4.30, eli ei huonosti ollenkaan. Oletan että hänkin on vaan stressaantunut uudesta tilanteesta, kuten minäkin.

Tytön 2kk neuvola ja huolia

Viime viikolla meillä oli 2kk neuvola, kyllä alkaa riittää nyt tämä siellä juokseminen vähitellen, vuoronperään tytön kanssa. Kaikki oli ihan hienosti. Pituutta on 60cm ja painoa 5,5 kiloa, eli kyllä on kasvettu! Pituus huitelee edelleen rankasti yläkäyrällä, paino keskikäyrän alla, mutta hyvin on noussut kuitenkin. Mitään muuta ongelmaa ei ollut, kun päässä oleva karsta, jota on kyllä sen verran reilusti, että saimme ohjeet ostaa siihen apteekista voidetta, koska saattaa kutista. Nyt olemme käyttäneet kolmena päivänä ja näyttäisi ehkä hieman vähentyneen, ei ole poissa vielä kuitenkaan. Saimme myös luvan aloitella vellit 3 kuukauden iässä, kun valitin mielestäni runsaasta puklailusta. Kun kerran syö jo osittain korviketta, ei pitäisi olla ongelmaa. En jaksa odottaa!

Neiti on kääntynyt jo kerran mahalta selälleen ja kannattelee niskaa hienosti, kova hinku olisi liikkumaan, tuokin kääntyminen tapahtui huutamalla hirveällä raivolla ja ehdottoman varmalla asenteella. :p 

Yöt meillä on nukuttu nyt kuukauden ajan niin, että neiti menee unille viimeistään kymmeneltä ja herää kolmen maissa ja sitten joskus seitsemältä, jatkaen yleensä vielä unia muutaman tunnin. Parina yönä on noustu vasta viideltäkin. Oma olo on kyllä huomattavasti parantunut, kun saa nukuttuakin. Helpottaa! 

Muuten elelemme normaalia tylsähköä arkea, kun emme pääse edes lenkille näillä järjettömillä pakkasilla, koiratkaan eivät enää oikein kestä tuota keliä. Että hienoa. 

Itse olen nyt vähän mieli maassa, kun neuvolasta soitettiin että jälkitarkastuksessa otetussa papasta oli löytynyt hieman häikkää, otettu kuulema liian nopeasti synnytyksestä. Oli siis periaatteessa luokkaa 2, mutta kertasi pariin otteeseen että pahanlaatuisia soluja ei ole, tällaiset muutokset paranevat yleensä itsestään kun johtunee synnytyksestä, mutta kontrollissa pitäisi käydä vuoden päästä. Arvatkaa suututtaako, kun olen vielä tällainen murehtija. Kysyin tästä että voiko näin käydä, kun kolmekymppiset kutsutaan ainakin täällä seulontaan. Näyte otettiin kuitenkin, olisi pitänyt vaan odottaa. Suositteli että menen sitten myös siihen seulontaan kun kävi näin, mutta täytyypä sanoa, että riippuu milloin kutsu tulee. En todellakaan lähde ennen syksyä kokeilemaan onneani, että jokos näyte on puhdas, jos kerran vuotta suositellaan. Voin kuulema unohtaa koko asian kunhan muistan käydä kontrollissa vain, no se onkin helppoa nyt...

Jälkitarkastus

Moi kaikki! Kastajaiset, joulu, uusivuosi, kolmekymppiset... siis huuuuuh. No, nyt on ollut kaikki yhdellä rytinällä, sekä viikon kestänyt flunssa. Onneksi siitä ollaan jo voiton puolella, ihan kamalaa hoitaa vauvaa kipeänä! Iski sopivasti vielä miehen työreissun aikana. Ja onneksi ainakaan vielä vauva ei ole sairastunut, sitä olen pelännyt kun on saanut vauhdilla steriloida tutteja, kun ensin aivastelee niiden päälle. 

Tänään ajattelen raskauden olevan virallisesti ohi, minulla oli nimittäin jälkitarkastus. Pääsen siis taas kertomaan lempiaiheesta, eli itsestäni. :D Vaavin 2kk neuvola on huomenna, joten sitten enemmän niitä kuulumisia. 

Tapani mukaan jännitin jälkitarkastusta hirveästi, vaikka samalla myös odotin, eräänlaisena etappina. Mutta jestas, aikaa meni 1,5 tuntia! Nyt olen sitten ihan kamalan väsynyt, vielä kuitenkin toipilaana. Verenpaineet mittailin taas kotona, ne olivat aika samalla tasolla kuin ennen raskautta. Hemoglobiini oli palautunut normaaliksi, oli enää "vaan" 144. Muuten sitten käytiin vielä läpi synnytystä ja miten on vauvan kanssa mennyt. Käytiin läpi lomake mielialastani ja onhan se yllättävää, että minulla ei ole minkäänlaisia synnytyksen jälkeisen masennuksen oireita. Olen kuitenkin aikamoista kohderyhmää. En ole kuitenkaan edes itkeskellyt juurikaan, ihan ihme. 

Papa-koe otettiin, siinä kun pitäisi käydä tänä vuonna muutenkin. Se oli kyllä kamalaa, kuten aina. Noin muuten olen palautunut synnytyksestä täysin. Tuntuu ihan uskomattomalta! Aikaa on kuitenkin mennyt vasta kaksi kuukautta. No toki lantionpohjassa voi mennä kuulema vuosikin, mutta niidenkään lihasten tilanne ei ole toivoton. Lopullinen arvio oli, että olen selvinnyt raskaudesta ja toipumisesta keskimääräistä paremmin. Ei huono. :) 

Jalatkin ovat parantuneet huomattavasti, lääkärikäyntiin ei siis ole suonikohjuasioissa tarvetta, ainakaan nyt. Toki sukkien käyttöä suositeltiin edelleen, sekä muutenkin hoitotoimenpiteitä, kuten jalkojen kohoasentoa. 

Ainoa miinus, että vatsalihasten tilannetta neuvolan täti ei osannut kertoa. Menen kuitenkin iltapäivällä tapaamaan personal traineria, koska salille paluu on edessä helmikuussa. Ehkä se elämä vielä voittaa!!! :D  

Tässä pikaiset kuulumiset, vauva on tänään hieman kärttyinen. 

Kastajaiset, joulu, stressiä, ahdistusta...

Siis mihin tämä aika menee! Toisaalta taas se etenee tuskallisen hitaasti. Nyt kertakaikkiaan yläkerta kera tietokoneen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, että bloggaus on aikamoinen haaste. Neiti nukkuu nyt ja olen yksin kotona, joten oksennetaan kaikki kuulumiset sitten samaan postaukseen. 

En nauti tästä vauva-ajasta yhtään. Yllättikö? Enhän minä ole sellainen ihminen, joka tykkää jumittaa lapsen kanssa kotona. Minua turhauttaa etenkin tämä vaihe kun hoidat vain, eikä lapseltakaan tule mitään vastakaikua, itkua pelkästään. Muutamia hymyjä on alkanut välähdellä harvakseltaan, neidillä on ikää kohta 7 viikkoa. Toki hoidan lapseni hyvin, ei siinä. Mutta en vain nauti olostani. Olisi kiva esim. käydä joskus ihmisten ilmoilla, edes vähän kaupungissa shoppailemassa. En ole viimeiseen kahteen viikkoon käynyt juuri lähikauppaa kauempana. Välillä minua ahdistaa kun tuntuu että olenko edes kiintynyt tuohon lapseen, mutta ne tunteet tulevat ja menevät, ei tämä siis ehkä vielä ole minkään masennuksen puolella. 

Meillä oli kastajaiset 20.12 ja neiti sai nimen, joka on kaikkien mielestä älyttömän kaunis. Nimiasioista minulla olisi paljonkin höpötettävää, mutta säilytetään nyt joku yksityisyys vauvallekin. Kriteerit olivat kuitenkin kansainvälinen, aavistuksen fantasiahenkinen, mutta täytyy kuitenkin löytyä nimipäivät kalenterista. Nappiin meni. 

Kastajaisista otin kauheaa stressiä, koska pidimme ne kotona ja kämppä oli kuin pommin jäljiltä. Vaikka äiti olikin auttamassa muutaman päivän, kiire meinasi tulla. Lisäksi hössötin vielä leipomisen kanssa ja pyöräytin viisi kakkua, mikä oli vähän ylilyönti. :D Se koristelushow aamulla oli ihan kamala. Kastajaiset menivät kuitenkin enimmäkseen hyvin ja niistä jäi mukava fiilis. Ainoa miinus anoppi, joka veti jostakin syystä kamalaa esitystä koko ajan, ei osannut olla pälättämättä edes toimituksen ajan, mikä ns. *itutti. Mutta sille ei voi nyt mitään, en lähde erittelemään asiaa enempää ettei verenpaineet nouse turhaan. :p Pappina toimi meidän vihkipappimme, se oli kyllä parasta. <3

Jee voittajafiilis, nimi annettu!

Meillä oli vielä lääkärineuvola 23. päivä kello 14.30, eli ei joululoman viettoon ihan helpolla! Onneksi kaikki oli hyvin, painoa oli silloin 4,7kg ja pituutta 57cm, eli neiti kasvaa edelleen vauhdilla. Olin ristiäisistä kauhean väsynyt ja neuvola oli viimeinen stressi ennen joulun pyhiä, jolloin mieskin oli vapaalla. Niinpä sitten keskiviikko iltana oloni meni yhtäkkiä oudoksi ja kuume nousi 38,5 asteeseen. En meinannut uskoa, ei tuntunut kuitenkaan niiiiiin kipeälle olo. Nappasin buranan ja panadolin ja menin nukkumaan ja nakitin vaavin hoidon miehelle sinä yönä. Aamulla kuume oli poissa, eikä ole palannut. Epäilen syyksi kertakaikkiaan väsymystä. Tietysti ensin mieleen tuli mahdollinen rintatulehdus yhytäkkisen kuumeen takia, mutta kun muut oireet puuttuivat. Toinen rinta aristi ehkä vähän, mutta ei sinänsä mitenkään epänormaalilla tavalla. No, onneksi en tullut kipeäksi, mutta tahtia pitäisi ehkä nyt vähän höllätä. Syömisetkin ovat edelleen mitä sattuu, ei pelkästään joulun takia. En varmasti saa tarvittavia vitamiineja. Turhauttaa ja ärsyttää niin paljon kaikki! 

Joulu on nyt takana, mutta kohta on sitten kolmekymppiset, että se siitä stressin vähenemisestä. :D Onneksi viikon päästä pääsen lopultakin hierontaan, kroppa on jossakin aivan kamalassa kunnossa, synnytyksestä ja vauvan kantelusta. Ei taida ihan yksi kerta riittää. Ehkä se taas tästä, nyt vaan on vaikeaa löytää valoisia puolia asioista. Hoitoapua on onneksi tarjolla, mutta miinus puolena minulle tulee tunne että anoppini yrittää omia vauvaa (leijonaemo, heh) joten otan toki stressiä siitäkin. Ei hän toki tätä kovin usein näe, joten lienee vain innokas. Onhan tämä kaikille vielä uusi tilanne, toivon että se hössötys vähitellen rauhoittuu. Oikeastaan enemmän toivon, että mieheni pikkuveli paukauttaisi tyttöystävänsä paksuksi. ;)

Imetystä ja eka neuvola

Tänään on niin kuin sellainen päivä, että en ole hirveän iloinen. Nyt on kuitenkin hetki aikaa istua koneelle, niin koetanpa kirjoitella tänne jotain. Aamu oli kaoottinen. Yöllä sinänsä sai unta, vaikka vaavilla olikin ihme vinkunaa ja kitinää läpi yön. Mahavaivoja ilmeisesti. Se myös puklautteli yöllä taas aika paljon ja välillä minua huolestuttaa sekin, että mikä on normaalia? Kun en tiedä! Ainakaan alustaksi laitettu harso ja pyyhe ei riittänyt pitämään lakanaa puhtaana ja myös body oli ihan märkä, tähän pyykin määrään meinaa seota, varsinkin jos nukkuu meidän sängyssä ja sotkee isot aluslakanat. Muutamana yönä myös vaavin nenä on mennyt tukkoon, enkä tiedä miksi. On meillä se "niistäjä", mutta senkin käytöstä tulee kauhea huuto. Aamun raivareiden lisäksi koira oli paskonut olohuoneen matolle niin reilusti että se piti pestä, sillä on vielä joku mustasukkaisuus/hylätyksi tulemisen pelko meneillään. Eli kyllä, tänään ns. *ituttaa ja huolestuttaa kaikki.

Mutta olen uhkaillut että kirjoitan imetyksestä, no niin. Minun suhtautumiseni imetykseen on se, että se on mielestäni luonnotonta ja ällöttävää, sanoin jo neuvolassa ennen synnytystä, että jos voisin valita, en imettäisi. Tiedostan kuitenkin että siitä on hyötyä vauvalle, joten koetan kärsiä ainakin sen pakollisen puoli vuotta, jos maito riittää. Yhteiskunnan painostus asian suhteen on melkoinen, joten tiedän että minua pidetään huonona äitinä ajatusteni kanssa. 

Voitte lukea tarkemmin esimerkiksi sairaala postauksesta, miten perseelleen kaikki lähti heti menemään. Maitoa tosiaan ei tullut alkuun riittävästi, vauva näki nälkää, jne. jne. Jouduin myös käyttämään rintakumia, koska muuten imeminen ei onnistunut. Vauva ei ole koko aikana ollut yhteistyökykyinen imemään, koska kärsivällisyys ei riitä. Ruokaa pitää saada ja heti. Vaavi vetää sellaiset raivarit rinnalla, että sitä ei kuuntele kukaan. Jäykistää itsensä ja rääkyy niin kuin piru, siinä kyllä itselläkin stressi kasvaa jonnekin aivan uusiin ulottuvuuksiin, ei, meillä ei siis bondata tätä kautta. En tajua miten sain sairaalassa imetettyä edes jonkin verran, koska kotona se on onnistunut noin kaksi kertaa, kuminkin kanssa. Enkä ole kyllä enää jaksanut edes yrittää.

Marssin ostamaan sähkökäyttöisen rintapumpun heti, Spectre merkiltään ja olen kyllä tykännyt. Helppoa ja vaivatonta, eikä juurikaan satu. Meidän vaavi syö siis pullosta. Välillä korviketta, kun oma maito ei pelkästään riitä. Ja kyllä, olen huomannut että myös jotkut kaverini katsovat vähän pitkin nenäänsä, "ai, et imetä?" Juu en. Minä itse olen sinut valintani kanssa, kukaan muu ei tunnu olevan. Alussa mietin itsekin, että teenkö jotakin väärin. Mutta oikeasti, pääsen niin paljon helpommalla, kun vauva ei ole tississä kiinni tuntikausia kerrallaan. Nyt joku muukin voi hoitaa syötön, lisäksi onhan se nyt kätevää, jos olemme kylässä tai muuten liikenteessä. Minä paheksun sellaisia naisia, jotka vetävät tissinsä esiin keskellä kauppakeskusta tai ravintolaa. 

Neuvolassa suhtauduttiin tähän asiaan yllättävän hyvin, kun kuulivat että se on minulle ok. Sanottiinkin että parempi on periaatteessa antaakin ruoka näin, kuin että roikutaan tississä turhaan ja sitten vedetään ilmaa mahaan. Eli koetan nyt vain kestää paheksuvat katseet ja ihmettelevät kommentit, eihän tässä muu auta. Minnekkään imetyspolille en todellakaan mene, se olisi ehkä jo pahimpia painajaisia! Koetin muuten etsiä netistä tietoa miten lisätä maitomäärää pumppaamalla, mutta löytyipä vähän mitään. Niin se näköjään on, että täysi pulloruokinta on ilmeisesti harvinaista yleisen käsityksen mukaan...

Kävimme tosiaan ekassa neuvolassa vauvan kanssa keskiviikkona, siellä oli onneksi kaikki hienosti. Pituus oli 54cm ja paino 3,875g, eli mukavasti oli kasvanut. Pituus huitelee yläkäyrällä ja paino alhaalla, näin pitääkin jos tulee saman mallinen kuin minusta. :p  

Omasta toipumisesta

Hetki taas koneella, kylläpä tähänkin on haasteellista löytää aikaa nykyään. Juttua kyllä riittäisi tännekin puolelle. Arvon tässä että kirjoitellako imetyksestä, vai itsestä ja koska edelleen olen varsin itsekeskeinen ihminen, arvaatte lopputuloksen. :p Haluan vähän purkaa tässä mitä kropassa on nyt synnytyksen jälkeen tapahtunut, sehän oli yksi asia, josta olen panikoinut ja skitsonnut täällä koko raskausajan! Yhtenä kappaleena kuitenkin ollaan (tai kahtena, heh heh...) kaikesta huolimatta. 

Alkuun olin vain todella helpottunut kun kaikki oli ohi ja mitään todella pahaa ei käynyt. Nyt kun olo alkaa olla vähän parempi, on muutama asia ehtinyt aiheuttaa jo angstausta. Tämä on kyllä sellainen aihe, josta mielelläni kuulen toistenkin kokemuksia. Ja jos löydät tämän niin että olet raskaana niin hei, tässä nyt suoraa puhetta!

Aloitetaanko vaikka sitten alhalta ylös?

Jalat:

Suonikohjuthan ne olivat yksi pahin raskauden aikainen riesani. Minulle sanottiin että ne saattavat vaalentua, mutta väläyteltiin myös leikkauksia ja muuta, että en ollut turhan toiveikas. Yllätys olikin melkoinen, kun ne alkoivat vaaleta ja hävitä jo sairaalassa! Myös yksi pullottava suoni joka oli jo ennen raskautta, on painunut kasaan. Siinäpä hoito, jota ei huvita uudelleen kokeilla. Olen siis optimistinen, että muutamassa kuukaudessa saattavat kadota vaikka kaikki mitä on tullut, niin hyvin ovat jo nyt kahdessa viikossa hävinneet/vaalenneet. Laskimotukkotulehdukset ovat myös jo lähes hävinneet. Alkuun muutaman päivän synnytyksen jälkeen jalkoja kyllä pakotteli koko ajan, mutta sairaalastakin annettiin vain ohjeeksi lähteä liikkeelle mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. Olenkin käynyt lenkillä joka päivä siitä asti kun pääsin kotiin, matkat eivät ole vielä pitkiä, mutta vauhti alkaa normalisoitua. <3

Alapää:

No niin, en ole uskaltanut katsoa miltä siellä näyttää! Alkuun oli kiristystä ja paineen tunnetta, jos seisoin liian kauan. Se paine oli kyllä todella ikävää. Nyt on onneksi alkanut helpottaa. Pieni eppari minulle leikattiin ja ilmeisesti emättimeen tuli joku repeämä, jota kätilö ei edes huomannut, eli tuskin on iso. Oli vain kuulema paikattu istukan poiston yhteydessä. O_o Istumaan olen pystynyt koko ajan, nyt jo ihan ilman kipuja. Jälkivuoto on ällöttävää, vaikka onkin vähentynyt ja vaalentunut, mutta lisääntyy vielä välillä esim. kävellessä. Tänään säikähdin kun huomasin vessareissulla, että jostakin vuosi kirkasta verta. Paikallistin sen juurikin tikkien kohtaan ja hätäännyin tietysti. Onneksi meillä sattui olemaan neuvolassa painokontrolli, niin tuttu hoitaja vilkaisi minut samalla. Ei ollut mitään hälyyttävää, sanoi että voi olla mahdollista että joku tikki irtosi tai ompeleiden välistä vuotaa, mutta ei ole kuulema vakavaa, että siitä se kaikesta huolimatta paranee. Kuulema siistiä jälkeä eikä ole edes turvotusta, jälkitarkastusta odotellessa. Ihan pelottaa kuntoutuuko tämä alue ja lantionpohjaa koetan treenata joka päivä edes vähän, koska arvatkaa pelottaako myös laskeumat. :( 

Maha:

Pelkäsin miltä maha näyttää synnytyksen jälkeen, mutta sepä olikin lähes kateissa jo synnytyspäivän iltana, minulle kätilö sanoikin että olenko edes synnyttänyt, kun kohtu on palautunut niin vauhdilla. Ei siis kriisiä siitä, 5 päivää synnytyksestä maha oli taas aivan litteä, sain myös oman napakoruni takaisin. <3 Toki se huolettaa, että milloin vatsalihakset ovat takaisin paikallaan, että voi alkaa treenaamaan. Maha on myös muuten reistannut synnytyksen jälkeen, ummetusta ollut melkein koko ajan ja ihan sama mitä syö, alkaa kuulua ihme murinaa. Varmaan sitten suolisto etsii vielä paikkaansa, tai jotain. :/ Mahaan tuli myös loppuraskaudesta se ällö hormoniviiva, eikä ole vielä vaalentunut yhtään. Häviääköhän se? Raskausarpia ei tullut!

Rinnat:

Imetyksestä lisää seuraavassa postauksessa. Maitoa ei tule riittävästi. Noin muuten en yhtään pidä siitä, miten muhkuraisilta tissit tuntuvat kun niissä on maitoa. Kerran toinen oli kivikova niin kauan että pumppasin maitoa kolme kertaa, olin jo aivan varma että nyt siinä on joku tulehdus. Eivät roiku ainakaan vielä. :p

Pää:

Alkuun oli huimausta ja vähän pahoinvointia, mutta on helpottanut. Pyysin että katsovat neuvolassa hb:n kun sairaalassa ei sitä tehty. No oli 148, ennen synnytystä 136, että ei tarvetta lisärautaan. :p Jonkin verran on itkettänyt ja toki väsyttää, turhauttaa ja kiukuttaa joskus, mutta mieli on ollut yllättävän valoisa. Kai olen  niin helpottunut kun raskaus on ohi, se kun oli minulle niin vaikeaa. 

Noin muuten olen saanut palautetta että näytän terveeltä ja hyvävointiselta. Painoa en ole uskaltanut mitata, enkä vielä kokeilla mahtuuko omat farkut jalkaan. Riittävästi syöminen ja juominen tuottaa kamalia vaikeuksia, päivät menevät kuin sumussa ja hirveän nopeaan.